Kyllä puistoilu ja kerhoilu lapsen kanssa on MAAILMAN TYLSINTÄ PUUHAA
Oikeasti, olipa vauva-aikana helppoa kun ei tarvinnut kuin laittaa vauva vaunuihin ja itse heittää kunnon hikilenkin samalla ja siinä oli ulkoilut. Nyt, kun tyttö jo kävelee ja juoksee ja haluaa enemmän toimintaa, olemme saaneet tutustua "ihanaan" puistokulttuuriin.
Nautitteko te muut äidit oikeasti puistoilusta? Minusta se on kuolettavan tylsää. Suomalaiseen tyyliin muihin äiteihin ei oikein saa kontaktia, ehkä jotkut vanhat sisäpiiriläiset juttelevat keskenään mutta muuten katsellaan oman lapsen leikkejä tai tuijotellaan varpaita. Olen pari kertaa koettanut näitä "ompa ilmoja pidellyt" -avauksia mutta hohhoijaa.
Lapsen takia tietysti käyn vastaisuudessakin puistossa ja kerhoissa mutta ne ovat minulle täyttä kärsimystä, vaikka mielestäni ihan sosiaalinen luonne olenkin.
Kommentit (53)
lapsen kanssa ensi kesänä. Nyt vuoden. En viime kesänä käynyt, kun lapsi ei osannut vielä kävellä. Olimme omalla pihalla.
Sen sijaan muskarista nautin, koska näen että lapsikin nauttii. En olisi ikinä uskonut, että käyn näin innokkaasti lapseni kanssa muskarissa. En ole nimittäin mikään sosiaalinen tyyppi enkä tutustu helposti ihmisiin. Mulla kuitenkin siis kerhosta tosi positiivinen olo, enkä ole huomannut kuppikuntaisuutta.
Mulle kans puisto reissut oli niin kidutusta! Onneks muutettiin lähiöön missä turvallinen piha ja uskaltaa jättää lapset yksin hiekkalaatikolle. Alussa lapset oli viel liian pieniä yksin pihaan niin lahjoin naapurin tyttöjä oleen niiden kanssa :)
Ei ollut vaan "mun juttu", ihan sen takia kävin kun lapset tykkäsivät. Kolmannen synnyttyä jo pelkkä ajatus kerhoista ja puistoista alkoi kuvottamaan ;). Onneks meidän pihapiirissä oli samassa elämäntilanteessa olevia mukavia äitejä, niin sai päivittäin normaalia seuraa. Onneks nykyään oon duunissa niin ei tartte miettiä miten päivänsä kuluttaa....:) Ihan oikeasti, mä pelkäsin jo etukäteen kolmatta odottaessani että miten sitä taas viihtyy kotona...
Joo ja tosiaan kolmannen kanssa ei enää jaksanut kuunnella puolituttujen lasten kakan koostumuksesta, ei haalarimerkit, eikä tupperit :)
Mä en tajua kuinka olisin jaksanut olla kotona yli 2 vuotta ilman mukavaa seuraa (mitä tässä meidän pihassa oli) . Mä kehottaisin kaikkia etsimään sellaista seuraa, että vois sopia vaikka treffejä ulkoilun tai kyläilyn merkeissä. Pelkät puistotuttavuudet ei ainakaan mulle riitä ja se on yleensä pelkkää lapsista jauhamista....
Ne ihmiset ovat varmaan ihan perusmukavia, enkä ole huomannut mitään ikävää klikkiytymistäkään (tai siis toki jotkut tuntevat toisensa paremmin kuin toiset, mutta ei ketään nähdäkseni syrjitä), mutta tilanne on kuitenkin se että ihmisten joilla ei ole kovin paljon yhteistä pitää väkisin iskeä juttua keskenään ja olla olevinaan kavereita, vaikkei mitään todellista puhuttavaa ole.
Seistään siellä laidoilla, puhutaan asioista jotka tuskin kiinnostavat ketään hirveästi, ja vahditaan ettei meidän lapset lyö toisiaan lapiolla päähän. Suomen sää on mitä on, eikä sitä voi nautintona pitää.
Puistoilu on ainakin minusta vastenmielisin osa kotona lasten kanssa olemista. Oikein nautin siitä ajatuksesta ettei enää tarvitse sitten kun palaan töihin. Töissä käyminen on raskaampaa kuin kotona oleminen, mutta on se myös hauskempaa...
Olen monesti miettinyt, miksi ihmeessä puistoissa/perhekerhoissa oleminen tuntui todella vieraalta. Olen sosiaalinen ja mielelläni tutustun uusiin ihmisiin, mutta kyseisistä paikoista en saanut yhtään uutta tuttua puhumattakaan ystävästä. No onneksi lapsi on kasvanut tasapainoiseksi ja sosiaalisesksi ilman noita paikkoja:)
jaksaa tuota elämää, kertoo luonteesta aika paljon.
Sellainen jatkova "lonniminen" ei olisi mahdollista aktiivisessa tyhöelämässä. Varmasti tuollaisista tädeistä ei työelämässäkään ole juuri muuhun kuin lapposiin konttorihommiin, ilman turhaa aivokopan rasittamista.
Toisille se sopii ja toiset kärsivät siinä paljon.
Onneksi meitä on kaikenlaisia.
Siinä on sentään uutuuden viähätystä.Nyt kun on ulkoiltu jo 7v. niin kyllä se jo kyllästyttää. Ihan sama missä kykitään. Esikoisella kehitysvamma, joten kyllä tässä ulkoilla saa monta vuotta.
Ihan mukavia ihmisiä olen tavannut puistoissa ja kerhoissa, tosin odotuksenikaan eivät varmaan olleet hirveän suuret. Mutta siltikin se vaan on ollut kamalan tylsää - seistään marraskuisessa, harmaassa säässä, jaaritellaan jotain, komennetaan lapsia ja annetaan keinussa vauhtia. Sitä kun jatkuu vuodesta toiseen, niin hohhoijaa.
ja kaipaan haasteita ja aivojumppaa, siksi ulkoilu lasten kanssa on vihoviimeistä.
Kerhoilussa ongelmaksi tulee se, että "ohjelma" on usein laadutonta ja heikkotasoista.
Sinänsä nostan hattua niille, joilla on niin paljon tylsyydensietokykyä, että jaksavat yksitoikkoista perusolemista, mikä on lapsille tärkeää.
Esikoisen kanssa en käynyt koskaan sellaisissa, koska hän aloitti päivähoidon jo 1,5-vuotiaana. Kun toinen syntyi, ja esikoinen jäi kotiin, oli ns. pakko.
Olen avoin ja sosiaalinen luonne, mutta en löydä tuolta hengenheimolaisia. Turha sanoa, että kyllä löytyy kun vaivautuu tutustumaan. Olen vaivautunut, kyläilemme (lasten vuoksi), käymme yhdessä puistossa jne. mutta kun se on minulle kärsimystä.
Puhun vaikka aidan seipään kanssa, mutta en saa siitä mitään. Muutenkin on vaikea löytää ystäviä ja sopivaa juttuseuraa, saati sitten pienestä kaupunginosasta kotona olevien äitien keskuudesta, Ehei. Ei ole.
Minua ei kiinnosta kakkureseptit eikä Jannikan satubaletit. Ei askarteluvinkit tai lastenvaatteiden kirpparit.
Huokaisen helpotuksesta kun lapset menevät päiväkotiin ja minä töihin. Kaltaisieni pariin. Ja lapsille seuraa ja touhua ilman äitinsä kärsimystä :)
Ei kaikissa töissä kaikki puolet niin ihania ole.
Otan monesti kirjan tai lehden mukaan, mutta tietysti ipanoita saa olla sen veran usein auttelemassa, ettei siitä lukemisestakaan juuri mitään tule.
ja siellä kolmet liukumäet, kiipeilytelineet ym. Ja on ollut aina mukavaa.
Lapsi on sosiaalinen ja saa heti kavereita ja minäkin tosi usein juttuseuraa. Lapseni on 3 v. ja lisäksi meillä on vauva 2 kk.
En ole kotiäitityyppiä vaan palaan taas melko pian töihin.
asuimme lähiössä ja tykkäsin olla puistossa mutta yleensä iltapäivällä kun muita ei ollut niin sain itsekkin liukua ja keinua ja vaikka mitä.
Päivisin kävelimme kauppaan puistojen ohi ja siellä ne äidit keskenään jutteli ja osa oli ihan omissa oloissaan. Aika harvat lapsien kanssa touhusi..
Ja vaikka lapsellani ei kavereita ollut alle 3v niin ihan sosiaalinen oli päiväkodissa. Nyt jo koulussa ja ihan hyvin on mennyt ja kavereita on.
Olen aina ihmetellyt näitä kuppikunta- yms. juttuja, että ei meillä vaan. Asuttiin vuosia lapsiperheitä kuhisevalla alueella kaupungissa, mutta useimmiten tilanne oli silti se, että leikkikentällä olin tasan minä lapseni kanssa. Joskus harvoin osuin jonkun äidin kanssa yhtä aikaa paikalle, mutta ei koskaan kahta kertaa! MISSÄ on näin paljon ja aktiivista porukkaa, että oikeasti tutustuisi muihin äiteihin?
Äidit tuntuvat ottavan hirveästi paineita ylipäätään puistoissa käymisestä. Olen itse kasvanut maalla, ja ulkoilu oli aluksi navetalla käymistä äitin kanssa ja myöhemmin itsekseen ulkona möyrimistä. Olen ihan normaali, sosiaalinen ja miellyttävä ihminen. Puistoissa en vaan tykkää istua. ;)
Tykkään lukea ja joskus on ollut lasten kanssa vaiheita, että olen pystynyt lukemaan siinä hiekkalaatikon reunalla ja heti tuntui, että elämänlaatu kohosi ainakin 100%. Mutta nyt taas kun on lapset 5, 2 ja 1v, on turha kuvitellakaan, että pystyisi lukemaan sivuakaan.
Otan monesti kirjan tai lehden mukaan, mutta tietysti ipanoita saa olla sen veran usein auttelemassa, ettei siitä lukemisestakaan juuri mitään tule.
kotona en keksinyt millään tekemistä koko päiväksi lapsen kanssa. Paljon mukavammin kului aika puistossa, missä oli myös muita lapsia. Ja kun lapsi viihtyi niin minäkin olin tyytyväinen. Me alotettiin puistoilu heti kun lapsi alkoi konttaamaan. Joitakin puolituttavuuksia siellä syntyi muista mammoista, vaikka ei suuria hengenheimolaisia oltukaan, niin kyllähän sitä juttelee nyt tunnin-kaksi mistä tahansa jonkun kanssa.
varsinkin nyt kolmen kanssa. Mutta aina kun käyn saan kyllä juttuseuraa muista äideistä. Koppavista perhepäivähoitajista en välitä otan kyllä oman paikkani. Mun on muutenki helppo avata keskustelu muiden kanssa ja äkkiä uhutaan henkilökohtasistakin asioista. Mutta puistoon on sen verran matkaa että monesti oon sanonu et tulisin useammin jos vaan ois lhempänä. Kuinka pitkän matkan viittitte joka päivä kävellä puistoon. Meillä matkaa on ehkä n.2km .