Kanaemosyndrooma

Mulla on se... Ihan selvästi.



Siis olenko ainoa, jota välillä lasten liikuntaharjoitukset yms. suorastaan hirvittää. Välillä pelkään, että suorastaan jarruttelen kehitystä sen takia. Vaikka yritänkin sitten vaan purra hammasta ja pidän vaikka silmät kiinni, ettei tarvi kattoa :D



Esim. esikoisen harjoitukset ajaa ilman appareita oli välillä jotain niin karmaisevaa katottavaa, että hyvä kun en takavarikoinut koko pyörää. Keskimmäinen taas haluaa kulkea portaissa kuin isot pojat, mutta minä vaan roikun kädessä kiinni, kun hirvittää horjahtelu ja vauhti on pojalla kaamee... Tai leikkipuiston kiipeilytelineet. Mä annan kyllä kiipeillä, mutta auttamaan en suostu. Jos on liian pieni pääsemään telineille itse, niin ei tarvi kiivetä. SItten kun on riittävästi kintuilla mittaa, niin kiivetköön. Silti tekee pahaa. Esikoinen temppuilee mielellään vaikkapa puolapuilla ja taas mä puren hammasta, etten mee sotkemaan juttuja, vaikka maahan ei ois matkaa ku metri... :P



Tai joku vaikka ottaa vauvani syliinsä. MIelelläni annan välillä käsistä pois, mutta se ei tarkoita sitä etteikö tekis joskus mieli jäädä koppariksi, "ettei se vaan nyt vauvaa pudota" vaikka tiedostan aivan täysin, ettei aikuinen ihminen nyt ihan noin vaan vauvaa pudottele.



Se vaan tulee jostain selkäytimestä. Ei voi mitään.



Välillä kattelen kun muiden muksut painaa vaikkapa fillarilla tuhatta ja sataa apupyörät vaappuen alamäkeen ja äiti vaan käyskentelee tyynesti perässä. Mun sydäntä kylmää jo ajatuskin.



Olenko mä siis ainoa, joka kärsii tästä syndroomasta :O Parhaani mukaan yritän päästää lapseni tekemään ja kokeilemaan (toki vain sellaista mikä periaatteessa on ihan turvallista ja sallittua), vaikka pahaa tekiskin ja mieli tekis seistä vaan pitelemässä kädestä kiinni, ettei mitään pahaa tapahdu. Tungen itelleni vaan lisää jäitä hattuun... :p