Mä kävin nuorena aikuisena terapiassa ja siinä oli myös vaihe, jolloin syyttelin vanhempiani.

Oman äidin reaktio asiaan oli aika samantyylinen kuin ap. Oli loukkaantunut puheistani, olimmehan "normaali hyvä perhe".

Toi syyttely ja viha oli välivaihe, auttoi mua irtautumaan lapsuudenkotini haitallisiksi kokemustani tavoista.

Äitini pitää sitä kypsymisen merkkinä ja sitä se kai on, mutta eri tavalla kuin hän luulee. Edelleen mä näen puutteet samoin kuin silloin kun vihaisena niistä puhuin. Oon vaan hyväksynyt, ettei äitini sitä näe samoin ja irtaantunut elämään elämääni aikuisena ihmisenä.