Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin pöhkösti, täytyy myöntää että aihe oli niin koskettava itselleni että ihan tässä luopumisen ajatukset itketti ja ajatus sekosi: ei siis tietenkään "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten vanhempien kanssa remonttia" vaan piti olla "kuusikymppiset vanhemmat tekevät yhdessä nelikymppisten _lastensa_ kanssa remonttia"

Eli molemmilla osapuolilla alkaa olla aikaa, rahaa, ymmärrystä, se on jotenkin ihanaa tuollainen sukupolvien yhdessä puuhaaminen. En minä vielä parikymppisenä vuokra-asunnossa kaivannut isääni remontteja neuvomaan, mutta nyt nelikymppisenä se olisi ihanaa. Mutta ei isästä enää ole, se surettaa, hän olisi ollut niin taitava ja hyvä opettamaan, sen tiedän.

Minä olen kai vanhojen vanhempien lapsi, kun äitini oli 36v ja isäni 41v, kun synnyin. Kun olin itse 40v, en kyllä kaivannut isukkia remonttia tekemään. Elin silloin itse perhe-elämää oman perheeni kanssa. Kyllä me miehen kanssa remontit tehtiin ihan itse. Olin 48v, kun isäni kuoli. Ihan tarpeeksi vanha jo, että hyväksyin asian ja en kokenut menettäneeni isääni liian nuorena. Äitini on vielä elossa ja hyvissä voimissa lähellä yhdeksääkymmentä vuotta. Yksin asuu ja pärjää vielä omin voimin ilman ulkopuolista apua.

Haluaisitko vielä lukea ajatuksella kirjoituksen johon ikävähkösti kommentoit? Siinä ei kyllä viitattu siihen, että isän olisi pitänyt tulla tekemään, vaan haaveilin hänestä neuvomaan ja opastamaan, olemaan aktiivisesti läsnä eikä vain hoivan ja huolen kohteena. En tiedä, miksi haluat ylimielisesti olla sitä mieltä, etten saisi salaa näin nelikymppisenä haaveilla, että olisipa vanhempani vielä 65 kuten ystäväni vanhemmat, ei 80 ja huonossa kunnossa.

No me olemme jokainen erilaisia. Itse koin 40 vuotiaana olevani jo oman elämäni herra, etten kaivannut enää vanhempieni hoivaa, vaan olin onnellinen, kun vanhempani saivat viettää hyvää vanhuutta matkustellen ja nauttien elämästä. 

Mutta mieheni on nuorten vanhempien lapsi ja olemme vertailleet eroja siitä, millainen lapsuus kummallakin oli. Mieheni on taas kateellinen siitä, että sain turvallisen lapsuuden, kun vanhempani olivat vähän vanhempia. Hänellä nuorten vanhempien lapsena oli turvaton lapsuus, kun hänen vanhempansa erosivat pian hänen syntymän jälkeen, kun eivät olleet valmiita vanhemmiksi ja muutenkin lapsuus oli melkoista rälläkkää, kun äitinsä eli vielä sitä menetettyä nuoruuttaan, kun olisi pitänyt sitä hoivaa ja turvaa antaa lapselleen.

No, sama se. Minusta on vain turha haikailla asioita, joille ei voi mitään. Parempi elää tätä päivää ja elää omaa elämää, eikä käyttää aikaa haakuiluun, että olisipa asiat olleet toisin.

Miten se, että toivoisi voivansa viettää aikaa vielä keski-ikäisenä vanhempiensa kanssa, jotka olisivat vielä hyvävointisia, tekee ihmisestä itsestään mainitsemasi hoivaa kaipaavan? Ehkä kyse on juuri siitä, että tässä olisi ollut ihanaa saada ne vuodet, kun mihinkään suuntaan ei hoivata: kaikki kolme sukupolvea eli isovanhemmat, lapset ja lapsenlapset yhdessä viettämässä niitä hyviä vuosia. Miksei saisi harmittaa, ettei sitä aikaa ole, koska ensimmäinen sukupolvi sai lapset vasta iäkkäämpänä? (Tämä siis ihan toteamuksena, ei syytöksenä. Kärkkäydestäsi päätellen olet itse iäkkäänä hankkinut lapset ja yrität siksi kiivaasti inttää, että se on paras mahdollinen ratkaisu.)

Olen ehkä kärkäs, koska en ymmärrä aikuisen ihmisen vatvomista asialla, mille ei itse ole voinut koskaan mitään. Olisin minäkin toivonut, että olisin ollut esim. rikkaammasta perheestä, mutta koska asialle en voi mitään, se ei vatvomalla parane. Olen tehnyt elämästäni sellaisen, että enää ei tarvitse miettiä rahahuolia.

Ja kyllä olen tehnyt lapseni päälle kolmikymppisenä. Aikuiset lapseni viettävät aikaa äitini kanssa vielä ihan keveästi, vaikka äitini on yhdeksänkymmenen pintaan.

Ehkä emme ymmärrä toisiamme siksi, koska en ole sellainen ihminen, joka jää suremaan sellaisia asioita, joille ei voi mitään. Jos voin asialle jotain, niin toimin ja teen sen. Hyväksyn asiat sellaisina, kuin ne ovat, ellen niitä pysty muuttamaan.

Toivottavasti et vanhemmillesi vuodata tätä suruasi ja aiheuta heille syyllisyydentuntoja, että harrastivat ilman ehkäisyä petihommia liian vanhana ja saivat sinut. Kaikkea voi vanhemmilta vaatia, mutta ehkä tämä on jo liikaa. Nauti vanhempiesi seurasta, niin kauan kuin he elävät ja jätä syyttäminen, että synnyttivät sinut väärän ikäisinä.