Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollaisen meikäläisen sosiaaliturvan jossa rahan saa hengittämällä ongelma näkyy tällä palstalla: ihmiset näkevät itsensä objekteiksi joille pahaa tapahtuu, paskaa sataa niskaan eikä kukaan auta. Se subjektiksi mieltäminen olisi järkevämpää: minä valitsin tällaisen koulutuksen/kouluttamattomuuden, valitsin asuinpaikkani (en muuttanut vaikka oli mahdollisuus), valitsin tehdä paljon lapsia, valitsin puolison jonka tiesin vastuuttomaksi ja jos yhtään olisin ajatellut olisin tiennyt suhteen johtavan yksinhuoltajuuteen. Missään yhteiskunnassa ei ole mekanismia joka suojaisi ihmisiä heidän omilta tyhmiltä ja vastuuttomilta päätöksiltään. Ruotsi oli välillä lähimpänä tuollaista holhousyhteiskuntaa mutta nyt sielläkin systeemiä puretaan. Josko sen hirveän "kun yhteiskunta ei järjestä" valituksen sijaan käännettäisiin katseet itseen: mitä voi tehdä oman elämäni hyvinvoinnin eteen. Jos vastaus on en mitään, ollaan kyllä jo hyvin syvällä passiivisen holhousyhteiskunnan syövereissä, menneessä maailmassa joka katoaa nopeasti ympäriltä. Yhteiskunta auttaa jatkossakin mutta minulla on vastuu: haluan tuota, menen tuonnepäin, saanko hetkellisesti apua siihen.

No kyllä minä voin ainakin rehellisesti sanoa sen, että en valinnut vakavaa sairastumista, jonka takia en ole voinut töitä tehdä.

Sairaus ja siitä johtuva työkyvyttömyys on asia erikseen. Sairaalle sairauspäiväraha, työkyvyttömälle työkyvyttömyyseläke.

Mutta kuinka moneen tapaukseen voidaan sanoa, että "no sehän on asia erikseen"? Entä, jos päätyy lupaavalta uralta omaishoitajaksi omalle läheiselleen, vaikka lapselleen tai puolisolleen? Tai jos jättää ottamatta jonkun unelmien työn useiden satojen (tai tuhansien) kilometrien päästä juuri siksi, että kokee sen olevan pois omalta perheeltään? Tai ei ole valmis muuttamaan minkä tahansa työn perässä, kun sillä entisellä paikkakunnalla on suku ja ystävät, sosiaaliset verkostot, talo rakennettu ja lasten koulut kesken? 

En tiedä, onko se oikeasti mikään ihanne, että omaan elämäänsä ei voi suunnitella mitään pysyvää siksi, että siitä kaikesta pitäisi hetimmiten luopua kun käsky vain käy ja osoitus uudelle paikkakunnalle.