Järjetön keskustelu ja surullisen paljon puolivillaisia argumentteja. Ei ongelma ole niin yksiselitteinen, että se ratkaistaisiin työstä maksettavan minimipalkan säätämisellä 12 euroon tunnilta (jolloin työtön saattaisi innostua rappukäytävän siivoamisesta), tai työttömien viemisestä risusavottaan ansaitsemaan etuutensa.

Kelan uudella pomolla on pointti. Joutenolosta (tahattomasta tai tahallisesta) saa liikaa liksaa. Liikaa se on silloin, jos se passivoi edes vähäsen. 

Ongelma on paitsi sosiaalipoliittinen, myös koulutus-, tulo-, pakolais-, työvoima- jne jne. -poliittinen. 

Jos "ahneiden yritysten" pitäisi maksaa työstä enemmän palkkaa, työpaikkoja olisi vielä vähemmän. Jos palkattavelle pitäisi maksaa 12 euroa tunnilta, jokainen palkatun tekemä työtunti maksaisi yritykselle noin 17 euroa työn sivukuluineen. Tämä tarkoittaa sitä, että yritys palkkaa työntekijän VAIN, jos työntekijä tuo yrityksen kassaan nettona vähintään 17 euroa joka tunti. Aika harva rividuunari on yritykselle noin tuottoisa. Lisäksi kukaan työntekijä ei ole tasaisen tuottoisa. Mitä jos yritys palkkaa työntekijän ja työntekijän tuottavuus laksee. Saman rappukäytävän siivoamiseen meneekin tunnin sijaan puolitoista. Edelleen pitää maksaa sama palkka, eikä työntekijää uhkaa irtisanominen, sillä siihen ei riitä peruste "työntekijä maksaa meille enemmän kuin tuottaa". Noidankehä. Työntekijä ei edes yritä olla tuottavampi, vaan notkuu stressittä mopin varressa kun sama palkka kilahtaa tilille olipa sitten tehokas tai ei.

Tämä oli vain teoreettinen esimerkki ja monet positiiviset poikkeukset vahvistavat säännön. Sama on kuitenkin nähtävissä monilla muilla aloilla. Jos maitopurkki maksaisi 10€, niin aika sen varmaan ostaisi. Uusi työntekijä maksaa monille yrityksille liikaa, sen tuomaan hyötyyn nähden. Siksi yritykset eivät heitä käyttöönsä "osta".

Koulutuspoliittinen ongelma on myös sikäli, että me korkeakoulutamme liikaa suhteessa korkeakoulutetun työvoiman tarpeeseen tietyillä aloilla. Valmistuvat lääkärit työllistyvät 100 prosenttisesti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi monien humanististen ja yhteiskuntatieteiden maistereista. Yliopistot ovat täysin riippuvaisia valtion rahoituksesta ja saavat jokaisesta valmistuneesta saman verran rahaa, olipa valmistunut sitten lääkäri tai antropologi. Lääkärin kouluttaminen on yliopistolle monin verroin antropologin kouluttamista kalliimpaa, mutta kuitenkin valmistuneista saa saman verran rahaa. Mm. tästä syystä maistereita koulutetaan liikaa väärille aloille, joille valmistuessaan työllisyyttä todennäköisempää on työttömyys.

Tästä päästäänkin jo täällä esitettyyn kysymykseen siitä, että onko jokaisella oikeus valita loputtomista vaihtoehdoista itselleen tieteenala, joka tuntuu kiehtovimmalta asialta maailmassa vai pitäisikö valita ala, jolla voisi realistisesti kuvitella itsensä elättävänsä (työllistymisvarmuus 80/100 + mielekkyys ainakin 50/100, eikä mielekkyys 100/100 + työllistymisvarmuus ??/100). Jokaisella pitää olla kuitenkin mahdollisuus rakentaa itselleen mielekäs elämä ja arki. Jos taidehistoria kiinnostaa, niin sitä voi tutkia myös harrastuksena.

Voisin jatkaa mietteilläni näillä aasinsilloilla aiheesta aiheeseen, sillä tämä ei ole helppo yhtälö ratkaistavaksi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Korostan, ettei tarkoitukseni ollut loukata ketään esimerkkieni kautta. Suurimmalla osalla duunareista on onneksi korkea työmoraali ja siivoojat tekevät todella aliarvostettua työtä. Antropologeja ja taidehistorioitsijoitakin mielestäni tarvitaan. Poimin ne esimerkkeihin, sillä niillä aloilla työllistymisvarmuus on heikko suhteessa koulutettavien määrään.