Minusta oli rankkaa asua perheessa (perheen isalla oli mm. mielenterveysongelmia, joista sain kuulla tosin vasta vuoden jalkeen, mutta ne aiheuttivat jannitteita perheen sisalla), ja olin vuotta nuoremman "vaihtarisiskon" armoilla mm. niin etta hanella oli auto ja ajokortti ja koska asuimme maalla, en kirjaimellisesti paassyt ovesta ulos ilman hanta. Hanella taas oli syomishairio (anoreksia, ei syonyt mitaan pitkiin aikoihin ja pyortyili, joka oli "kivaa" etenkin koska jouduin istumaan hanen kyydissaan autossa) ja muitakin ongelmia, mm. lopetti puhumasta kerran minulle kokonaiseksi viikoksi muttei suostunut kertomaan syyta. Olisihan perhetta periaatteessa voinut vaihtaakin, mutta oma organisaationi antoi hyvin selkeasti ymmartaa etta jos vaihdan niin syy on omassa sopeutumiskyvyttomyydessani, ja avunsaanti oli nihkeaa. Niin sitten sinnittelin tassa perheessa loppuun asti. Itse lahettaisin lapseni ulkomaille yliopistoon tms. oppimaan kielta, saisivat asua asuntolassa eivatka olisi jonkun sattumanvaraisen perheen armoilla.