Vastaus

Vierailija

Mulla eron jälkeen lapsen ikävä isäänsä kohtaan tuntui kiukkuna ja katkeruutena. Miksi minä olen se, jonka pitää ilta toisensa jälkeen vastata miksi-kysymyksiin ja ottaa vastaan lapsen tunnekuohut aikuismaisesti hammasta purren. Joskus tiuskaisin "Kysy isältäs" , kun en parempaan pystynyt. En onneksi sanonut mitä ajattelin, että parempi vaan kun lähti, en jaksaisi puhua koko asiasta kun ärsyttää koko ukon ajatteleminenkin, että mulla ei todellakaan ole ikävä eikä huvittaisi olla missään tekemisissä mutta kun on yhteishuoltajuuden nimissä vähän pakko. Vaati todella paljon tahdonvoimaa olla lapselle tukena ja hyväksyä (ja oppia arvostamaan) se, että hän rakastaa isäänsä edelleen ehdoitta, vaikka omat tunteet tippui miinukselle jo aikapäiviä sitten.