Lue keskustelun säännöt.
Suru siitä, etten kykene enää juurikaan ajamaan autoa
12.05.2026 |
Olen aina rakastanut autoilua, ollut jopa hyvä kuski. Käynyt lomailemassa ja kavereiden luona toisella puolen Suomea itse ajaen. Käynyt töissä eri paikkakunnalla. Ei mitään ongelmia.
Ja nyt olen sairastunut, enkä enää pysty ajamaan autoa kuin hyvin lyhyitä matkoja. Tulen kipeäksi, kroppa ei kestä.
Läheiseni asuvat kahden tunnin ajomatkan päässä ja viime viikonloppuna kävin siellä. Ja nyt ymmärrän sen olleen viimeinen kerta, koska nyt keskiviikkona olen edelleen niin kipeä, että tarvitsen voimakkaita kipulääkkeitä, että pystyn olemaan. Tosi kova kolaus henkisesti, tajuta että minä en kykene enää tällaisiin ajomatkoihin.
Asun ihan keskellä ei mitään, eikä täällä ole julkista liikennettä. Jos lähtisin tapaamaan sukulaisia tai ystäviä, rautatieasemallekin pitäisi ajaa yli tunti. Ja toisessa päässäkin se ongelma, että pitäisi saada sieltä kyyti perille saakka. Ei mitenkään helppo rasti.
Onneksi on puoliso, joten en aivan jää yksin, ja hänen kyydissään pääsen kulkemaan. Mutta ymmärrän nyt, että jos puoliso on töissä vaikka joidenkin juhlien aikaan, en voi osallistua.
Työtäkään en voi enää valita oman halun mukaan, vaan täytyy olla samalla paikkakunnalla tai etätyö. En kykene ajamaan päivittäin työmatkaa, oikein mihinkään.
En hae tällä purkautumisella oikein mitään, korkeintaan vertaistukea jos sitä sattuu löytymään. Harmittaa nyt vain niin, että piti purkautua.
Kommentit (31)
Minulla menee aina hyvin siihen saakka kunnes tunaroin oikein kunnolla ja alan sitten pelkäämään koko hommaa. Pyöräilykin oli mukavaa siihen saakka kunnes aivot jumitti yhdessä risteystilanteessa ja toimin aivan typerästi ja sain hävetä silmät päästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain ajokortin 18v. Nuorena jouduin työssäni ajamaan autoa eri alueilla Helsingissä. Itsellänikin on ollut kaksi autoa, mutta vanhemmiten näkösairaus esti autoilun, en mennyt silmäleikkaukseen ja ajokortti lähti. Vähän harmittaa.
Onneksi fillari, bussit, junat ja ratikat toimivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta alle viiskymppinen enkä uskalla enää ajaa. Muistelen että alussa se oli ihan helppoa mutta jossain vaiheessa se alkoi vaikeutumaan ja aloin mokailemaan liikenteessä ja ne mokat jäi vaivaamaan pitkäksi aikaa. Viimeinen niitti taisi olla se kun oli lähellä etten ajanut lapsen yli.
Sen haluan sanoa, että on oikea päätös jättää ajamatta kuin riskeerata muut. En oikein ymmärrä alapeukuttajaa, haluaisitko että tällainen kuski on liikenteessä?
Itse en ole ajanut juurikaan ajokortin saatuani. Elämä on ollut aika helppoa kun puoliso ajaa, mutta tiedän olevani pulassa jos puoliso ei pystyisi enää ajamaan tai hänelle kävisi jotain.Mutta ap:lle kysymys: pystyisitkö muuttamaan? Lähelle julkisia, juna-asemaa tai bussiyhteyksiä? Olen itse miettinyt että jos puolisolle käy jotain niin muuta kotikaupungin keskustaan, jossa junalla pääsee helposti minne vaan ja kaupat lähellä.
En halua muuttaa, pyrin asumaan tässä niin kauan kuin suinkin voin. Pieni kyläkauppa on parin kilometrin päässä, kaikki muu 40-100 km päässä. Ja julkisia ei ole täällä lainkaan. Mutta näillä nyt mennään toistaiseksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä juttu. elämä on luopumista. Itsekään en enää kykene pitkiin matkoihin. Silmät menneet niin huonoiksi että pimeällä en enää uskalla ajaa
On se minullekin jo aika haasteellista ajaa pimeällä etenkin jos sataa. Ja jo jonkun 300 kilsan matkan jälkeen kroppa on jotenkin kankea ja jäykkä, jalatkin kuin puupökkelöt. Ei mitään jakoa ajaa nykyisin yhtä soittoa esim Lappiin jonne matkaa yli 1000 kilsaa.
Kahdella pit stopilla Lapista on aina tullut ajettua kotiin. Muutaman kerran ajanut itse koko matkan vaikka muitakin kuljettajia mukana on ollutkin.
- sivusta
Minä ajoin ajokortin vasta +30 vuotiaana, vasten tahtoani tavallaan. Ajan kyllä vieläkin päivittäin (tuttuja lyhyitä matkoja) töihin, kauppaan jne mutta en muuta.
Sairastuin paniikkihäiriöön (vain autolla ajamisesta) ja minulla on ollut siihen lääkitys ensimmäisestä kohtauksesta asti.
Kaikkea hyvää sinulle AP, oli syy mikä tahansa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä juttu. elämä on luopumista. Itsekään en enää kykene pitkiin matkoihin. Silmät menneet niin huonoiksi että pimeällä en enää uskalla ajaa
On se minullekin jo aika haasteellista ajaa pimeällä etenkin jos sataa. Ja jo jonkun 300 kilsan matkan jälkeen kroppa on jotenkin kankea ja jäykkä, jalatkin kuin puupökkelöt. Ei mitään jakoa ajaa nykyisin yhtä soittoa esim Lappiin jonne matkaa yli 1000 kilsaa.
Kahdella pit stopilla Lapista on aina tullut ajettua kotiin. Muutaman kerran ajanut itse koko matkan vaikka muitakin kuljettajia mukana on ollutkin.
- sivusta
Niin, ketju koskee tilannetta, kun tuollainen ei enää onnistu. Olen minäkin kyennyt ajamaan 1000 km päivässä. Nyt jo 100 aiheuttaa ongelmia.
Meitä näköjään on paljon, ja syyt moninaiset. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä juttu. elämä on luopumista. Itsekään en enää kykene pitkiin matkoihin. Silmät menneet niin huonoiksi että pimeällä en enää uskalla ajaa
On se minullekin jo aika haasteellista ajaa pimeällä etenkin jos sataa. Ja jo jonkun 300 kilsan matkan jälkeen kroppa on jotenkin kankea ja jäykkä, jalatkin kuin puupökkelöt. Ei mitään jakoa ajaa nykyisin yhtä soittoa esim Lappiin jonne matkaa yli 1000 kilsaa.
Siis istutko sen koko 300 km yhtä soittoa autossa ratin ääressä? Ainoa jaloittelu on lyllerrys huoltoasemaan kahville ja pullalle? Ei ihme, jos on kroppa jäykkänä. Luulisi järjen sanovan, että välillä on pidettävä kunnon taukojumppa.
Mökille on matkaa tuo 300 kilsaa ja on tuo aikoinaan tullut ajettua pysähtymättä kertaakaan. Ei nuorena tuollaisella matkalla mitään taukojumppia tarvinnut pitää eikä silti kropassa tuntunut ajomatka miltään. Näin vanhemmiten tuntuu vaikka pitää parikin taukoa. Jos sinä tarvitset tuolla matkalla jo nuorena taukojumppia niin odotas vaan miten matka sujuu kun olet eläkeiässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä juttu. elämä on luopumista. Itsekään en enää kykene pitkiin matkoihin. Silmät menneet niin huonoiksi että pimeällä en enää uskalla ajaa
On se minullekin jo aika haasteellista ajaa pimeällä etenkin jos sataa. Ja jo jonkun 300 kilsan matkan jälkeen kroppa on jotenkin kankea ja jäykkä, jalatkin kuin puupökkelöt. Ei mitään jakoa ajaa nykyisin yhtä soittoa esim Lappiin jonne matkaa yli 1000 kilsaa.
Siis istutko sen koko 300 km yhtä soittoa autossa ratin ääressä? Ainoa jaloittelu on lyllerrys huoltoasemaan kahville ja pullalle? Ei ihme, jos on kroppa jäykkänä. Luulisi järjen sanovan, että välillä on pidettävä kunnon taukojumppa.
Mökille on matkaa tuo 300 kilsaa ja on tuo aikoinaan tullut ajettua pysähtymättä kertaakaan. Ei nuorena tuollaisella matkalla mitään taukojumppia tarvinnut pitää eikä silti kropassa tuntunut ajomatka miltään. Näin vanhemmiten tuntuu vaikka pitää parikin taukoa. Jos sinä tarvitset tuolla matkalla jo nuorena taukojumppia niin odotas vaan miten matka sujuu kun olet eläkeiässä.
Meillä on koiria ja siksi joka tauolla tulee tehtyä pieni kävelylenkki. Enemmän kuin tarpeen ihmisillekin.
Pystyt kuitenkin. Minä en näkövamman takia ole saanut ajaa 20 vuoteen. Mieti sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin pidän autoilusta, olen pahoillani ap:n tilanteesta. Toivon, että pystyisit ajamaan vaikka vain lyhyitä matkoja, mutta saisit kuitenkin ajotuntumaa.
Kaikkea hyvää sinulle ja muillekin autoilusta pitäville.
*hidasälyinen siis yhteen kirjoitettuna. En tiedä miksi kirjoitin erilleen.
sama