Ihmisen pitää osata ensin elää yksin ennen kuin alkaa yhteistä kotia suunnitella

Vierailija kirjoitti:

Joo joo ja miesten todellakin kannattaa muuttaa suoraan äidinhelmoista naisen luo.

Niin kannattaa

Se on totta että toista pitkin et voi itseesi matkustaa.

Ja kannattaa opetella ne kotityöt sitten molempien. Kotihoidossa töissä, ei ole yksi eikä kaksi leskeksi jäänyttä miestä ja naista, jotka on olleet aivan pihalla kotitöistä kun toinen kuolee pois ensin. Mies ei osaa ruokaa lämmittää edes mikrossa tai imuroida vaikka hyvin voisi, nainen ei tiedä mistä patterit laitetaan syksyllä päälle tai missä rengasvarastolla auton talvinakit on "kun meillä on aina ollut miesten ja naisten työt erikseen eikä Seppo ole keittiössä käynyt kuin syömässä"

Mä en oikein usko tuohon, vaikka itse elin lähes 20 vuotta yksin ennen puolison kanssa yhteen menoa... Mutta siis ulkomaillahan on äärimmäisen tavallista, ettei ihmiset koskaan oikein asu yksin, vaan suurin osa asuu vanhemmilla pitkään, tai kimppakämpässä esim. sisaruksen tai kavereiden kanssa, ja sitten vasta jos/kun menee naimisiin niin muuttaa puolison kanssa yhteen. Eipä niillä sen ihmeempiä ongelmia näytä olevan vaikkei ole yksin asuneet.

Mun mies muutti kotoaan armeijaan ja sieltä mun kanssa opiskelija-asuntoon vuonna 2002. Hyvin on mennyt kaikki ja menee edelleenkin. Tultiin tosi erilaisista lapsuudenkodeista ja taustoista, mutta nykyään on hyvin samanlaiset mielipiteet mitä tulee kotitöihin ja siisteystasoon ja ruoanlaittoon ja rahankäyttöön. Minä olen aika huithapeli ja mies pedantimpi, mutta olen opetellut huolellisemmaksi ja mies todennut, että aika monet asiat ovat tärkeämpiä kuin aina siisti koti.

Päin vastoin, omassa tuttavapiirissä eniten hankaluuksia sopeutua yhteiselämään on niillä jotka ovat asuneet yksin tosi pitkään. Jos on tottunut elämään vain omilla ehdoillaan, näyttää olevan aika vaikeaa oppia sietämään sitä, että asuinkumppanilla on omat tapansa ja metelinsä ja vuorokausirytminsä ja sotkunsa.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies muutti kotoaan armeijaan ja sieltä mun kanssa opiskelija-asuntoon vuonna 2002. Hyvin on mennyt kaikki ja menee edelleenkin. Tultiin tosi erilaisista lapsuudenkodeista ja taustoista, mutta nykyään on hyvin samanlaiset mielipiteet mitä tulee kotitöihin ja siisteystasoon ja ruoanlaittoon ja rahankäyttöön. Minä olen aika huithapeli ja mies pedantimpi, mutta olen opetellut huolellisemmaksi ja mies todennut, että aika monet asiat ovat tärkeämpiä kuin aina siisti koti.

Päin vastoin, omassa tuttavapiirissä eniten hankaluuksia sopeutua yhteiselämään on niillä jotka ovat asuneet yksin tosi pitkään. Jos on tottunut elämään vain omilla ehdoillaan, näyttää olevan aika vaikeaa oppia sietämään sitä, että asuinkumppanilla on omat tapansa ja metelinsä ja vuorokausirytminsä ja sotkunsa.

Joo ei sekään ole hyvä että on liian kauan yksin. Sen jälkeen ei osaa enää sietää toisen oikkuja. Mä olen ollut jo niin kauan yksin, että en saa nukuttua jos joku häärää mun asunnossa. Herään pieniinkin ääniin. Ja toisen ei tarvitse edes kuorsata, pelkästään se että joku kääntyilee mun vieressä saa minut heräämään. Enkä ole ollut sellainen aina, vaan minusta on tullut sellainen vuosien yksinolon seurauksena.

Tai sitten opettelee sen jossain vaiheessa matkan varrella, jos tarvetta ilmenee.