Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (859)

-Isto

Ymmärrän kipusi....kukapa ei haluaisi kokea
Sitä rakkauden kohdetta minkä lapsi tuo tullessaan....sitä suorastaan janoaa... kiitollinen olen että olen saanut syntyä tähän
Maailmaan...minua on rakastettu,,,annettu anteeksi...paljon.... siihen minua on opetettu...
Lapsi yhdistää ja on valtavan iso lahja ja voimavara elämän polulle...toivoa,rakkautta ja valoa
Tulevaisuuteen teille

  • ylös 3
  • alas 20
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
YksiMutsi kirjoitti:
Saisiko tähän perusteluja, että miksi ihmeessä miehen joka epäröi pitäisi suostua?

Onko niin että jossain vaiheessa epäröinti muuttuu vedätykseksi? Kuten esimerkiksi seksissä josta tietyn alun "flirtin" jälkeen ei saa kieltäytyä tai tulee ainakin tuomituksi "vedättäjänä".

Eikö ole ihan normaalia ettei "tiedä" haluaako lapsia. Onnellisia isiä on yksi sadasta. Vain kovimmat uhkapelurit pelaa noilla luvuilla. Tyhmimmät eivät edes ymmärrä mihin ansaan astuvat.

Sitten kun se kauan toivottu lapsi on saatu, on aika huomata miten elämä ei vastaa unelmaa. Sitten joutuukin mies töihin, sillä unelmat maksavat aikaa/rahaa/työtä/parisuhteen.

Väittäkää edes vastaan. Miksi miehen kannattaisi perhe perustaa? Mitä sieltä miehelle löytyy? Mitään sellaista mitä mies elämältä haluaa?

En ole varmasti ainoa mies, ja varmasti on naisiakin, joka toivoo elämän olevan "helppoa". Maailma on täynnä asioita joita tutkia/tehdä. Kirjallisuutta, harrastuksia, paikkoja ja ihmisiä. Seksuaalisuus on myös tärkeää.

Eli vielä kerran, mitä sieltä perheestä epäröivälle miehelle on tulossa?

Sieltä on tulossa lapsen ehdoton rakkaus. Hän rakastaa sinua siksi, koska olet olemassa. Tämä rakkaus mullistaa maailmasi ja ajattelutapasi.


Ei se elämä lapseen lopu. Seksuaalisuuden tärkeyden korostaminen on aika pöljää ihmiseltä, jolla ei lapsia ole. On ihmisiä, jotka tykkää seksistä. Ei se seksi muutu epäkiinnostavaksi sitten kun on lapsia, että elettäisin äiteinä ja siinä vaan. Oma puoliso voi kyllä alkaa vitutt aa aivan niinkuin lapsettomillakin. Aika monessa lapsettomassakin liitossa seksi vähenee/loppuu jossain vaiheessa ja sitä harrastetaan myöhemmin muiden kanssa. Joku pöljä ei näe asialle mitään muuta syytä kuin lapsen. Lapsi pilaa kaiken... Itse harrastan seksiä lasteni isän kanssa vielä eronkin jälkeen vaikka parisuhde alkoi muuten olla toimimaton. Harrastan sitä seksiä muidenkin miesten kanssa. Miten lapset liittyvät tähän aiheeseen? Juu pahimmillaan voi mennä jopa vuosi synnytyksestä jos kaikki menee aivan pieleen. Voihan mieheltäkin mennä kyky harrastaa seksiä ja silti moni esim. tupakoi vaikkei saa siitä kyllä yhtään mitään, kuten rakkautta elämään. Ei tarvi kaikkien tehdä lapsia, mutta mikä ongelma se on lapsettomille, että toisten elämään lapset mahtuu

No huhhuh, ja höpöhöpö!!
Kyllä se on nähty, nainen alkaa pihtaamaan heti kun lapsi syntyy, eikä paluuta entiseen ole... :(

Ei se seksistä kieltäytyminen ole pihtaamista lapsen syntymän jälkeen vaan naisen pitää saada toipua synnytyksestä. Sen lisäksi naisella on hormonitoiminta ihan sekaisin, kun elimistön pitää vuorokaudessa lopettaa raskaus, saada synnytys käyntiin ja aloittaa maidontuotanto. Tuohon vielä valtava univelka ja kivut, niin vain umpityhmä mies ei tajua mitä se merkitsee. Naisen halut kuolevat lopullisesti, jos mies vonkuu seksiä koko ajan ja mököttää ja kiukuttelee, kun sitä ei saa.


Tämä on niin totta. Minulla halut meni imetyshormonien ja väsymyksen takia täysin. Onneksi mieheni on täysjärkinen ja normaalilla empatiakyvyllä varustettu, ja tajusi olla vonkaamatta koko ajan. Imetys loppui aikanaan ja seksihalut palasi samaa vauhtia normaalin hormonitoiminnan kanssa. Nyt kahden lapsen vanhempina meillä on seksiä yhtä paljon tai enemmänkin kuin ennen lapsia.

  • ylös 30
  • alas 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En vieläkään voi käsittää, en sitten millään miksi naiset ovat aina hinkumassa niitä lapsia?

Miksi?

Ja sitten itketään ja valitetaan yksinhuoltajina, kun se lapsi on kuitenkin tehty, vaikka mies ole ollut yhtään halukas lapsiaa saamaan.


Lisääntymisen tarve on ihan oikea biologinen tarve. Ihmiskuntaa ei olisi olemassa ilman sitä. Yleensä tarve on naisella voimakas, monilla miehilläkin kyllä.
Vasta viime vuosikymmeninä on ihminen keksinyt tehokkaan ehkäisyn, sitä ennen sukupuolivietti huolehti siitä että lapsia syntyi.
Nykyihmisen elämänsisällöksi näyttäisi riittävän jatkuva paneminen, ilman häiriötekijöitä.
Voidaanhan sitä viisastella että maailmassa on jo ihan tarpeeksi lapsia, mutta tilanne kyllä vääristää ihmiskunnan kehitystä. Fiksuimmat eivät lisäänny, tyhmemmät sitäkin enemmän.

Mutta fiksuimpienkin lisäääntyessä lapsi kärsii, kun ei ikinä näe töissä olevia vanhempiaan. Niitä fiksuja kun ei riitä niin että joku voisi töissä korvata. Sitten olemme me wannabe-fiksut, joilla on joka päivä/viikko vapaa-aikaa niin paljon että sitä riittää täälläkin roikkumiseen mutta lisäännymme silti. Eiköhän lähes jokainen maapallon ihminen näe itsensä subjektiivisesti juuri joltain tietyltä osa-alueelta fiksuna, minkä perusteella juuri hänen tulisi täyttää maapallo. Ja hyvin olemme onnistuneet.

Lisääntyminen ihan ylipäätään voidaan ajatella olevan tyhmää tai fiksua, riippuen näkökulmasta. Jos valitsee lapsen näkökulman, ei se kovin ruusuinen tule olemaan. Näkökulman valitseminenkin on täysin subjektiivista. Fiksuilla on lisääntymisvietti siinä missä tyhmemmilläkin, mutta myös parempi kyky nähdä omansa lisäksi kaikki muut näkökulmat.


Jos oletetaan, että tavoiteltavaa olisi jokin kärsimyksen 0-toleranssi niin eihän elämää saisi olla ollenkaan. Olet oikeassa. Mutta jos näin ei ole, niin silloin sun jutuissa ei ole juurikaan järkeä.

Eri

Kymmeniä ellei satoja kertoa lukenut täällä kommentin, että mitä jos lapsettomuutta tulee katumaan? Mitä sitten? Onko kärsimyksen 0-toleranssi jotenkin tavoiteltavaa? Tai vaihtoehtoisesti: onko mahdollinen oma kärsimyksesi pahempi asia kuin mahdollinen lapsen kärsimys? Voihan jokainen sitä provosoitumatta ihan oikeasti miettiä, vaikka se kyseenalaistaakin järkeä voimakkaampaa vaistotoimintaa.


Vastasin jo, että mielestäni kärsimyksen 0-toleranssi ei voi mielestäni olla ehto elämälle. Sinusta ehkä voi?

"Onko mahdollinen oma kärsimyksesi pahempi asia kuin mahdollinen lapsen kärsimys?"
Mielestäsi lapsen kärsiminen on siis seurausta siitä, että hän on syntynyt? Ja edelleenkö kaikkea kärsimystä tulee välttää? Koska edessä saattaa mahdollisesti olla enemmän kärsimystä kuin oli alunperin tarkoitettu? Joten varmuuden vuoksi ei kannata ikinä edes yrittää mitään? Koska elämää ei voi elää kärsimättä niin ei kannata haaveilla uudesta elämästä ollenkaan? Ja käsityksesi mukaan kaikki fiksut ajattelee just näin?

Etkö ymmärrä sanaa mahdollinen, vai miksi skippaat sen?


Ilmaiset itseäsi epäselvästi. Ehkä sulla itselläsi jäi kirjoittamatta joku ajatus auki. Sana mahdollinen on ihan yleinen ja helposti ymmärrettävä käsite eikä sitä ole "skipattu". Sinä puhut kärsimisestä. Siksi kysyin - Koska elämää ei voi elää kärsimättä niin ei kannata haaveilla uudesta elämästä ollenkaan? Miksi skippasit etkä vastannut?

Voin tiiviistää puolestasi aiemmista kommenteista.

Koska elämää ei voi elää kärsimättä niin ei kannata haaveilla uudesta elämästä ollenkaan?

- Lisääntyminen ihan ylipäätään voidaan ajatella olevan tyhmää tai fiksua, riippuen näkökulmasta.

- Jos valitsee lapsen näkökulman, ei se kovin ruusuinen tule olemaan

- Näkökulman valitseminenkin on täysin subjektiivista.

- Voihan jokainen sitä provosoitumatta ihan oikeasti miettiä, vaikka se kyseenalaistaakin järkeä voimakkaampaa vaistotoimintaa.

Huomaatko että tämä ei ollutkaan väite vaan ajatteluun kannustus. Kaikkien näkökulmien ajatteleminen on laillista. Provosoituminen lähti itsestäsi. 


Huomasitko, että minäkin esitin kysymyksiä. Nenä ovat väitteitä, vain sinä esität "ajatteluun kannustusta"? :D kuinka täynnä voit olla itseäsi, mieti sitä :D Koska elämää ei voi elää kärsimättä niin ei kannata haaveilla uudesta elämästä ollenkaan? Sinä vastaat vain, että no se riippuu näkökulmasta. Eli esimerkiksi näkökulmasta, että elämä on lapselle kallisarvoinen lahja, jota hänkin suurella todennäköisyydellä arvostaa, mutta vaikkei arvoistaisikaan, epätäydellisyydestään huolimatta, on lisääntyminen siinä mielessä fiksua "touhua". "Prvosoituminen lähti itsestäsi" Aijaa, minusta on ollut ihan hauska keskustella. Taidat taas kerran puhua omasta puolestasi ja vähätellä toisten kykyä keskustella. Ymmärtää mitä sana mahdollinen tarkoittaa ja olla provosoitumatta kun latelet palstan ainoat ajatteluun kannustukset 😄🙏🙏

Vierailija

Luin vain avauksen ja ohjeeni on seuraava, jätä mies ja etsi uusi joka valmis perustamaan perheen.

Puolison kuuluisi ymmärtää naisen hedelmällisyydestä jotain, ei lapsia saa vain sormia napsauttamalla silloin kun sattuu haluamaan. Kaikki ei tule raskaaksi heti, joillakin vaatii hedelmällisyyshoitoja yms.

On myös mahdollista että mies ei saa lapsia, onko vaikka pistättänyt piuhat poikki tietämättäsi ja sen takia vetkuttelee asiaa. Ei uskalla kertoa.

Jos miehesi on noin ymmärtämätön ja itsekäs niin mieti onko hän oikea isäehdokas lapsillesi. Mielestäni ei.

Sano miehelle että nyt aletaan yrittämään lasta ja jos ei tähän suostu niin toinen vaihtoehto on ero. Yksinkertaista. Kenenkään ei pidä suostua tahtomattaan lapsettomaan liittoon vain miellyttääkseen kumppaniaan.

Olen useamman lapsen äiti ja mummo. Elämästä puuttuisi todella paljon jos ei lapsia ja lastenlapsia olisi. 

  • ylös 29
  • alas 9
Vierailija

No täältä käsi pystyyn, olen valmis lapsentekotalkoisiin, kun miehesi ei kerran halua. En veloita mitään, mutta tarvikkeista perin pienen maksun.

äitititi83

En lue nyt mitään mitä aiemmat ovat kommentoineet vaan kerron oman tarinani, ota tästä irti se mitä saat tai jätä huomiotta.

Olin pitkään suhteessa miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia. Luulin, että mieli muuttuu, ja vasta kun jo eron myötä kasailin kamppeitani, aloi pyörtää mielipiteitään ja sanoi, että ehkä sit viiden+ vuoden päästä, mikä olisi tarkoittanut tilannetta jossa minä naisena olisin ollut jo yli 35 v. Että siinä kohtaa olisi voitu aloittaa homma. Yritin jo hänellekin selittää, että ei se lapsi tule apteekin hyllyltä, vaan aloittamisen jälkeen menee helpossakin tilanteessa n. vuosi, ennen kuin mitään lasta on elämässä. Miehen elämä muuttuu siihen saakka vielä aika vähäsen verrattuna naiseen.

Eron jälkeen tutustuin nykyiseen mieheen, joka hän ilokseni ilmoitti haluavansa lapsia ja isäksi. Tosin, hänkin sitten lopulta alkoi vitkuttamaan asiaa. Aina oli jotain mikä olisi pitänyt saada valmiiksi, ennen kuin lasta edes pystyi ruveta yrittämään. Piti olla oikeanlainen asunto, työ, tietyt harrastuksiin liittyvät jutut "saavutettuna", matkalitu, naimisissa. Kaiken tämän hyväksyin ja alettiin yrittämään. Tulikin keskenmenoja, hankalutta tulla raskaaksi yms. kaikenlaista. Onko sitten jotain karman lakia, että olin lopulta ihan yhtä vanha kuin edellisen kanssa olisin ollut, jos olisi noudatettu sitä aikataulua.

Kaikki miehet, jopa nykyinen puolisoni on ollut sitä osastoa, joka pelkää lapsen muuttavan kaiken ja "sitten ei voi tehdä enää mitään". En tiedä mikä näitä vaivaa, tietysti lapsi muuttaa kaiken, sen on tarkoitus muuttaa kaikki. Nykyinen puolisoni pitää lähes joka päivä sellaisia keskusteluita, joissa elämä on kuulemma hankalaa lapsen kanssa. Harmittelee kun koti ei ole enää siisti ja rahaa kuluu lapseen ja kun lapsi on irrationaalinen, ei tottele ja välillä on vaativa. Tämä on toisinaan työlästä kantaa ja sanomattakin selvää on, että vanhemmuus on pääasiassa minun hommani, minun vastuullani ja minä hoidan, joustan ja luovun. Ja silti toinen on se, joka koko ajan valittaa miten lapsen myötä on hankalaa. 

Kirjoittamasi kuulosti paljon omalta elämäntilanteeltani. Odottaminen ahdisti ja kuukausien ja vuosien kuluminen painoi koko ajan mielessä. Ja mies seisoo sen haaveen edessä, peläten jotain vääjäämätöntä. Jokin noita vanhemmuudessa pelottaa, en osaa sanoa mikä. Ehkä tarinat, joissa nainen vei lapsen ja laskut jäi. Tai nainen katosi vanhemmuuteen, lihoi 30kg ja unohti miehensä. Seksi loppui. Puhukaa näistä asioista ja miettikää miten voitte pitää huolen siitä, että pelot ei toteudu. 

En ihmettele naisia, jotka ryhtyvät itselliseksi naiseksi vaikka lapsen kannalta aika karut lähtökohdat elämään olla juuriltaan puolikas.

  • ylös 29
  • alas 7
Vierailija

At84 kirjoitti:
Kyse ei ole siitä, etteikö hän halua. Asiaa kysyessäni sanoi että on huomannut haluavansa, mutta tuntuu että on niin paljon kaikkea muuta "sitä ennen" tehtävänä. Vaikka ihan oikeasti ei ole mitään mitä olisi pakko tehdä sitä ennen tai mitä ei voisi tehdä yrittämisen aikana tai raskausaikana. Eli ei hirveän järkevä syy. Jos kyselen lisää, pyydän tarkentamaan hän ahdistuu. Kokee että työssä on hirveä kiire ja stressiä, josta osa on ihan itseaiheutettua kun ottaa kokoajan lisää tekemistä ja projekteja vastaan.

Naisia on helppo vedättää. Sama kuin mies sanoisi että vahingossa kävi vieraissa.

Mietin vaan näitä juttuja

Yksi kaveri odotti vuosia, kun puoliso sanoi, ettei ole varma haluaako lapsia tai haluaako vielä. Aina oli "ei vielä". Sitten kaveri kyllästyi ja erosi, ajatteli, että löytää uuden jonka kanssa perustaa perheen. 

Meni pari vuotta, kaveri edelleen sinkku ja miehen someen tulee kuva jossa kastetaan hänen ja uuden tyttöystävän yhteistä lasta. Vähän aikaa sitten kuulemma tuli jo toinen lapsi. Kaverilla ei edelleenkään suhdetta ja ikää kohta 38v. Tosi karmeaa.

Teillä voi olla samanlainen tilanne. Kyse ei ehkä ole siitä, ettei halua lapsia vaan että ei halua niitä sinun kanssasi. Mutta ei sellaista kukaan mies ääneen sano puolisolleen.

  • ylös 64
  • alas 1
Vierailija

Mietin vaan näitä juttuja kirjoitti:
Yksi kaveri odotti vuosia, kun puoliso sanoi, ettei ole varma haluaako lapsia tai haluaako vielä. Aina oli "ei vielä". Sitten kaveri kyllästyi ja erosi, ajatteli, että löytää uuden jonka kanssa perustaa perheen. 

Meni pari vuotta, kaveri edelleen sinkku ja miehen someen tulee kuva jossa kastetaan hänen ja uuden tyttöystävän yhteistä lasta. Vähän aikaa sitten kuulemma tuli jo toinen lapsi. Kaverilla ei edelleenkään suhdetta ja ikää kohta 38v. Tosi karmeaa.

Teillä voi olla samanlainen tilanne. Kyse ei ehkä ole siitä, ettei halua lapsia vaan että ei halua niitä sinun kanssasi. Mutta ei sellaista kukaan mies ääneen sano puolisolleen.

Ja luulet että täysin miehen halusta uusi teki lapsia? Sitä ei vaan pysty välttämään loputtomasti.

  • ylös 16
  • alas 8
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan hirveää seuraa vieressä, kun kaverin avovaimo painostaa ja kiristää kaveriani vauvan hankintaan. :(

Mies ei halua, mutta ei haluaisi myöskään luopua nykyisestä elämästä ja olla yli 40 vuotiaana taas sinkkumarkkinoilla.

Kenen etu on, että väkisin tänne lapsia tehdään painostuksesta? 

Ehkäpä kaverisi pitäisi päästää avovaimonsa sitten etsimään sellainen mies, jonka kanssa lapsia tekee, eikä olla itsekäs ja pitää naista oman elämänsä parantajana tai parisuhteessa siksi, että toinen ei vaan viitsi etsiä seuraa 40-vuotiaana?

Tosiaan, tuossa tilanteessa jompikumpi voi joutua joustamaan liikaa, jos toisella jää toivottu lapsi lopullisesti tekemättä tai toinen joutuu vasten tahtoaan lasta kasvattamaan. Voi myöhemmin kaduttaa kumpikin skenaario.

Johan se elämäkin on niin arvaamatonta, että lapsi tehdään ja sen halunnut vaikka kuolee. Tai ero tulee kun lapsia ei enää voi käytännössä saada.

"Päästää"? Onko se joku koira? :D

Vierailija

äitititi83 kirjoitti:
En lue nyt mitään mitä aiemmat ovat kommentoineet vaan kerron oman tarinani, ota tästä irti se mitä saat tai jätä huomiotta.

Olin pitkään suhteessa miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia. Luulin, että mieli muuttuu, ja vasta kun jo eron myötä kasailin kamppeitani, aloi pyörtää mielipiteitään ja sanoi, että ehkä sit viiden+ vuoden päästä, mikä olisi tarkoittanut tilannetta jossa minä naisena olisin ollut jo yli 35 v. Että siinä kohtaa olisi voitu aloittaa homma. Yritin jo hänellekin selittää, että ei se lapsi tule apteekin hyllyltä, vaan aloittamisen jälkeen menee helpossakin tilanteessa n. vuosi, ennen kuin mitään lasta on elämässä. Miehen elämä muuttuu siihen saakka vielä aika vähäsen verrattuna naiseen.

Eron jälkeen tutustuin nykyiseen mieheen, joka hän ilokseni ilmoitti haluavansa lapsia ja isäksi. Tosin, hänkin sitten lopulta alkoi vitkuttamaan asiaa. Aina oli jotain mikä olisi pitänyt saada valmiiksi, ennen kuin lasta edes pystyi ruveta yrittämään. Piti olla oikeanlainen asunto, työ, tietyt harrastuksiin liittyvät jutut "saavutettuna", matkalitu, naimisissa. Kaiken tämän hyväksyin ja alettiin yrittämään. Tulikin keskenmenoja, hankalutta tulla raskaaksi yms. kaikenlaista. Onko sitten jotain karman lakia, että olin lopulta ihan yhtä vanha kuin edellisen kanssa olisin ollut, jos olisi noudatettu sitä aikataulua.

Kaikki miehet, jopa nykyinen puolisoni on ollut sitä osastoa, joka pelkää lapsen muuttavan kaiken ja "sitten ei voi tehdä enää mitään". En tiedä mikä näitä vaivaa, tietysti lapsi muuttaa kaiken, sen on tarkoitus muuttaa kaikki. Nykyinen puolisoni pitää lähes joka päivä sellaisia keskusteluita, joissa elämä on kuulemma hankalaa lapsen kanssa. Harmittelee kun koti ei ole enää siisti ja rahaa kuluu lapseen ja kun lapsi on irrationaalinen, ei tottele ja välillä on vaativa. Tämä on toisinaan työlästä kantaa ja sanomattakin selvää on, että vanhemmuus on pääasiassa minun hommani, minun vastuullani ja minä hoidan, joustan ja luovun. Ja silti toinen on se, joka koko ajan valittaa miten lapsen myötä on hankalaa. 

Kirjoittamasi kuulosti paljon omalta elämäntilanteeltani. Odottaminen ahdisti ja kuukausien ja vuosien kuluminen painoi koko ajan mielessä. Ja mies seisoo sen haaveen edessä, peläten jotain vääjäämätöntä. Jokin noita vanhemmuudessa pelottaa, en osaa sanoa mikä. Ehkä tarinat, joissa nainen vei lapsen ja laskut jäi. Tai nainen katosi vanhemmuuteen, lihoi 30kg ja unohti miehensä. Seksi loppui. Puhukaa näistä asioista ja miettikää miten voitte pitää huolen siitä, että pelot ei toteudu. 

En ihmettele naisia, jotka ryhtyvät itselliseksi naiseksi vaikka lapsen kannalta aika karut lähtökohdat elämään olla juuriltaan puolikas.


- mies ei halua lapsen tuomia muutoksia
- lapsi tehdään silti
- mies ei tykkää lapsen tuomista muutoksista

Kirjoittaja: 😦😦😦

  • ylös 21
  • alas 0
Vierailija

äitititi83 kirjoitti:
En lue nyt mitään mitä aiemmat ovat kommentoineet vaan kerron oman tarinani, ota tästä irti se mitä saat tai jätä huomiotta.

Olin pitkään suhteessa miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia. Luulin, että mieli muuttuu, ja vasta kun jo eron myötä kasailin kamppeitani, aloi pyörtää mielipiteitään ja sanoi, että ehkä sit viiden+ vuoden päästä, mikä olisi tarkoittanut tilannetta jossa minä naisena olisin ollut jo yli 35 v. Että siinä kohtaa olisi voitu aloittaa homma. Yritin jo hänellekin selittää, että ei se lapsi tule apteekin hyllyltä, vaan aloittamisen jälkeen menee helpossakin tilanteessa n. vuosi, ennen kuin mitään lasta on elämässä. Miehen elämä muuttuu siihen saakka vielä aika vähäsen verrattuna naiseen.

Eron jälkeen tutustuin nykyiseen mieheen, joka hän ilokseni ilmoitti haluavansa lapsia ja isäksi. Tosin, hänkin sitten lopulta alkoi vitkuttamaan asiaa. Aina oli jotain mikä olisi pitänyt saada valmiiksi, ennen kuin lasta edes pystyi ruveta yrittämään. Piti olla oikeanlainen asunto, työ, tietyt harrastuksiin liittyvät jutut "saavutettuna", matkalitu, naimisissa. Kaiken tämän hyväksyin ja alettiin yrittämään. Tulikin keskenmenoja, hankalutta tulla raskaaksi yms. kaikenlaista. Onko sitten jotain karman lakia, että olin lopulta ihan yhtä vanha kuin edellisen kanssa olisin ollut, jos olisi noudatettu sitä aikataulua.

Kaikki miehet, jopa nykyinen puolisoni on ollut sitä osastoa, joka pelkää lapsen muuttavan kaiken ja "sitten ei voi tehdä enää mitään". En tiedä mikä näitä vaivaa, tietysti lapsi muuttaa kaiken, sen on tarkoitus muuttaa kaikki. Nykyinen puolisoni pitää lähes joka päivä sellaisia keskusteluita, joissa elämä on kuulemma hankalaa lapsen kanssa. Harmittelee kun koti ei ole enää siisti ja rahaa kuluu lapseen ja kun lapsi on irrationaalinen, ei tottele ja välillä on vaativa. Tämä on toisinaan työlästä kantaa ja sanomattakin selvää on, että vanhemmuus on pääasiassa minun hommani, minun vastuullani ja minä hoidan, joustan ja luovun. Ja silti toinen on se, joka koko ajan valittaa miten lapsen myötä on hankalaa. 

Kirjoittamasi kuulosti paljon omalta elämäntilanteeltani. Odottaminen ahdisti ja kuukausien ja vuosien kuluminen painoi koko ajan mielessä. Ja mies seisoo sen haaveen edessä, peläten jotain vääjäämätöntä. Jokin noita vanhemmuudessa pelottaa, en osaa sanoa mikä. Ehkä tarinat, joissa nainen vei lapsen ja laskut jäi. Tai nainen katosi vanhemmuuteen, lihoi 30kg ja unohti miehensä. Seksi loppui. Puhukaa näistä asioista ja miettikää miten voitte pitää huolen siitä, että pelot ei toteudu. 

En ihmettele naisia, jotka ryhtyvät itselliseksi naiseksi vaikka lapsen kannalta aika karut lähtökohdat elämään olla juuriltaan puolikas.

Aivan varmasti mies "sanoo" haluavansa lapsia, muuten 99% suhteista kaatuisi alkuunsa.

  • ylös 12
  • alas 3
Vierailija

Miksi täällä uhkaillaan alle neljäkymppistä naista sillä, että lapsia ei enää välttämättä noin vanhana saa? Ei tuon ikäinen ole vanha, jos ei ole ketjupolttaja tai vetänyt kaksin käsin viinaa. Muutama vuosikymmen sitten, kun oli suurperheitä, eikä ehkäisyä, niin naiset synnyttivät reilusti yli nelikymppisinä. Ja se oli ihan normaalia. Minun äitini sai iltatähden yli nelikymppisenä ja minä odotan nyt 44-vuotiaana luomuvauvaa, joka sai samantien alkuunsa.

  • ylös 4
  • alas 27
Vierailija

Ei kannata jäädä odottamaan. Jos sitten saat lapsen uuden miehen kanssa n 40-vuotiaana niin lapsella ei useinkaan tule olemaan sisaruksia, läheisiä serkkuja eikä ehkä elossa olevia isovanhempia. Serkut voi olla eri sukupolvea ja isovanhemmat hoitokodissa tai jo kuolleet. Näin erityisesti jos olet itse vanhojen vanhempien lapsi. Toisilla on elossa yhtäaikaa neljä sukupolvea (esim 10 v, 34 v, 57 v ja 80 v) ja teillä vaikka vaan kaksi (10 v ja 51 v). Toki lapset löytää kavereita, mutta tukea ei saa isovanhemmista vaan joutuu ehkä heitä hoitamaan samaan aikaan kuin pikkulasta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä uhkaillaan alle neljäkymppistä naista sillä, että lapsia ei enää välttämättä noin vanhana saa? Ei tuon ikäinen ole vanha, jos ei ole ketjupolttaja tai vetänyt kaksin käsin viinaa. Muutama vuosikymmen sitten, kun oli suurperheitä, eikä ehkäisyä, niin naiset synnyttivät reilusti yli nelikymppisinä. Ja se oli ihan normaalia. Minun äitini sai iltatähden yli nelikymppisenä ja minä odotan nyt 44-vuotiaana luomuvauvaa, joka sai samantien alkuunsa.

Koska kyseessä on fakta

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/26/moni-heraa-lapsitoiveeseen-liia...

"Raskausmahdollisuudet huononevat jo 30–32 ikävuoden jälkeen. 35 vuoden iässä munasolut alkavat hiipua jyrkemmin ja jossain vaiheessa munasolut loppuvat kokonaan. Sen jälkeen lasta ei ole mahdollista saada omilla munasoluilla"

  • ylös 12
  • alas 1
Vierailija

Mietin vaan näitä juttuja kirjoitti:
Yksi kaveri odotti vuosia, kun puoliso sanoi, ettei ole varma haluaako lapsia tai haluaako vielä. Aina oli "ei vielä". Sitten kaveri kyllästyi ja erosi, ajatteli, että löytää uuden jonka kanssa perustaa perheen. 

Meni pari vuotta, kaveri edelleen sinkku ja miehen someen tulee kuva jossa kastetaan hänen ja uuden tyttöystävän yhteistä lasta. Vähän aikaa sitten kuulemma tuli jo toinen lapsi. Kaverilla ei edelleenkään suhdetta ja ikää kohta 38v. Tosi karmeaa.

Teillä voi olla samanlainen tilanne. Kyse ei ehkä ole siitä, ettei halua lapsia vaan että ei halua niitä sinun kanssasi. Mutta ei sellaista kukaan mies ääneen sano puolisolleen.


Mullekin on yksi deitti aikoinaan sanonut, ettei halua enää lapsia.. (hänellä aiemmasta suhteesta 2 lasta) No meidän juttu jäi ja tämähän löysi uuden ja kappas vaan vuoden päästä kuva somessa tyttövauvan kanssa tekstillä isin prinsessa.. ei jättänyt arvailujen varaan et hänen on..

  • ylös 18
  • alas 0
Vierailija

At84 kirjoitti:
Kiitos noista muutamista asiallisista vastauksista. Kyllä 84 on ikävuoteni ja TIEDÄN että aikaa ei ole hukattavaksi - tätä olen yrittänyt painottaa puolisollenikin.

Olemme olleet vuosia yhdessä ja kaikki elämässämme on tähdännyt siihen viime vuosina että urat on kunnossa jotta lapsia voidaan alkaa hankkia. Siksi ihmettelen suuresti JOS kaikkien näiden vuosien jälkeen yhtäkkiä hän ei haluakaan lapsia.

Tuntuu että alan olemaan epätoivoinen asian suhteen. Olen aina halunnut lapsia ja hän tietää sen. Olen laittanut uran omasta valinnastani lastenhankinnan edelle ja pari viime vuotta käyttänyt puolison herättelemiseen ajatukselle. Tähänkö nyt on tultu että on urat ja koti kunnossa ja sitten hän ei haluakaan? Ja minkälainen ihminen tekisi edes noin että elättelee toiveita toiselle ja sitten sulkeutuu odottaen että asia menee ohi??

Ei hän välttämättä tiedä, ettei vauvan tulo rajoita elämää niin paljon kuin hän nyt tuntuu pelkäävän. Meillä oli 14 vuotta sitten tilanne vähän sama. Oltiin yhdessä unelmoitu 5 vuotta, että jonakin päivänä meillä on omakotitalo ja lapsia. Asia ei tuntunut etenevän, jolloin minä kyseenalaistin, kuuluuko meidän jatkaa yhdessä, kun yhteiset suunnitelmat ei etene, miehellä ei ollut intoa.

Käytiin yksityisellä terapeutilla 3 kertaa hoitamassa parisuhdetta. Siellä sain tietää, että mieheni pelkäsi asioita, joita ei ollut osannut pukea sanoiksi. Sellaisia kuten rahapula jos omakotitalo ostetaan ja siinä tulee heti isoja remontteja. Hän halusi isäksi ja omia lapsia, mutta samalla oli pelkoa siitä, että ei voi elää enää entistä elämää. Terapeutti ohjasi tekemään listat, joissa kumpikin ilmoittaa, mistä ei halua luopua. En pysty niin pitkän ajan päähän muistamaan, mitä niissä listoista oli. Todennäköisesti miehen kohdalla harrastusmenoja, yhden hyvän kaverinsa kanssa illanviettoa yms. En tiedä, onko hän joutunut niistä listan asioista luopumaan miten paljon, mutta se ei ollutkaan se pointti, vaan käsitellä niitä tunteita/pelkoja. Meillä on muuten 12- ja 10-vuotiaat pojat ja omakotitalo lähiössä ja vieläkin ollaan yhdessä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei kannata jäädä odottamaan. Jos sitten saat lapsen uuden miehen kanssa n 40-vuotiaana niin lapsella ei useinkaan tule olemaan sisaruksia, läheisiä serkkuja eikä ehkä elossa olevia isovanhempia. Serkut voi olla eri sukupolvea ja isovanhemmat hoitokodissa tai jo kuolleet. Näin erityisesti jos olet itse vanhojen vanhempien lapsi. Toisilla on elossa yhtäaikaa neljä sukupolvea (esim 10 v, 34 v, 57 v ja 80 v) ja teillä vaikka vaan kaksi (10 v ja 51 v). Toki lapset löytää kavereita, mutta tukea ei saa isovanhemmista vaan joutuu ehkä heitä hoitamaan samaan aikaan kuin pikkulasta.

Onko elämä sinulle jotain raksi ruutuun -suorittamista? Lapsi on altis omaksumaan asenteita läheisiltään; jos lapselle syöttää jatkuvasti voivotteluja siitä että voi kun sinulle ei ole isovanhempia tai sisaruksia, tottakai siinä masentuu itse kukin. Elämässä pitää keskittyä siihen, mitä on, ei siihen, mitä ei ole.

  • ylös 13
  • alas 2
Vierailija

Aika kuluu nopeasti. Vajaa 4 vuotta sitten olin vähän samanlaisessa tilanteessa... Olin siis 33-vuotias, kun päätin, että en jää enää odottelemaan sitä "sitten joskus". Erosimme, mutta palasimme pian yhteen.  Käytännössä mikään ei muuttunut. Kävimme pariterapiassa, itse sain myös omaa keskusteluapua. Mulle sanottiin, että pitäis "unohtaa lapsihaave ja keskittyä rakentamaan parisuhdetta". Onneksi en uskonut, vaan...

- Kävin yksityisellä lapsettomuusklinikalla. N. 100 euroa maksaneella verikokeella sain selville, että hormonitoimintani oli lapsensaantia ajatellen ok. Tämä rauhoitti mieltä, kun tiesin, että vielä on aikaa.

- Erosin lopullisesti. Tein toimintasuunnitelman: etsin sopivaa uutta puolisoa tietyn ajan, sen jälkeen lähden poliklinikalle hoitoihin yksin.  Puolison voi löytää myöhemminkin, lapsia voi saada rajatun ajan. 

- Eron jälkeen aloin deittailla välittömästi. Tein omat toiveet heti selväksi. Suoraan sanottuna dumppasin heti miehet, jotka olivat "katsellaan rauhassa"-tyyppejä. Juuri sellaiseen olin tuhlannut melkein vuosikymmenen

- n. kuukausi lopullisesta erosta tapasin nykyisen mieheni. Hämmästyksekseni hän oli valmis varsin pian yrittämään lasta.  Puoli vuotta erosta olin siis jo löytänyt uuden miehen, kihloissa ja raskaana! (Olin 34-vuotias).

Valitettavasti raskaus päättyi keskenmenoon. Uutta raskautta yritimme vuoden, ennen kuin tärppäsi. Nyt olen siis 37-vuotias, naimisissa ja lapsi on vuoden.  

Jokainen tietää itse oman tilanteensa parhaiten. Itse olin odottanut riittävän kauan muutosta - sitä ei olisi koskaan tullut. Mutta siis: 

- on mahdollista löytää uusi puoliso piankin. Nykyinen puolisoni on erilainen kuin kuvittelin mulle sopivan... Hän on mm. itseäni nuorempi

- kaikki miehet eivät ole sitoutumiskammoisia ja/tai vatuloi vuositolkulla lapsiasioissa

- älä menetä toivoa, mutta ole realisti. Yli 35-vuotiaana ei kannata odotella enää yhtään. On mahdollista toki saada lapsia vielä yli 40-vuotiaana, mutta kukaan ei voi tietää ennalta kuinka nopeasti tärppää...

- luota itseesi. Jos olisin jäänyt viettämään suruvuotta eron jälkeen, en olisi tavannut nykyistä puolisoani. Ei varmaan mennyt "oppikirjan mukaan".

Toivottavasti tilanteesi on edennyt, tavalla tai toisella.

  • ylös 23
  • alas 2
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Monelta on mennyt ohi Ap:n kommentti, jossa sanoi istuttaneensa miehen alas ja jutelleen perinpohjaisesti asiat läpi, minkä jälkeen mies suostui lasten hankintaan ja alkoivat yrittämään

Olisi mukavaa, jos ap palaisi linjoille kertomaan, miten on tuon keskustelun jälkeen sujunut. Onko mies innostunut uudesta tilanteesta vai epäröikö yhä? Onko yritys tuottanut jo tulosta? Vai lopahtiko mieheltä into seksiin päätöksen myötä?

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla