Sivut

Kommentit (6479)

Vierailija

Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Vierailija

Mä en kestä tyhmyyttä, esim. Extrovertit voivat käyttäytyä todella typerästi, ei alkeellisiakaan sosiaalisen käyttäytymisen sääntöjä tajuta. Nämä idiootit ärsyttää niin pahasti, että kun olen antanut kaikki mahdollisuudet omasta pstani järkevään kanssakäymiseen ja sitten idioottiextrovertit tekee jonkun uskomattoman mokan, lopetan hyvin alkaneen ”ystävyyden” siihen. Ei jaksa ymmärtää ja ymmärtää ja antaa anteeksi tyhmyyttä loputtomiin. Viimeksi annoin tällaiselle idiootille mahdollisuuden asustaa luonani väliaikaisesti vaikeassa tilanteessaan, mutta se muutto pois oli kyllä alta lipan. Marssitti minulta lupaa kysymättä vieraita ihmisiä kotiini muuttopuuhiin ja tietty nämä idiootin idioottikaverit samanlaisia älykääpiöitä, huput päässä, puhumattomana, ei tervehditä, klampsitaan kotiini tavaroita kantelemaan. Niin ja jos olisi kysymys roskaväestä, niin ymmärtäisin, mutta että koulutettuja ihmisiä koulutetuista perheistä. Mieluummin elelen erakkona kuin törmään kerta toisensa jälkeen tyhmiin ihmisiin, joiden kanssa pitäisi olla yhteyksissä. Ei kiitos.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Miten tämä käytännossä toimi? Minuakin voi kai sanoa "nirsoksi", mutta en keksi miten voisin esim. ns. sulautua joukkoon jos vaikka keskustelunaiheet on jotain josta mulla ei ole mitään sanomista, tai olen ihan eri mieltä kuin muut. Olen esim. sillä lailla nirso, että en siedä yhtään rasismia tai "klikkiotsikkokeskusteluja" jotka perustuu valeuutisiin. Vastaavissa tilanteissa, oletko siis vain hiljaa vai feikkaatko mielipiteesi sopimaan enemmiston kanssa yhteen, jotta erilaisuutesi ei tule ilmi? Tai jos potentiaaliset uudet kaverit tekee jatkuvasti ohareita, ohitatko ne vain olankohautuksella ja yhä pidät näitä henkiloitä kavereinasi? Tai jos joku tuttavuus ei ikinä itse ota kontaktia sinuun, jatkatko sinnikkäästi yrittämistä vaikka entinen minäsi olisi luovuttanut aikoja sitten?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Minä en pidä itseäni varsinaiseti nirsona, mutta myönnän, että vuosia sitten, en antanut avoimesti kaikille mahdollisuutta. Esim. uskonnollisuus, tai raittius olisi ehkä karkottanut minut, siitä huolimatta, että itsekin ravintolassa selvinpäin viettäneenä tulin juoneiden heivaamaksi. Toki 24/7 kännissä oleva, ei saa minua kiinnostumaan muuta kuin lyhyeen sananvaihtoon. Viime vuonna annoin yhdelle, joka ensi tapaamisella alkoi puhua uskostaan, mahdollisuuden, ja hänpä paljastuikin ihan hyväksi seuraksi, joten olen päättänyt olla avoimempi, ja tosiaan ymmärtää sen että ihmiset ovat epätäydellisiä ja "viallisia:"

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Miten tämä käytännossä toimi? Minuakin voi kai sanoa "nirsoksi", mutta en keksi miten voisin esim. ns. sulautua joukkoon jos vaikka keskustelunaiheet on jotain josta mulla ei ole mitään sanomista, tai olen ihan eri mieltä kuin muut. Olen esim. sillä lailla nirso, että en siedä yhtään rasismia tai "klikkiotsikkokeskusteluja" jotka perustuu valeuutisiin. Vastaavissa tilanteissa, oletko siis vain hiljaa vai feikkaatko mielipiteesi sopimaan enemmiston kanssa yhteen, jotta erilaisuutesi ei tule ilmi? Tai jos potentiaaliset uudet kaverit tekee jatkuvasti ohareita, ohitatko ne vain olankohautuksella ja yhä pidät näitä henkiloitä kavereinasi? Tai jos joku tuttavuus ei ikinä itse ota kontaktia sinuun, jatkatko sinnikkäästi yrittämistä vaikka entinen minäsi olisi luovuttanut aikoja sitten?

Erilaisuuteen olen opetellut suhtautumaan uteliaisuudella ja ripauksella huumoria sekä pitämällä rajani. Tosi mielenkiintoisia kohtaamisia voi tulla kun antaa toisen olla vapaasti ihan eri mieltä kuin mitä on itse. :) En tyrkytä omaa erilaista mielipidettäni muille ja jos jostain puheenaiheista tulee riita, sitten puhutaan jostain muusta.

Satunnaiset oharit sivuutan olankohautuksella, samoin jos mua käytetään kerran - pari hyväksi tai satunnaisesti ilkeillään tms. Otan asian nätisti puheeksi tai sitten en tilanteesta riippuen ja jos sama meno jatkuu niin otan etäisyyttä henkisesti ja fyysisesti sen verran että kanssakäyminen ei vaaranna mun hyvinvointia.

Jos uusi tuttavuus ei ikinä itse ota yhteyttä, harvennan minäkin yhteydenottoa. Voin myös sanoa ääneen että olis kiva jos hänkin ottais välillä yhteyttä muhun päin kun meillä on niin mukavaa yhdessä (siis jos on mukavaa, jos ei ole niin sitten saa hiipua munkin puolesta).

Joistain tosiaan jää vain tuttavia mutta paljon olen saanut läheisiä ystäviäkin kun en enää anna pikkuseikkojen häiritä.

Vierailija

Itse en tällä hetkellä kaipaa kavereita kun sain tarpeekseni yksipuolisuudesta ja huonosta kohtelusta, mutta jos joskus kaipaan niitä taas niin täytyy varmaan ottaa tuollainen kevyt asenne ihmisiä kohtaan. Nyt mieheni ja työ sekä perhe täyttää sosiaaliset tarpeeni hyvin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt tässä vähän "testiä", olen myös aina se, joka soittaa kavereille. Nyt olen systemaattisesti ollut soittamatta, niin eipä niitä soittoja ole tullut tänne päin.. no, ei tupata, jos ei tykätä. Jos sattumalta näemme tuolla kylillä, niin se toinen sanoo isoon ääneen, että hei, susta ei ole kuulunut mitään! Sanon siihen sitten viileästi, että, joo, pysyy se puhelin varmaan sunkin kädessä, että soittaisit.. siihen sitten toinen, että o ollut sitä ja tätä ja tuota, ei ole ehtinyt.. no, en mäkään sitten enää vaivaa sua, jos sulla on noin kiire..

Tämä! Kyllä näitä selityksiä aina löytyy. Tällaiset ihmiset on syytä heivata pois omasta tuttavapiiristä, jos ihmissuhde ei ole lainkaan vastavuoroinen.

Vanha ketju, mutta kirjoitan silti. Tajuan turhautumisen ja loukkaantumisen. Olen itsekin monesti miettinyt, onko sitä täysin samantekevä toiselle, ja joskus katkaissut välitkin. Jos vapaaehtoisesti on kynnysmattona eikä ikinä sano "ei käy", kynnysmatoksi jää. Toinen puoli sitten on se, että jos toinen kuitenkin tarkoittaa mitä sanoo ja ilahtuu (eli ole teennäistä potaskaa) ja on tuttuna tai kaverina muuten hyvä, ei kannata itse rakentaa muureja yksinäisyyden tai muun sellaisen aiheuttaman mielipahan vuoksi. Mulle on toisinaan ollut hankalaa ratkaista kumpaan päädyn. Mut yhteydenpitoa ihmissuhteet vaativat, jotakin, mikä sitoo yhteen. Tämä ketju oikea helmi. Yli 6000:n eri ihmisen näkökulmia ystävyyteen.

Vierailija

Tämä ketju tiivistää varmasti sen mitä niin monelle on käynyt.

Itellä sama homma. Kun yliopisto loppui, vuoden ajan kavereita vielä näki. Nyt näyttää hiipuneen lähes kokonaan. Itse olen ollut usein aloitteentekijä, mutta en aio enää olla. Tulee niin pahamieli kun laittaa 15 hengen whatsapp ryhmään kyselyä illanvietosta ja vain kaksi vaivautuu edes vastaamaan. Ja näistäkin toinen sanoo että tulee jos ei ole muuta. Olisi kiva jos edes vastattaisiin että en pääse tulemaan. Sama homma kun kerroin yhteenmuutosta, mihin olisi voinut edes kohteliaisuudesta kommentoida jotain. Ainakin itse olisin näin toiminut. Ihmeellistä, kun ihan vasta nähtiin porukalla vähintään kerran kuussa, ja puoli vuotta sitten käytiin jopa ulkomailla yhdessä.

Minulla on onneksi vielä parhaimmat kaverit jäljellä. Aion vastaisuudessa kutsua vain heidät illanviettoihin, koska muita ei selvästi kiinnosta olla tekemisissä. Kannattaa panostaa ihmisiin jotka ovat sen arvoisia.

Vierailija

Onko teillä kokemuksia että ulkomailla kaverisuhteet pysyisi paremmin? Suomessa tuntuu olevan jotenkin ihan älyttömän kylmä meno. Heivataan heti vanhat kaverit jos tulee jotain uusia, ollaan kylmiä, välinpitämättömiä, kateellisiakin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua häiritsee tässä ketjussa joidenkin tarve arvottaa elämänsä ihmisiä. Miksi? On suorastaan pelottavaa, kun joku kertoo: " vain puoliso ja lapset ovat tärkeitä, muut merkityksettömiä".

Mitäs sitten jos tulee ero tai se puoliso kuolee? Tai lapset eivät välitä? Silloin saattaa kaivata niitä muitakin ihmisiä. Voi joutua väkisin katsomaan oman kuplansa ulkopuolelle.

Entä sitten? Jos puoliso kuolee ensin tai lapset hylkäävät, luuleeko joku että joku työkaveri tai vastaava jotenkin korvaa tämän menetyksen? Tai sata kaveria/ystävää.

Työkavereita saa aina kun on töissä ja käyttäytyy normaalin ihmisen tavoin, siihen ei tarvita sen kummempaa panostusta. Ystävä ei korvaa parisuhdetta myöskään, ja on aika arveluttavaa pitää ihmistä ikään kuin varalla, jos perhe sattuu kuolemaan äkillisesti.

Pelottavaa rinnastaa parisuhde ja joku työkaveruus, silloin ei ole oikeassa suhteessa edes ollutkaan, jos noita voi verrata.

En rinnasta, mutta kyllä mulle esim. läheisin ystävä on läheisempi kuin sisko. On toki siskokin, mutta ei hän ole samalla tavoin omanhenkinen, kuin ystävä, jonka on kuitenkin saanut itse valita.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Miten tämä käytännossä toimi? Minuakin voi kai sanoa "nirsoksi", mutta en keksi miten voisin esim. ns. sulautua joukkoon jos vaikka keskustelunaiheet on jotain josta mulla ei ole mitään sanomista, tai olen ihan eri mieltä kuin muut. Olen esim. sillä lailla nirso, että en siedä yhtään rasismia tai "klikkiotsikkokeskusteluja" jotka perustuu valeuutisiin. Vastaavissa tilanteissa, oletko siis vain hiljaa vai feikkaatko mielipiteesi sopimaan enemmiston kanssa yhteen, jotta erilaisuutesi ei tule ilmi? Tai jos potentiaaliset uudet kaverit tekee jatkuvasti ohareita, ohitatko ne vain olankohautuksella ja yhä pidät näitä henkiloitä kavereinasi? Tai jos joku tuttavuus ei ikinä itse ota kontaktia sinuun, jatkatko sinnikkäästi yrittämistä vaikka entinen minäsi olisi luovuttanut aikoja sitten?

Mä olen eri, mutta rasisstien kanssa oon hiljaa tai sanon vastaan. Ohareita tekevien kanssa otan rennon asenteen itsekin, en oo niin tarkka että itse pidän lupaukset. Niitä, jotka eivät vastaa viesteihin, en edelleenkään pommita viesteillä, vaan annan olla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miten te jaksatte ruikuttaa? Älkää olko ruikuttavia ankeuttajia, niin ette jää yksin.

Maailma tuskin olisi täynnä yksinäisiä ihmisiä jos
tuo neuvosi olisi toimiva laajemmassa mittakaavassa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut yksinäinen ihmisnirsouteni takia.

Kun ymmärsin, että ihmiset ja ystävyydet ovat aina epätäydellisiä, niin sosiaalinen elämä vilkastui ja on nykyään välillä jopa turhankin vilkasta. Yksinäisyydestä ei ole tietoakaan enää.

Mulle kelpaa nykyään ystäviksi epätäydelliset ihmiset ja säätelen sitten vaan etäisyyttä/läheisyyttä ja muutenkin rajojani tarpeen mukaan.

Ystäväpiirini on monenkirjava, kaikilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Ystäviä olen saanut ihan työkavereista, naapureista, harrastuksista, sukulaisista ja näiden puolisoista, matkoilta, vapaaehtoistyöstä, netistä jne. Suurin osa, ellei kaikki ystävistäni, ovat sellaisia joissa "vanha minäni" olisi nähnyt liikaa vikaa ja ei olisi halunnut ystävystyä.

Siis TÄMÄ!! Mulle opetettiin kotona, et kukaan ei kelpaa kaveriksi (haluttiin näin ylläpitää vanhempien kontrollia) ja näin minä elin elämääni. Vasta parikymppisenä lapsuudenkodista poismuuton jälkeen rupesin opettelemaan ”normaaleja” sosiaalisia taitoja ja sitä, että ystävän eikä ystävyyden tarvitse olla täydellistä. Minusta täysin yksinäisestä tuli pidetty ihminen, jolla on niin ystäviä, kavereita kun tuttujakin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju tiivistää varmasti sen mitä niin monelle on käynyt.

Itellä sama homma. Kun yliopisto loppui, vuoden ajan kavereita vielä näki. Nyt näyttää hiipuneen lähes kokonaan. Itse olen ollut usein aloitteentekijä, mutta en aio enää olla. Tulee niin pahamieli kun laittaa 15 hengen whatsapp ryhmään kyselyä illanvietosta ja vain kaksi vaivautuu edes vastaamaan. Ja näistäkin toinen sanoo että tulee jos ei ole muuta. Olisi kiva jos edes vastattaisiin että en pääse tulemaan. Sama homma kun kerroin yhteenmuutosta, mihin olisi voinut edes kohteliaisuudesta kommentoida jotain. Ainakin itse olisin näin toiminut. Ihmeellistä, kun ihan vasta nähtiin porukalla vähintään kerran kuussa, ja puoli vuotta sitten käytiin jopa ulkomailla yhdessä.

Minulla on onneksi vielä parhaimmat kaverit jäljellä. Aion vastaisuudessa kutsua vain heidät illanviettoihin, koska muita ei selvästi kiinnosta olla tekemisissä. Kannattaa panostaa ihmisiin jotka ovat sen arvoisia.


Tämän takia lähden aina heti pois sellaisista whatsapp-ryhmistä, mitkä ei ole enää ajankohtaisia. Kun valmistuin, erosin ryhmästä. Kun vaihdoin työpaikkaa, erosin ryhmästä jne..
Kun jutut ei enää liity omaan elämäntilanteeseen, on helpompaa näin, kuin selitellä, miksi ei jaksa vastailla koko ajan joihinkin viesteihin ihmisille, joiden kanssa ei ole enää tekemisissä

Vierailija

Näen yhtä kaveria 1-2 kertaa vuodessa, koska olen hänen lapsensa kummi.

Muuten en ole ollut kenenkään kaverin kanssa tekemisissä vuosikymmeniin.

Paitsi vaimoni.

M49

Vierailija

Minullakaan ei ole ystäviä. Vanhat ystäväni olivat sellaisia joiden kanssa hengasin oma-aloitteelisesti ja lopulta vedin välit itse poikki. Kukaan koulussa ei haluu tutustuu muhun eikä kukaan huomaa mua. Olen yrittänyt saada ystäviä netistä mutta ei sielläkään melkeen kukaan haluu tutustuu ja sitä tehään vaan seuraajien takia. Haluaisin elää värikästä nuoruutta, mutta taitaapi jäädä elämättä. Toisaalta pärjään mahtavasti yksinkin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mulla ei edes ole kavereita", joiden soittamattomuutta ihmetellä.

Mä en vastaa puhelimeen, vaikka joku soittaisikin. Älkää soittako meille, lähettäkää sähköpostia.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla