Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (94)

Vierailija

Menetin alkuraskauden keskenmenon seurauksena todella paljon verta ja hengenlähtö ei ollut kaukana. Noin vuosi tuon jälkeen kuopukseni synnytyksessä menetin jälleen paljon verta. Päätin etten enää ikinä halua tulla raskaaksi ja kävin sterilisaatiossa heti kun pääsin. Edelleen kuitenkin välillä kauhulla mietin että mitä jos sterilisaatio pettää ja tulenkin vahingossa raskaaksi...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M31

Muutaman tapahtuman sarja oli luultavasti koettelevin kokemus. Vähän reilu parikymppisenä armeijan jälkeen asuin väliaikaisesti toisella paikkakunnalla (oma vuokra-asunto oli kyllä kotipaikkakunnallani) tyttöystävän ja tämän vanhempien luona. Tein tyttöystävän paikkakunnalla töitä. Ensin loppuivat työt marraskuussa ja muutama päivä siitä erosimme tyttöystävän kanssa. Matkustin junalla kotipaikkakunnalleni, jossa en ollut käynyt yli neljään kuukauteen ja vuokrat ja sähkö olivat maksamatta myös. Asunto oli pimeänä, kun sähköt olivat katkaistuna ja eteisessä oli käräjäoikeudesta tullut häätöilmoitus, joka astuisi voimaan ensi tiistaina klo 09:00 (oli siis torstai-ilta). Tuohon aikaan ei ollut älypuhelimia, joten laitoin kynttilöitä palamaan ja melkoisen tyhjä olo päällä kävin lukemaan kirjoja. Kännykästä oli akku loppunut, jonka kävin yöllä lataamassa taloyhtiön pesutuvassa. Kännykän auettua tuli ensimmäiseksi viesti isältäni, että mummoni oli kuollut (perusterve nuorekas seitsenkymppinen, jonka äitikin oli vielä elossa ja isänsäkin elänyt yli 90). Mummoni oli ollut vähän kuin äiti minulle ja oikeastaan läheisin sukulainen - äitini kun ei ole ollut maisemissa sen jälkeen kun vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Viikonloppu oli melkoisen rankka ilman sähköä ilman kontaktia mihinkään ulkomaailmaan ja entinen elämä täysin pirstaleina ja muuttunut radikaalisti ihan lyhyessä ajassa, ja tuntui, että kaikki läheiset ihmiset olivat kadonneet kuin taikaiskusta. Maanantaina soitin sähköyhtiöön ja vuokraisännälle, joka perui häädön kun sain kaikki kerralla maksuun. Tosin työstäni säästöön saamani yli 2500 euroa menivät rästivuokriin, sähkölaskuihin ja sähkön kytkentään. Sain sentään pitää asuntoni ja siitä ponnistin persaukisena kohti tulevaisuutta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei nyt yhtä paha mitä yllämainitut mutta itselle kamalin kokemus oli 4 vuotta sitten kun rakas kissani jouduttiin lopettamaan. Elämäni hirvein päivä. Sen muisteleminen saa aina silmät kosteiksi....

Suren edelleen... vaikea päästä yli koska ei ole ketään joka ymmärtää tätä. Se kissa oli mulle kaikki kaikessa. Sain sen lapsena ja tallattiin yhdessä elämää eteenpäin 13 vuotta.
Se oli mulle perheenjäsen...<3
Kaveripiirissä ei ole ketään jolla olisi ollut mitään lemmikkiä joten mun suremiseen vastattiin näin
"Se on vaan kissa???" "Sori, en vaan tajuu." "Mikä siinä oli niin ihmeellistä?" "Se on vaan lemmikki, ei perheenjäsen? Eihän se oo ihminen?"

Sulkeuduin ja en vaan oo vieläkään päässyt yli siitä koska en ole kunnolla saanut purkaa asiaa kenellekään.

Voi kuulostaa jonkun mielestä mitättömältä asialta mutta rehellisesti sanottuna se on elämäni hirvein kokemus ja tulee aina olemaan.
On ollut pahoinpitelevä poikaystävä ja olen ollut erittäin vakavassa ratsastusonnettomuudessa mutta kissani lopetus on aiheuttanut eniten henkistä kipua ja surua.

Ymmärrän tuskasi täysin, kun jouduin itse pari kuukautta sitten luopumaan lapsena saadusta kissastani. Me kerkesimme elää yhteistä elämää 16 ja puoli vuotta. Erityisen harmistuneeksi minut tekee vielä se, että poikaystäväni jätti minut vain viikon jälkeen kissan kuolemasta, kun ei halunnut olla tukenani.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Petetyksi tuleminen parisuhteessa.

Tämä sama. Ja toinen pahin asia oli ensimmäinen vauvavuosi, jonka joku muu oli laittanut. Nämä kaksi kun yhdisti, tuntuu ettei väsymyksen, yksinäisyyden, uskomattoman voimia vievän vauvan ja pettäneen miehen kanssa eläminen enää ole elämisen arvoista. Silti yhä täällä. Olen liian heikko jopa kuolemaan pois.

M31 kirjoitti:
Muutaman tapahtuman sarja oli luultavasti koettelevin kokemus. Vähän reilu parikymppisenä armeijan jälkeen asuin väliaikaisesti toisella paikkakunnalla (oma vuokra-asunto oli kyllä kotipaikkakunnallani) tyttöystävän ja tämän vanhempien luona. Tein tyttöystävän paikkakunnalla töitä. Ensin loppuivat työt marraskuussa ja muutama päivä siitä erosimme tyttöystävän kanssa. Matkustin junalla kotipaikkakunnalleni, jossa en ollut käynyt yli neljään kuukauteen ja vuokrat ja sähkö olivat maksamatta myös. Asunto oli pimeänä, kun sähköt olivat katkaistuna ja eteisessä oli käräjäoikeudesta tullut häätöilmoitus, joka astuisi voimaan ensi tiistaina klo 09:00 (oli siis torstai-ilta). Tuohon aikaan ei ollut älypuhelimia, joten laitoin kynttilöitä palamaan ja melkoisen tyhjä olo päällä kävin lukemaan kirjoja. Kännykästä oli akku loppunut, jonka kävin yöllä lataamassa taloyhtiön pesutuvassa. Kännykän auettua tuli ensimmäiseksi viesti isältäni, että mummoni oli kuollut (perusterve nuorekas seitsenkymppinen, jonka äitikin oli vielä elossa ja isänsäkin elänyt yli 90). Mummoni oli ollut vähän kuin äiti minulle ja oikeastaan läheisin sukulainen - äitini kun ei ole ollut maisemissa sen jälkeen kun vanhempani erosivat kun olin ala-asteella. Viikonloppu oli melkoisen rankka ilman sähköä ilman kontaktia mihinkään ulkomaailmaan ja entinen elämä täysin pirstaleina ja muuttunut radikaalisti ihan lyhyessä ajassa, ja tuntui, että kaikki läheiset ihmiset olivat kadonneet kuin taikaiskusta. Maanantaina soitin sähköyhtiöön ja vuokraisännälle, joka perui häädön kun sain kaikki kerralla maksuun. Tosin työstäni säästöön saamani yli 2500 euroa menivät rästivuokriin, sähkölaskuihin ja sähkön kytkentään. Sain sentään pitää asuntoni ja siitä ponnistin persaukisena kohti tulevaisuutta.

Jutuistasi ei oikein selviä, että miksi jätit vuokrat maksamatta? Niin makaa kuin petaa ja täysin omaa saamattomuutta. Ei se vuokra lakkaa raksuttamasta vaikka et siellä asunnolla olisi ollutkaan. Ne rahat jotka olit säästänyt olisivat menneet kuitenkin vuokriin jos olisit ne ajallaan maksanut joten et periaatteessa menettänyt mitään. Ikävää tuo omaisen kuolema, mutta aika turhaa itkeä sähköttömästä kämpästä josta uhkaa häätö jollei ole hoitanut asioitaan niin kuin me muutkin joudutaan tekemään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Pakko-oireiseen häiriöön ja masennukseen sairastuminen. En muista siitä kesästä paljon muuta kuin ahdistuksen.

Tämä sama täällä myös. Aivan helvettiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivorunkoinfarlti parikymppisenä ja siitä seurannut kuntoutus.

Ei tommonen tule noin nuorelle!

Valitettavasti täysin mahdollista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raiskaus.
Tyyppi pääsi kuin koira veräjästä. Asiasta on yli 20-vuotta mutta silti olen aivan hajalla. Perheelleni olen sen jälkeen vain luuseri oaska ja kukaan ei asiaa usko. Elän tämän paskan kanssa vuodesta toiseen. Kun päätän päiväni. Kirjoitan kirjeen ja kiitän perhettäni "tuesta" ja kaikesta mitä olen heidän takia joutunut kestämään. Luulisi että raiskaus olisi riittänyt mutta toi kuulemma perheelle häpeää..

Hyi kamala. Onko perheesi osa jotain lahkoa/uskovaisia tms?

Pääsisitkö johonkin terapiaan käsittelemään asiaa?

Uskovaiset on lähes aina poikkeuksetta tekopyhää sakkia. Ne on kauniita ajatuksia ja ihanteita mitä he jakavat mutta eivät elä niiden mukaan. Halutaan elää ikäänkuin "jumalakuplassa" jossa itsellä on asiat hyvin ja kaippat ne ajattelee että se on jumalan tahto kun jotain tapahtuu. Miksi he sitten ovat pyytämässä ja vaatimassa muilta apua jos koettelemukset ovat "jumalan tahto"......

Vierailija

Pettäminen. Kun tajuaa, ettei toiselle riitä mikään eikä "minä rakastan sinua" tarkoita yhtään mitään, se tuntuu aivan saatanan pahalta.

Älkää luottako keneenkään, oikeasti.

Vierailija

Onhan näitä useempi elämän aikana ollu mutta yks pahimmista oli kun jouduin 14 vuotiaana psykiatriselle osastolle syömishäiriön (anoreksia) takia. Olin käytännössä lopettanut syömisen, jonka takia mulle jouduttiin laittaa (onneks ei pitkäksi aikaa mutta kuitenkin) nenämahaletku, mikä oli ihan kamalaa. Muistan vieläki ekat päivät osastolla kun ahdisti niin paljon enkä saanut mennä ulos juuri yhtään ja muistan toivoneeni vaan että kuolen, koska se ahdistus siitä että lihon ku en pääse liikkumaan ja mut pakotetaan syömään oli niin voimakasta. Kaiken lisäks jouduin olemaan usein viikonloppuja osastolla niin että siellä oli vaan 1 potilas mun lisäks, mikä oli aika painostavaa. Kerran tä toinen viilte li vessassa ja mä olin ihan peloissaan että mitä nyt tapahtuu. Ja kamalimman tästä kokemuksesta tekee varmaankin se että kaikki itsemääräämisoikeus vietiin; et saanu mennä ulos ilman lupaa, piti syödä mitä käskettiin ja yhessä vaiheessa en saanu mennä ees vessaan ilman että ulkopuolella kuunneltiin koska muuten jumppasin siellä salaa. Huhhuh onneks noi ajat on takana päin!

Vierailija

Luulin löytäneeni elämäni rakkauden, mutta hän jättikin aivan yllättäen. 

Olen kokenut myös kiusatuksi tulemista, isän alkoholismia, masennuskin on ja rahavaikeuksia jos jonkinmoista, mutta tuolloin juuri tuossa elämänvaiheessa tuntui siltä, että en enää ikinä tule olemaan onnellinen, en koskaan enää rakasta tai tule rakastetuksi, ja elämältä putosi pohja. Sinänsä mitättömän kuuloinen asia varmaan, ja jälkikäteen ajateltuna on oikeasti hyvä, ettei suhde jatkunut, mutta sitä menetyksen aiheuttamaa tunnetta en haluaisi enää koskaan joutua kokemaan.

Vierailija

Siskoni laiminlöi iäkkään äitimme hoivaa, ei vaan ajatellut. Kertoi kyllä siitä kuin aivan tavallisesta kuulumisesta. Meinasin kaatua polvilleni enkä toivu siitä koskaan. Miten olinkaan luullut sisartani järkeväksi ihmiseksi, en vaan voi ymmärtää.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla