Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (352)

Vierailija

Kuvitteletko todella, että nämä eri kiinnostuksenkohteet johtuvat erilaisista sukuelimistä?

Sukupuoleihin liitetyt kiinnostuksenkohteet ovat opittuja, eivät luonnollisia. Miten voi jengi olla näin ulalla vielä 2020-luvulla?

Vierailija

Toivoin esikoiseni raskausaikana tyttöä, koska ajattelin tytön maailman olevan jotenkin ”tutumpi”. Sain ihanan pojan.

Nyt kun toinen on suunnitteilla, niin olen ymmärtänyt, ettei sukupuolella ole oikeasti mitään väliä. Jos kakkonen olisi poika, niin olisi ihanaa nähdä veljekset leikkimässä ja jos tulisi tyttö, niin olisihan sekin ihanaa. Lapset on parasta maailmassa :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Mä en koskaan halunnut tyttöä. Tytöt on jotenkin vastenmielisiä etenkin noin 10v iästä ylöspäin. Ja se kieroilun ja oikuttelun määrä! Myönnän että olin järkyttävän pettynyt kun esikoiseni olikin tyttö. Tytön äitiys ei ollut yhtään sitä mitä olin toivonut. Sanottakoon että oma äitisuhde on ollut myös huono. Tottakai kiinnyin lapseen ja pettymys haihtui lopulta mutta jokin epävarmuus kuitenkin jäi enkä edelleenkään toivo enempää tyttöjä. Sain onneksi myös kaksi poikaa. Tyttöni on nyt 11v ja juuri sellainen kun "pelkäsin" eli draamaa ja oikuttelua riittää. Poikien kanssa on mutkatonta ja helppoa. Näin anonyyminä voin tämän tunnustaa.

Vierailija

Ensimmäisestä lapsesta toivoin tyttöä, rakenneultrassa huomasin pidätteleväni itkua, kun paljastui pojaksi. Toisesta ja kolmannesta toivoin tyttöä, saatiin kaksi poikaa. Kummankin ultran jälkeen itkin. En rehellisesti sanoen tiennyt etukäteen, että asialla olisi ollut minulle niin suurta merkitystä ja ihan vilpittömästi hämmästyin omia tuntemuksiani. Sanomattakin lienee selvää, kuinka rakkaita pojat minulle ovat.

Koetin tehdä tietoista työtä asian käsittelemiseksi. Koin salaa kateutta, kun joku ystävä sai tyttären. Hämmästelin edelleen omaa pinnallisuuttani ja koetin saada kiinni, mistä pohjimmiltaan on kyse. En ole ehkä  vieläkään oivaltanut asiaa täysin. Itsekin viihdyn poikien äitinä, olen itsekin kasvanut poikaporukoissa. Meni useita vuosia, ja koin tulleeni asian kanssa sinuiksi.

Kunnes kävi niin, että aloin odottaa neljättä lasta ehkäisystä huolimatta. Kun sain käsitellyksi ristiriitaiset ja vaikeat tunteet ei-toivotusta raskaudesta, huomasin ajattelevani, että olisipa komeaa ollakin neljän pojan äiti. Ennen rakenneultraa huomasin olevani täysin sinut ja rauhassa asian kanssa. Iltatähti oli sitten kuitenkin tytär. Olen todella onnellinen näin, mutta olen ihan varma, että olisin ollut yhtä onnellinen neljän pojan äitinä. Se, miksi pohjimmiltaan aina toivoin tytärtä, ei ole minulle vieläkään selvää.

Vierailija

Olen saanut kaksi poikaa. Toisen lapsen rakenneultran jälkeen sopeudumme ajatukseen, että emme saa tyttöä. Kaksi lasta on meille tarpeeksi. Päivän verran ajattelin asiaa, jonka jälkeen olen ollut tyytyväinen. Joskus olen miettinyt millaista olisi, jos ei olisi kahta vilkasta ja remuavaa poikaa, vaan jos toinen olisi tyttö. Olen kuitenkin todella tyytyväinen poikien äitinä. Saan viettää aikaa ystävien tyttöjen kanssa ja töissä myös. Kollega kerran sanoi töissä, että hän saa sitten tyttöjä, kun hänen poikansa saavat tyttöystävät ja puolisot. Niin minäkin olen ajatellut :)

Vierailija

Sitä kun katselee tuttavan tyttöä ja muistelee omaa lapsuuttaan, niin ei kiitos. Pojat on helpompia, viihdyn paremmin poikien ja miesten kanssa. Naiset osaa olla niin kieroja, vaativia ja ilkeitä. Enkä ole letittäjä, sukan silittäjä tyyppiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sitä kun katselee tuttavan tyttöä ja muistelee omaa lapsuuttaan, niin ei kiitos. Pojat on helpompia, viihdyn paremmin poikien ja miesten kanssa. Naiset osaa olla niin kieroja, vaativia ja ilkeitä. Enkä ole letittäjä, sukan silittäjä tyyppiä.

Ei tyttärestäsi välttämättä tulisi äitinsä kaltainen ilkeä kieroilija.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kahden pojan äitinä en ole koskaan toivonut tyttöä. Erityisesti toisen lapsen kohdalla olin todella iloinen kun hän oli poika. Sukulaistyttöjä seuratessa mietin usein, kuinka onnellinen olen kun meillä on vain poikia. Kysymyksen asettelu on minusta outo. Joku toivoo tyttöä, joku poikaa, joku molempia ha varmasti kaikki vanhemmat yhtä tyytyväisiä lapsiinsa heidän sukupuolestaan riippumatta. Vanhempi sukupolvi taitaa olla tästä sukupuoliasiasta enemmän kiinnostunut ja silloinkin on yleensä enemmän toivottu poikaa kuin tyttöä.

Tässä taas yksi poikien äiti mollaa tyttöjä, että saisi itselleen ja muille peitettyä katkeruutensa!

Meillä on kaksi tyttöä ja yksi poika, rakkaita jokainen!

Vierailija

Moni joka on sitä mieltä, että eivät ikinä halunneet tyttöä ovat todella katkeria, sillä syyksi mainitaan, että:

-tytöt ovat inisijöitä

-heidän omat äitinsä olivat tyytymättömiä kun he syntyivät (oma äiti olisi halunnut pojan)

-ei tarvitse kantaa vastuuta lapsensa kuukautisista?!?

Nämä perustelut kertovat todella kovasta katkeruudesta omaa sukupuoltaan kohtaan ja toivon, että ette näille poikalapsillenne anna samaa katkeruutta perinnöksi, sillä sovinisteja on jo ihan tarpeeksi!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tästä aiheesta on jo julkaistu kirja, joten tarvitseeko sitä pyörää keksiä uudelleen?
Mikkonen Jonna, Poikien äidit.

Monista aiheista on julkaistu kirja, mutta silti niistä on ihan luvallista kysellä muiden mielipidettä ja saada uusia näkökulmia uusia teoksia varten. Onhan olemassa tuhansia lintukirjojakin, ei linnut kuitenkaan ole mihinkään muuttuneet sitten ensimmäisen kirjan!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mä en koskaan halunnut tyttöä. Tytöt on jotenkin vastenmielisiä etenkin noin 10v iästä ylöspäin. Ja se kieroilun ja oikuttelun määrä! Myönnän että olin järkyttävän pettynyt kun esikoiseni olikin tyttö. Tytön äitiys ei ollut yhtään sitä mitä olin toivonut. Sanottakoon että oma äitisuhde on ollut myös huono. Tottakai kiinnyin lapseen ja pettymys haihtui lopulta mutta jokin epävarmuus kuitenkin jäi enkä edelleenkään toivo enempää tyttöjä. Sain onneksi myös kaksi poikaa. Tyttöni on nyt 11v ja juuri sellainen kun "pelkäsin" eli draamaa ja oikuttelua riittää. Poikien kanssa on mutkatonta ja helppoa. Näin anonyyminä voin tämän tunnustaa.

Hyi olkoon miten puhut tyttärestäsi!

Meillä on kolme lasta, kaksi tytärtä, mitä ihanimmat 11v ja 14v ja mitä ihanin 16v poika. Ei ihme jos teillä on vaikeaa kun olet niin katkera huonosta äitisuhteestasi, että olet pelännyt tyttären saamista jo raskausaikana. Ehkä sinun pitäisi mennä terapiaan, ennen kuin on liian myöhäistä?

Tyttäresi on varmasti jo huomannut vastenmielisyytesi naissukupuolta kohtaan ja toivottavasti tämä ei heijastu hänen mahdollisiin lapsihaaveisiinsa!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:

Sitä aikuisen tyttären ja äidin suhdetta, mikä itselläni on oman äidin kanssa, kyllä varmaan joskus saatan haikalla.

Täällä av-palstalla on valtavan pitkä ketju "70-luvulla syntyneiden äidit, onko teillä tällaista" (jotenkin noin). Eli ei se äidin ja tyttären suhde niin auvoisa suhde ole kaikilla.

Tänäkin päivänä tiedän tuttavapiiristä pari nuorta naista, joilla on sama tilanne. Toisella on tulehtuneet välit äitiinsä eikä halua olla missään tekemisissä, ja toinen muutti kotoa pois heti kun pääsi ja otti reippaasti etäisyyttä. Vielä enemmän on näitä jotka muuttavat pois kotikylältä joko oman tai miehensä työn perässä, ulkomailla asuminenkin on yleistä nykyään. 

Av palstahan se onkin luotettava tiedon lähde!

Olen itse syntynyt 70-luvulla ja kaikilla tuttavillani on ihan normaali suhde äitiinsä. Eivät ole paenneet hirmuäitejään ulkomaille ja todellakin viettävät aikaa yhdessä.  Aina on poikkeuksia, mutta eiköhän se ole yleisintä, että ollaan ihan väleissä vanhempien kanssa.

Vierailija

Olenko ainoa kenen mielestä poikienäidit alkavat jossain vaiheessa vaikuttamaan henkisesti samalla tavalla "vajaalta" kuin ne pojat? Onkohan aiheesta jotain tutkimusta...

Vierailija

Salaa toivoin, että saisin pojan. Mietin odotusaikana Vaahteramäen Eemeliä vaaleissa hiuksissaan uimassa tai Mikko Mallikasta pohtimassa syvällisiä. Kuuntelin J.Karjalaisen lauluja pienistä pojista, ja tuntui, että se maailma tuntui omalta. Että olisin tosi hyvä äiti myymässä tihkusateessa makkaraa, kyynelehtimässä hänen valapäivänä ja silittämässä hänen tummaa pukua.

Niin sainkin hyväsydämisen ja komean pojan, jonka vierelläkulkeminen ylitti kaikki ne entuudestaan korkeat odotukset.  Hän on totta. 

Vierailija

Olen avoimesti onnellinen siitä että minulla on tytär sekä poika, rehellisesti todella toivoin kokevani molempien äitiyden, vaikkei siinä nyt kokemuksen perustella niin hirmuisesti eroa olekaan. Tytär ei ole kovin prinsessa eikä poikakaan kaikkein pahin rymyäjä. Näin stereotyyppisesti ilmaistuna.

Joskus olen Poikien äidit -facesivulla osallistunut keskusteluihin ja huomaan että muutut näkymättömäksi kun tuot vähänkään yllämainitsemiani asioita esiin.

Ihme kieltäjien ryhmä :D

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mistä te vain poikien äidit tiedätte että tyttöjen kanssa olisi ollut hankalampaa joku, painolastia, draamaa tms.? Eihän sitä voi tietää sellaisesta mitä ei itsellä ole. Tuntuu että moni vain poikien äiti on kauhean tarkka siitä miten se sukupuoli sitten määrittää kaiken ja kaikki on niiden tyttöjen eli tulevien naisten, eli sellaisten mitä te itsekin olette, kohdalla jotenkin hirmuisen paljon pahempaa ja haastavampaa. Minulla on molempia, eipä kyllä ole suuria eroja niissä draamoissa tai omissa painolasteissa ollut, minullakin oli hankala äitisuhde, mutta niinpä vain tytön kanssa olen voinut elää.

Niinpä. Monesti olen omissa tuttavissani kuullut vain poikien äitien huokailevan että onneksi ei tullut tyttöä kun ei heistä olisi ollut tytön äidiksi, taas niillä kellä on tyttöjä en ole koskaan kuullut sanovan ettei heistä olisi poikien äidiksi. Itse koen että tyttären kanssa on henkistä taistoa enemmän, mutta sehän vain pitää aivot virkeänä :D Poika koheltanut fyysisesti paljon enemmän, mutta on enemmän äitiriippuvainen. Sitäkö poikien äidit haluaa, että aina on joku helmassa roikkumassa? Itselle lasten itsenäistyminen on tärkeää.

Onko sitten niin että nämä vain poikia saaneet naiset jotka tyttöjä karsastavat ovat itse olleet jotenkin hankalia ja jäänyt kuva että kaikki tytöt ja tytär-äiti-suhteet ovat hankalia? Joku tutkimushan oli että aggressiivisemmat naiset olisivat taipuvaisempia saamaan poikalapsia?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Yksi poika ja odotan toista poikaa piakkoin syntyväksi. Rakenneultraan asti toivoin kovasti tyttöä, mutta en voi sanoa yllättyneeni kun kätilö totesi siellä olevan selvät pallit.

Kovasti olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen ettei minulla oikeasti ole syytä haaveilla tytöstä. Miten se elämä muka siitä muuttuu jos en nyt saa kenenkään veripyykkejä pestä 13v päästä? Pikkuhousunsuojia joudun ihan vaan itselleni ostamaan ja se onkin mielestäni ainoa asia mitä varmasti pääsisi tyttöjen äitinä tekemään. Ikinä ei voi tietää millaisia persoonia näistä mun pojista kasvaa vuosien varrella enkä vois olla onnellisempi heistä.

Ihanan aito ja rehellinen kirjoitus, kiitos.

Esikoiseni on poika enkä odottaessa toivonut kumpaakaan sukupuolta erityisesti, koska olimme niin pitkään yrittäneet lasta. Toista odottaessa toivoin tyttöä ja se tunne oli niin vahva, että pelkäsin koko raskausajan "varman tytön" ultraajan olevan väärässä ja jopa synnytyksen jälkeen näin painajaisia, missä se syntynyt tyttö olikin poika.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä oli pitkään 2 poikaa, jotka syntyivät 2,5 vuoden ikäerolla. Molemmat ovat isokokoisia rymyäjiä. Kolmas raskaus päättyi keskiraskauden keskenmenoon noin raskauden puolivälissä. Synnytin kuolleen sikiön, joka oli poika.

Kun odotin viiden vuoden kuluttua neljättä lasta, olin varma, että poika tulee. Kolme aiempaakin olivat poikia. Ultrassa emme kuulleet sukupuolta, koska lääkäri piti sitä epäolennaisena asiana. Hän piti tuohtuneen luennon siitä, kuinka sukupuolesta tehdään niin iso numero ja jotkut vanhemmat kuvittelee, että tutkimuksia tehdään sukupuolen paljastamiseksi, vaikka se on täysin epäolennaista. En sitten uskaltanut edes kysyä sukupuolta.
Synnytyksessä hämmästys oli suuri, kun syliin nostettiin pieni, siro tyttö. Meillä oli vain poikien värisiä vaatteita, vaikkei se nyt iso juttu ole. Mutta tyttö näytti siis ulkoisesti pojalta muiden silmissä, koska käytti lähinnä beigejä, harmaita, vihreitä ja sinisiä vaatteita.

Luonneasioista voin kertoa, että kyllä yksi kovatahtoinen tyttö on meidän perheessä ollut paljon haastavampi kuin pojat. Hän keksi jo varhaisina vuosinaan kiljua saadakseen tahtonsa läpi. Kun poikien kanssa on aina pystynyt neuvottelemaan, niin tämä nuorimmainen ei halua antaa periksi missään asiassa. Ikinä ei poikia tarvinnut pienenä komentaa niin paljon kuin tätä kuopusta. Ehkä se luonne ei kuitenkaan ole riippuvainen sukupuolesta.

Vahvatahtoisen tyttären ja hieman iisimpiluontoisen mutta fyysisesti koheltavamman pojan äitinä, meillä on alusta asti opetettu että huutamalla et saa yhtään mitään (vauva-ajan jälkeen).

Kaksivuotiaasta lähelle ekaa luokkaa väännettiin monenmoisesta asiasta, mutta odotetun koulun lähtiessä käyntiin ollaan oikein hyviä kavereita ihanan tyttäreni kanssa. Poika taas meinasi saada hulluuden partaalle jatkuvalla valvomisella, sylissä asumisella ja huomionhakuisuudella. Nyt tulevana eskarilaisena jo vähän helpottanut :)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisestä lapsesta toivoin tyttöä, rakenneultrassa huomasin pidätteleväni itkua, kun paljastui pojaksi. Toisesta ja kolmannesta toivoin tyttöä, saatiin kaksi poikaa. Kummankin ultran jälkeen itkin. En rehellisesti sanoen tiennyt etukäteen, että asialla olisi ollut minulle niin suurta merkitystä ja ihan vilpittömästi hämmästyin omia tuntemuksiani. Sanomattakin lienee selvää, kuinka rakkaita pojat minulle ovat.

Koetin tehdä tietoista työtä asian käsittelemiseksi. Koin salaa kateutta, kun joku ystävä sai tyttären. Hämmästelin edelleen omaa pinnallisuuttani ja koetin saada kiinni, mistä pohjimmiltaan on kyse. En ole ehkä  vieläkään oivaltanut asiaa täysin. Itsekin viihdyn poikien äitinä, olen itsekin kasvanut poikaporukoissa. Meni useita vuosia, ja koin tulleeni asian kanssa sinuiksi.

Kunnes kävi niin, että aloin odottaa neljättä lasta ehkäisystä huolimatta. Kun sain käsitellyksi ristiriitaiset ja vaikeat tunteet ei-toivotusta raskaudesta, huomasin ajattelevani, että olisipa komeaa ollakin neljän pojan äiti. Ennen rakenneultraa huomasin olevani täysin sinut ja rauhassa asian kanssa. Iltatähti oli sitten kuitenkin tytär. Olen todella onnellinen näin, mutta olen ihan varma, että olisin ollut yhtä onnellinen neljän pojan äitinä. Se, miksi pohjimmiltaan aina toivoin tytärtä, ei ole minulle vieläkään selvää.

Hah, miten väärän viestin onnistuinkin lainaamaan. Onneksi sen voi lukea myös sarkasmiksi!

Tähän piti laittaa että on ihanan aito ja rehellinen kirjoitus.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siskokset tuntuvat tappelevan enemmän ja ovat useimmin huonoissa väleissä. Toivon siis vain poikia. Esikoiseni on kylläkin tyttö.

Höpöhöpö, siskokset ovat niitä jotka ovat toistensa parhaita ystäviä vanhaksi saakka.

Haha Joopa joo :D Itse aloin teini-iässä tapella ihan kunnolla rajusti siskoni kanssa. Nyt aikuisiällä emme ole tekemisissä. Äitimme asetti meidät aina lapsena kilpailuasemaan ja se on jäänyt päälle. Jos joskus näemmä äitini luona kyläillessä, on tunnelma kireä ja ilmassa jatkuvaa piilov*ttuilua.
Olen vela , että en periaatteessa kuulu tähän keskusteluun, mutta oli vain pakko tulla korjaamaan jonkun ruusunpunainen ja yleistävä käsitys siskosten väleistä.
N30

Näinpä. Ja sama koskee äitien ja aikuisten tyttärien välejä. Minä en olisi huolinut synnärille omaa äitiä mistään hinnasta, enkä ketään muutakaan (paitsi miehen). Jos ketjun kommentteja uskoo, tällaistakin painetta äidit lataavat tyttäriensä niskaan. 

Jollakin tosiaan näyttää ottavan tässä ketjussa tunteisiin jos uskaltaa muistuttaa ettei ne siskosten tai äitien ja tyttärien välit aina automaattisesti ole niin ruusuisia kaikilla. 

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla