Sivut

Kommentit (130)

Vierailija

treffit kirjoitti:
Yhta helvettia. Ajattelin olevani maailman itsekkain ja lyhytpinnaisin mutsi, jolla on jatkuva halu lyoda tai ainakin ravistella huutavaa lasta. Ajattelin etta varmaan rankaisisin itkevaa vauvaa laittamalla sen yksin huutamaan vaikka pimeaan vessaan tai vaatekomeroon.

Miehelle olisin ihan kamala noita, en osallistuisi mihinkaan kotitoihin ja pakottaisin sen hoitamaan vauvaa mahdollisimman paljon silla valin kun itse olisin humpalla tyttojen kanssa. Seksia ei olisi ikina, silla mies haisisi vauvanpukluille ja olisi muutenkin vasynyt. 

Mita mies ei pystyisi hoitamaan, dumppaisin aidilleni, joka varmaan kaytannossa tulisi meille paivittaiseksi kotiorjaksi ja nannyksi. 

Lapsia on edelleenkin nolla, tunnen itseni niin hyvin etta tiedan ettei lapsiperhe todellakaan ole mun juttu.  Ma olisin varmasti ihan oikeasti tuommoinen, olen ihan hemmetin itsekas enka ikina pystyisi suomaan taysin puolustuskyvyttomalle, minusta riippuvaiselle tylsalle olennolle aikaani 24 tuntia vuorokaudesta.

Sen sijaan vietetaan miehen kanssa paivittaista laatuaikaa kahdestaan, kaydaan ulkona syomassa, kaupunkiretkilla ja erinaisissa happeningeissa ym. 

Öö, siis sulla ei ole lapsia, mutta silti ennakkoluulosi lapsiarjesta on ehdoton "totuus". AP:n kysymys ei ole sinua varten, mutta silti pakko tulla pätemään. 

T. Lapsiperheellinen, joka käy yhä miehen kanssa treffeillä erilaisissa häppeningeissä

Vierailija

Pelkäsin kaikkea.. Tietysti vauvan terveys mietitytti ja kaikki sellainen
Ostin ruokaa pakkaseen jo ennen vauvan tuloa. Luvattiin että ei erota ainakaan pariin ekaan vuoteen ja syödään sitten vaikka vuosi noutopizzaa jos ei ehditä ruokaa laittaa.
Oman liikuntani otin vaunulenkeistä, en olis mihinkään salille edes halunnut mennä. Totuin siten pitkiin lenkkeihin ja ulkoiluun. Käytiin myös vauvauinnissa ja uintia harrastetaan vieläkin säännöllisesti.

Eroa ei tullut, ruokaa ehti laittaa ja ollaan reissattu myös vauva-ajasta lähtien lentäen /junalla /autolla aivan sujuvasti.
En vaihtaisi mistään hinnasta entiseen elämään. Ehdittiin olla villejä ja vapaita. Mistään ei oo tarvinnut luopua. Lapset tuo valtavasti sisältöä elämään.
Liika stressaus haittaa, mutta terve pelko ja hyvä valmistautuminen vauvan tuloon varmasti auttaa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Ap:n kysymys on jännästi muotoiltu. Realismin toiselle puolelle kun asettuu hattaran vastapooliksi inhorealismi tai negatiivisesti vinoutunut todellisuus. Itse edustin juuri tätä näkökulmaa. En ollut koskaan kaivannut lapsia elämääni ja vanhemmuus näyttäytyi kahlitsevana mielekkään elämän loppuna ja pelkkänä vastuiden ja rajoitusten viidakkona, pallona jalassa. Esikoinen sai alkunsa ehkäisystä huolimatta ja koska olin vakaassa parisuhteessa ja mieheni oli aina kaivannut lapsia, päätin antaa asialle mahdollisuuden.

Nyt lapsia on neljä, loput tieten tehtyjä. Elämä on mielekästä ja hyvää. Vanhemmuus on välillä raskasta, välillä riemukasta. Kuormittavuuskin liittyy enemmän kroonisiin sairauksiini, mutta niidenkin kanssa elämiseen lapset antavat voimia ja motivaatiota. En koskaan osannut kaivata tätä elämää, mutta nyt kun se on tässä, en vaihtaisi toisenlaiseen elämään ja vanhemmuuden kokemus on ehdottomasti plussan puolella. Tämä siis oma kokemukseni enkä sillä kyseenalaista muiden kokemuksia. Vanhemmuudesta on monenlaisia tarinoita ja eri tavoin latautuneita todellisuuden ja odotusten tuottamia kokemuksia.

Vierailija

En ollut osannut varautua että yhden vauvan sijasta minusta tulisi heti kerralla kahden vauvan äiti. En osannut varautua siihen että minusta tulee yksin huoltaja ja jään väsyneenä suurinpiirtein kotini vangiksi sillä kahden vauvan kanssa yksin jäi vauvauinnit ja muskarit eikä lähipuistosta löytynyt seuraa, eikä äitikerhossa ehtisi jutella kun lapset huusivat vuoronperään eivätkä nukkuneet silloin. Olin kuvitellut saavani edes äitikavereita.
En osannut varautua siihen että vaikein hevetti oli iät 2-4 eikä 0-2, sillä sillon lapset menivät kovaa, kiipesivät ja tappelivat keskenään jopa hengenvaarallosesti. Uhmat olivat omaa luokkaansa. Kuvittelin että minusta tulee rakastava madonna joka ei huuda lapsilleen vaan rakastaa ja rakastaa. Noh, ei ihan niin mennyt kun nuorena ja naivina kuvittelin, mutta en silti ole huono äiti. Lopulta yllätys on se kuinka nopea on harppaus pikkulapsesta koululaiseksi ja kuinka kaverit sitten vie ja äitikin saa kokonaan "elämänsä takaisin."

Vierailija

Mä olin yllättynyt siitä kuinka sitovaa pikkuvauvan imetys on. Tavallaan olin sen kyllä tiedostanut, mutta en sitten todellisuudessa kuitenkaan ollut ymmärtänyt että sillä pienellä vauvalla voi olla nälkä vaikka olisi justiinsa puoli tuntia sitten syönyt rinnalla 45 min.

Nyt lapsi on jo melkein 2-vuotias, ja en ollut etukäteen ymmärtänyt kuinka hauskaa sen lapsen kanssa voi olla :D Musta on ihana seurailla lapsen hassuja leikkejä ja touhuja.

Ja tää kuulostaa vähän kliseeltä, mutta en ollut etukäteen käsittänyt sitä valtavaa rakkauden määrää omaa lasta kohtaan. Sitä kuinka sydän ihan tulvii yli kun lapsi kiipeää syliin halimaan.

Kaiken kaikkiaan lapsiperhe-elämämme on pitkälti sellaista kuin olin kuvitellutkin. Kiukkuineen kaikkineen. Positiivisena yllätyksenä on tullut oman pinnan piteneminen.

Vierailija

Mieheni väitti lasten ollessa vauvoja että kunhan hieman kasvavat niin alkaa tekemään kaikkea kivaa. Kolme poikaa meillä, mutta ei kiinnostanut kun kasvoivatkaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olin varautunut siihen, että elämästä tulee vähintään vauva- ja taaperoajaksi jonkinlainen poikkeustila, jossa ei nukuta, syödä aterioita lämpimänä tai käydä vaikka ikinä enää ravintoloissa syömässä. Myös allergioihin, sairasteluun ja yleiseen rankkuuteen olin varautunut, koska tuttavapiirissä on ollut tosi vaikeita kokemuksia.

Meille sattuikin sitten vastasyntyneestä lähtien yönsä läpeensä nukkuva vauva, joka kasvoi yhtä tyytyväiseksi taaperoksi. Rakastaa sosiaalisia tilanteita ja vaikkapa perheillallisia, jossa saa seurustella ja eläytyä aikuisten kanssa, jaksaa nyt kohta 1,5v ikäisenä kevyesti istua meidän kanssa 2h ruokapöydässä hyväntuulisena ruokaillen ja jutustellen omaa kieltänsä, nauraa innoissaan ja taputtaa käsiään jos aikuiset nauravat, mainio tenava. Kipeänä on tähän mennessä ollut pari kertaa, syö kaikkea mitä lautaselle tarjotaan, rakastaa muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, ei juurikaan saa raivareita tai menetä hermojaan. Ei ole tarvinnut siirrellä mitään kukkavaaseja tai rikkimenevää pöydiltä tms, koska uskoo yleensä kerrasta jonkin olevan kiellettyä, ja siirtyy vaan hymyillen toisaalle leikkimään.

Välillä mietin, että milloin se ankea lapsiperhearki oikein alkaa, koska 98% ajasta on vaan sellainen olo, että meidän perheen tiimiin on liittynyt uusi tosi hauska tyyppi, jonka kanssa arjen jakaminen on kivaa.

Olisin ryhtynyt perheen perustamiseen aiemmin, jos olisin tiennyt (ja saanut vakuuden) että näin kivaa ja helppoa voi olla.

Ymmärrän kyllä, että tässä on käynyt vaan mieletön mäihä, en ole illuusiossa että näin sujuva ja kiva arki olisi jotenkin pelkästään omaa ”ansiotani”, meille vaan suotiin lapsi joka tykkää aika tismalleen samoista asioista kuin vanhempansa ja omaa saman sisäisen vuorokausirytmin.


Teettekö vielä toisen? Vois tulla toisen sorttinen. Suosittelen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin varautunut siihen, että elämästä tulee vähintään vauva- ja taaperoajaksi jonkinlainen poikkeustila, jossa ei nukuta, syödä aterioita lämpimänä tai käydä vaikka ikinä enää ravintoloissa syömässä. Myös allergioihin, sairasteluun ja yleiseen rankkuuteen olin varautunut, koska tuttavapiirissä on ollut tosi vaikeita kokemuksia.

Meille sattuikin sitten vastasyntyneestä lähtien yönsä läpeensä nukkuva vauva, joka kasvoi yhtä tyytyväiseksi taaperoksi. Rakastaa sosiaalisia tilanteita ja vaikkapa perheillallisia, jossa saa seurustella ja eläytyä aikuisten kanssa, jaksaa nyt kohta 1,5v ikäisenä kevyesti istua meidän kanssa 2h ruokapöydässä hyväntuulisena ruokaillen ja jutustellen omaa kieltänsä, nauraa innoissaan ja taputtaa käsiään jos aikuiset nauravat, mainio tenava. Kipeänä on tähän mennessä ollut pari kertaa, syö kaikkea mitä lautaselle tarjotaan, rakastaa muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, ei juurikaan saa raivareita tai menetä hermojaan. Ei ole tarvinnut siirrellä mitään kukkavaaseja tai rikkimenevää pöydiltä tms, koska uskoo yleensä kerrasta jonkin olevan kiellettyä, ja siirtyy vaan hymyillen toisaalle leikkimään.

Välillä mietin, että milloin se ankea lapsiperhearki oikein alkaa, koska 98% ajasta on vaan sellainen olo, että meidän perheen tiimiin on liittynyt uusi tosi hauska tyyppi, jonka kanssa arjen jakaminen on kivaa.

Olisin ryhtynyt perheen perustamiseen aiemmin, jos olisin tiennyt (ja saanut vakuuden) että näin kivaa ja helppoa voi olla.

Ymmärrän kyllä, että tässä on käynyt vaan mieletön mäihä, en ole illuusiossa että näin sujuva ja kiva arki olisi jotenkin pelkästään omaa ”ansiotani”, meille vaan suotiin lapsi joka tykkää aika tismalleen samoista asioista kuin vanhempansa ja omaa saman sisäisen vuorokausirytmin.


Teettekö vielä toisen? Vois tulla toisen sorttinen. Suosittelen.

Ei tule toista enää, ikää on vanhemmilla jo sen verran, että tämäkin tyyppi saatiin ihan vikoilla hetkillä biologian puolesta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mieheni väitti lasten ollessa vauvoja että kunhan hieman kasvavat niin alkaa tekemään kaikkea kivaa. Kolme poikaa meillä, mutta ei kiinnostanut kun kasvoivatkaan.

Surullista

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat