Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (377)

Vierailija

Olen aidosti hämmästynyt tästä keskustelusta. Minulla ei ole mitään kokemusta tällaisista avuttomista miehistä. Vaikuttaisi kuin sellainen olisi joka toisella. Isäni, mieheni ja muutamat exäni ovat olleet kaikin puolin kykeneviä kantamaan vastuuta. Ei ole ikinä tarvinnut valvoa ja vahtia. En siis tunne miestyyppiä, josta tässä ketjussa kirjoitetaan.

Uranainen

Vierailija kirjoitti:
Minä voisin miehenä jäädä täyspäiväisesti kotiin tekemään kaikki kotityöt ja hoitamaan lapset, jotta nainen voisi keskittyä työntekoon ja urakehitykseensä. Jostain syystä naiset ei minunlaisia huoli, vaan miehen pitää olla suurimmalle osalle naisista itseä varakkaampi, parempituloinen ja vielä mielellään sellainen jolla on oma asunto.

Ei pitäisi valittaa jos ei kuitenkaan vaihtoehdot kelpaa.

Kiitos, kyllä kelpaisi! Olen kolmen työelämän ulkopuolella olleen kanssa yrittänyt seurustella, mutta eipä siitä ole mitään tullut kun
A) mies ei kestänyt että nainen elättäisi hänet
B) elämänhallinta oli kadoksissa
C) mies ei voinut ymmärtää mitä minun työurani vaatii, vaan halusi/vaati että olisin ollut töissä max klo 9-17 ja lopun aikaa hänen kainalossaan katsomassa telkkaria.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen aidosti hämmästynyt tästä keskustelusta. Minulla ei ole mitään kokemusta tällaisista avuttomista miehistä. Vaikuttaisi kuin sellainen olisi joka toisella. Isäni, mieheni ja muutamat exäni ovat olleet kaikin puolin kykeneviä kantamaan vastuuta. Ei ole ikinä tarvinnut valvoa ja vahtia. En siis tunne miestyyppiä, josta tässä ketjussa kirjoitetaan.

Näissä ketjuissa on se idea, että ne joille ketjun AIHE on tuttu kirjoittavat sitten siihen ketjuun. Siksi niissä ketjuissa sitten myös on kirjoittajia joilla on kokemusta aiheesta.

Niihin ei odoteta vastauksia niiltä jotka on ulkona kuin lumiukot.

Esim minä en kirjoita ketjuun joka on tamperelaisille, koska en asu Tampereella.

Silti Tampere on olemassa.

Vierailija

Meillä tilanne on se, että mies on jättituloinen ja minä normituloinen. Hoidan lapsemme (monta), kotimme (300m2), pihamme (iso) käytännössä yksin. Mies kerran viiteen vuoteen maalailee vähän taloa tai terassia ja ostaa hajonneen ruohonleikkurin tilalle uuden. Ja tilaa nuohoojan / rännienputsaajan.

Kun yhteen muutimme, ei todellakaan ollut sopimusta tällaisesta työnjaosta. Kun se vähitellen liukui tähän, lopetin osallistumasta yhteisiin kuluihin. Eli olen monta vuotta saanut oman palkkani kaikkineen omaan käyttööni. 

Mielestäni tämä on reilua. Ensinnäkin miehellä on vanhempia lapsia, jotka perivät isäänsä sitten loppupeleissä. Toki meillä on yhteisiä lapsiakin, mutta siis miehen työn lopputulema ei tule 100 % minun lapsilleni. Jos siis tulisi, ei käyttörahojen alkuperällä (minä/mieheni) olisi väliä, koska kaikke menisi yhteisille lapsille. Nythän mies tekee hyvätuloista työtä, jonka lopputulema menee osaksi hänen omille lapsilleen. 

Toisekseen palkkani on huomattavasti pienempi kuin miehelläni: hänellä on siis millä maksaa. Edelleenkin kaikkien menojen jälkeen miehelläni jää omaan käyttöönsä enemmän rahaa kuin minulla, joka en osallistu kuluihin. Hän ostelee itselleen ökykalliita harrastusvehkeitä, minulle ei juuri koskaan mitään. Ehkä tavallinen hajuvesipullo synttärilahjaksi. 

Kolmenneksi: kun hoidan oman täyspäivätyöni, minua odottaa kotona kotityömaa: lapset tarhasta, ruoanlaitto, kaupassakäynti: pyykkäys, siivous. U know. Ja koska lapsia on paljon ja koti iso, on hommaa enemmän kuin yhden lapsen kanssa kaksiossa. Tulen ja menen edestakaisin KOKO päivän. Mies kun tulee töistä, hän losähtää sohvalle. Jos hän on ikävällä päällä, alkaa valitus siitä, että kun täällä on TÄMMÖISTÄ, SOTKUISTA. Olen koittanut selitää hänelle, että yhden ihmisen on vaikea pitää yllä yksin iso perhettä. Mieheni mielestä en vaan tee mitään, ja että olen epäjärjestelmällinen. No, varmaan olenkin jonkin verran. Eihän kaikki ole pedanttiuden huipentumia. Lisäksi hän valittaa, että MIKSI HÄNEN PITÄÄ MAKSAA KAIKKI.

Muistutan, ettei hän maksa esim minun ja minun lapsieni vaatteita ja harrastuksia, matkoja, autoa. Juu, ei hänen kuulukaan, olen samaa mieltä. Mutta siis turha puhua, että maksaa kaiken.

Että näin. Summa summarum: minulle käy tämä mieheni kotihommiin osallistumattomuus, jos hän kustantaa pääosin. Mutta jos ei kustanna, niin en minäkään sitten hoida 99% kaikista asioista. Niin ja voisinhan minäkin valittaa, että mikset osta uutta sohvaa, vanha on karmea, mikset osta parempaa ruokaa jne. Eipä oo semmoista mun suusta kuulunut. Ei hän hoida maksuasioita niin hyvin kuin voisi minun mielestäni. Miksi minun sitten pitäisi kuluttaa itseni arkkuun asti siivoamalla VIELÄ enemmän, jotta hän olisi 100 % tyytyväinen. Juu ja hoikka olen. Johtuu siitä etten ikinä ehdi makailla sohvalla. Että laiskaksi on kenenkään turha epäillä.

Vierailija

Kuinkahan usein näissä perheissä ongelmana todellakin on äidille lasten ja kodin hoidosta aiheutuva jättimäinen työtaakka eikä äidin kokema ärsyyntyminen ja kenties kateuskin siitä, että mies pääsee paljon helpommalla?

Jäin yksinhuoltajaksi 6 vuotta sitten, kun lapset olivat 3v ja 1v. En ole missään vaiheessa kokenut liian raskaaksi, että pyöritän arkeamme yksin. Alussa oli toki vaikeaa, mutta pikemminkin mieheni kuoleman aiheuttaman surun vuoksi kuin lastenhoidon, kodinhoidon ja metatöiden vuoksi. Toisaalta ei kuitenkaan niin vaikeaa kuin viimeiset puoli vuotta miehen syövän terminaalivaiheessa, kun mulla oli taapero, vauva ja mies enemmän sairaalassa kuin kotona. Tai ehkä juuri se on auttanut mua jaksamaan, kun mies oli elämänsä loppuaikoina enemmän huolissaan mun ja lasteni pärjäämisestä kuin omasta kuolemastaan ja jouduin vakuuttelemaan ja lupaamaan, että kyllä me pärjätään. 

Vierailija

Minulla se on varmaan se järjetön ja ylikuluttava työtaakka, monella yhden/kahden lapsen äidillä 60 m2 asunnossa varmaan toi jälkimmäinen.

Riippuu toki ihmisen yleisistä voimista. Jos on huono fyysinen kunto ja vaikka ongelmia alkon kanssa, varmaan yhdenkin lapsen hoito yksin on hankalaa.

Terv. 345

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minulla se on varmaan se järjetön ja ylikuluttava työtaakka, monella yhden/kahden lapsen äidillä 60 m2 asunnossa varmaan toi jälkimmäinen.

Riippuu toki ihmisen yleisistä voimista. Jos on huono fyysinen kunto ja vaikka ongelmia alkon kanssa, varmaan yhdenkin lapsen hoito yksin on hankalaa.

Terv. 345

Tämä oli siis vastaus sulle 346
terv. 345

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minulla se on varmaan se järjetön ja ylikuluttava työtaakka, monella yhden/kahden lapsen äidillä 60 m2 asunnossa varmaan toi jälkimmäinen.

Riippuu toki ihmisen yleisistä voimista. Jos on huono fyysinen kunto ja vaikka ongelmia alkon kanssa, varmaan yhdenkin lapsen hoito yksin on hankalaa.

Terv. 345

Ymmärrän hyvin tuon. Mulla ei olisi miehen eläessäkään ollut itselläni resursseja (ei henkisiä eikä taloudellisia)  suurperheeseen eikä minkään valtakunnan halua asua noin isossa omakotitalossa (paitsi jos siivouksen hoitaisi siivousfirma ja pihan puutarhuri). Kaksi lasta ja 98 m2 rivarissa on mulle just sopiva. Jaksan hyvin hoitaa lapset, kodin, käydä töissä, tavata ystäviäni ja harrastaa. Rahakin riittää oikein hyvin. 

Mua kuitenkin ihmetyttää, miksi siedät mieheltäsi tuollaista käytöstä. En tarkoita miehen luistamista arjen pyörityksestä vaan tuota, miten hän sulle puhuu. Mulle tuli paha mieli sun puolestasi :( 

- Nro 346

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla se on varmaan se järjetön ja ylikuluttava työtaakka, monella yhden/kahden lapsen äidillä 60 m2 asunnossa varmaan toi jälkimmäinen.

Riippuu toki ihmisen yleisistä voimista. Jos on huono fyysinen kunto ja vaikka ongelmia alkon kanssa, varmaan yhdenkin lapsen hoito yksin on hankalaa.

Terv. 345

Ymmärrän hyvin tuon. Mulla ei olisi miehen eläessäkään ollut itselläni resursseja (ei henkisiä eikä taloudellisia)  suurperheeseen eikä minkään valtakunnan halua asua noin isossa omakotitalossa (paitsi jos siivouksen hoitaisi siivousfirma ja pihan puutarhuri). Kaksi lasta ja 98 m2 rivarissa on mulle just sopiva. Jaksan hyvin hoitaa lapset, kodin, käydä töissä, tavata ystäviäni ja harrastaa. Rahakin riittää oikein hyvin. 

Mua kuitenkin ihmetyttää, miksi siedät mieheltäsi tuollaista käytöstä. En tarkoita miehen luistamista arjen pyörityksestä vaan tuota, miten hän sulle puhuu. Mulle tuli paha mieli sun puolestasi :( 

- Nro 346

Kiitos ❤️ Juu kahdesti naimisissa olleena olen kokenut, että miesten suusta pääsee aika ikäviä juttuja. Eivät halua ymmärtää vaimon osaa ollenkaan. Vaimon pitäisi passata ja hoitaa koti tikunnokkaan, ja hän vaan kurvaa ökyautollaan valmiille arvostelemaan väsyneen vaimonsa aikaansaannoksia. Oon joskus pohtinut poislähtöä miehen huonon käytöksen vuoksi, mutta yhden eron kokeneena en ole halunnut siihen ryhtyä.

Mut eihän nuo sunkaan kokemukset helpokmmasta päästä ole, voimakas olet ❤️

Sophie

Okej hej, voitaisiinko nyt hyväksyä että naisissa ja miehissä on eroja. Ei ne facebook kirppikset koostu 100% meistä naisista vaan sen takia että meidät on jotenkin kasvatettu huoltamaan perhettä. Naiset rakastavat ostella ja pukea lapsiaan. Suurin osa ainakin uskallan väittää. Sama koskee sistustamista yms. Uskallan väittää että on ihan meidän luonnossa. Naisten hoivavietti. Se on sitten hankala yhtälö kun molempien pitäisi olla työelämässä samaan aikaan mutta naisilta luonnistuu kodinhoito ja organisointi jo motivaatiotasolla paremmin. Ei miehet samalla tavalla välitä pölystä ja likaisista lavuaareista. Näin yleistäen. Tottakai naiset siinä uupuu.

Vierailija

Harvassa näistä jutuista kerrotaan miten se töiden jakaminen onnistuu/kannattaa konkreettisesti tehdä. Se kannattaa tehdä niin että jako on selkeä ja tarkasti rajattu. Jos tuntuu että toista saa käskyttää eikä omatoimisuutta löydy, pitää sopia selkeitä nakkeja "huolehdi lapsille aamuksi ja päiväksi mukaan tarvittavat vaatteet" ja tiskit on myös erinomainen hoidettava kokonaisuus.

Tiskeillä onkin ehkä hyvä alottaa, jos astiat on loppu, on helppo vain sanoa että "nyt ei voi lapsille laittaa ruokaa kun ei ole lautasia joilta syödä" tms. Pari kertaa kun joutuu erikseen tiskaamaan astioita että on mistä syödä, pitäisi kehityskelpoiselle yksilölle alkaa mennä kaaliin että asiaa pitää omatoimisesti hoitaa.

Toinen homma on kevytsiivous. Jos siivousväli on vaikkapa kaksi viikkoa niin se vähemmän toimelias osapuoli voi tehdä siinä keskivälissä imuroinnin, niin ei ole niin tarkkaa mimmoinen jälki on. Mutta koska siivousstandardeissa on eroja, pitää toisen esittää asia niin että "voisitko imuroida kerran kuussa" eikä niin että "pitää siivota". Tosin jos vain rahaa suinkin on, kannattaa ostaa siivous, vaikka kunnollinen kerran kuussa niin se auttaa jaksamisessa ihan erilailla.

Lasten harrastukset voi jakaa myös harrastuksittain, siten molemmat joutuu tekemään niihin liittyvää metatyötä ja saa myös hyvää kahden keskistä aikaa lapsen kanssa kun toinen vanhempi hoitaa kaiken ko. harrastukseen liittyen.

Minusta kotitöistä ja lapsista vastuun kantaminen on osa vanhemmaksi kasvamista ja siihen kasvamiseen pitää antaa mahdollisuus molemmille vanhemmille, ei vain sille kumpi ottaa projektipäällikön roolin.

Vierailija

On tää kummallinen tää yksi lähi-isä kun hoitaa lenkkeillessään ajatuksen voimalla lapsille vaatteet ja varusteet ja suunnittelee kaikki menot muut, hoitaa lapset järkeviin harrastuksiin...

Mä huolehdin yksin kaikista kodin asioista ja miehenkin asioista siinä sivussa (mies on syöpäpotilas). Meillä on kaksi lasta, jotka ovat juuri aloittaneet päiväkodissa. En mä lenkkeillessä pystynyt kaikkia valmisteluja tekemään, vaan piti olla kaupassa, selata nettiä, ottaa selvää mitä varusteita pitää olla ja mistä ne saa edullisesti. Päiväkotipaikkaa ei olisi edes saanut ilman, että ottaa selvää alueen päiväkodeista ja kuinka niihin haetaan, miten kotihoidontuki lakkautetaan, mitä se maksaa ja miten asia pitää huomioida budjetissa.
Kyllähän jonkun kauppalistan miettii missä vaan, mutta esim. kenkien ja kausivaatteiden uusinnan tarpeen selvitys vaatii ihan kunnon paneutumista siellä asian äärellä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Periaatteessa olen samaa mieltä, toiselle vanhemmalle on annettava luottamusta ja mahdollisuuksia oppia virheistään.

Mutta entä kun edellytykset ei kohtaa yhtään? Jos vanhempi lähettää pienen lapsen partioretkelle ilman sadetakkia ja lapsella on koko viikonloppu kurjaa, vanhempi ei silti automaattisesti opi mitään vaan saattaa ihan tosissaan ajatella että "ei se nyt oo niin vakavaa". Tai jos lapsi joutuu menemään kaverisynttäreille ilman lahjaa, niin eihän sekään ole vakavaa. Itse asiassa vakavaa ei joidenkin mielestä ole juuri mikään. Missä siinä tapahtuu oppimista?

Siinä kun sä valitset sitä ehdokasta toiseksi vanhemmaksi tohon touhuun mukaan. 

Vierailija

Miesten kannattaa seurustella riittävän pitkään naikkosten kanssa että selviää onko mahdollinen marttyyri-metatyö-äippä tulossa vai ei.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipahan taas äitejä syyllistävä otsikko!

Onko se toinen suorittaja siksi kun toinen ei ota oma-aloitteisesti vastuuta? Äidit eli naiset eivät voi "levätä" turvallisessa miehen sylissä ja hoitaa sitä 50% levollisesti kun toinen ei millään opi olemaan oma-aloitteinen. Ikävä jättää oppimaan kantapään kautta kun lapsi kärsii.

Ei kukaan opi oma-aloitteisesti ottamaan vastuuta, jos sitä vastuuta ei todella delegoida. Sama pätee lasten kasvatukseenkin. Suorittajavanhempi on sellainen kasvattaja, että keräilee lasten puolesta lelut ja vaatteet ja naputtaa työn määrästä ja siitä että lapset eivät osaa itse. Hän haalii kaikki omalle vastuulleen sillä, että ei luota, ei salli virheitä, ei anna vapautta, eikä tarjoa oppisimahdollisuutta. Yhtä helposti hän työntää toisen vanhemman "ulkokehälle" passiiviseksi sivustaseruaajaksi, jolle korkeintaan jaellaan käskyjä ja vahditaan, että asiat tulee tehtyä ajallaan ja prikulleen oikein, motkotetaan sitten kaikista virheistä tai tekemättä jättämisestä. 

Suorittajavanhemman pitää oikeasti jättää sen toisen harteille kokonaan joidenkin asioiden tai joinakin aikoina kaiken tekeminen, vain silloin se vastuu aidosti on jaettua. Vaikka toinen aluksi möhlisi tai tekisi asiat eri tavalla kuin suorittaja haluaa. Usein kyse ei ole kuin päähänpinttymistä siinä, mikä on oikea tapa. Suorittajan vaatima taso tai tapa ei välttämättä ole mikään ehdoton hyvän vanhemmuuden kriteeri.

Joojoojoo.

Entäs jos se toinen ei vain tee?

Ei edes tajua että jotain tekemistä on? Tai ottaa itselleen jonkin pienen siivun ja kuittaa sillä sen että toinen tekee loput 90 prosenttia?

No sen toisen ei kannata tehdä sitä 90 prosenttia vaan antaa toisen ihmetellä tekemätöntä 40 prosenttiaan ihan keskenään. Sillä lailla se oppi kertyy.

Kun ei se perhe pyöri sillä lailla. Ei lapset voi nälkiintyä, kulkea alasti tai jäädä heitteille sillä aikaa kun aikuinen ihminen keksii pyörää.

Arvasinkin että pian joku dramaturgi ilmestyy paikalle vähintään lasua tai ehkä jo arkkua sovitellen.

Oikeasti arjen touhuissa on aika vähän dramatiikkaa, vaikka jotain menisikin pieleen opintien varrella. Likaiset vaatteet tai väliin jäänyt/huono ateria ei vahingoita pysyvästi ketään, mutta normaali aikuinen oppii nopeasti virheistään. Tosin ainoastaan, jos hänelle tarjotaan aito mahdollisuus. Kädestä pitäen voi ihan uusia asioita opettaa aluksi, mutta kun perusteet on hallussa, se vapaus yrittää ja erehtyä on ehdottomasti annettava. Ei opettaja varhaisopetuksessa/koulussa montaa kertaa opeta lapselle kirjaimia kädestä pitäen, vaan lapsen on annettava harjoitella ihan itse, vaikka aluksi tuleekin vain harakanvarpaita hitaasti. Esimerkki ja tieto pitää tarjota, loput on omaa oppimista.

Ai jaha. Eli sen lisänsi että pitää vaarantaa lapsen kehitys ja turvallisuus, on jokin kummallinen velvollisuus opettaa?

Voi yhen kerran mitä naurettavaa löpinää!

Niinpä. Kyllä miestenkin pitäisi opetella ja nuoresta pitäen edes kotitöiden tekemistä ja muitakin kodin ylläpito-ym. töitä, ettei naisen niitä tarvitse alkaa aikuiselle ihmiselle opettaa, ihan kuin elämässä ei muitakin vaatimuksia jo ennestään olisi. Eli että epäsiistit "poikamiesboksit" voisivat olla tulevaisuudessa historiaa, ellei mies sitten yhteen muuttaessa kehity näissäkin asioissa pikku hiljaa, mutta näinhän ei ikävä kyllä aina tapahdu.

Lastenhoidollisia asioita taitaa molemmat joutua opettelemaan enemmän tai vähemmän sitten, kun lapset on jo saatu (ellei sitten ole tai ole ollut jossain alan töissä (tarkoitan myös lapsenvahtina oloa esim. teininä) jo ennestään), mutta asenteistahan (tai ulkoisten asioiden pakottamana) se riippuu, miten kukin ottaa osaa näihin asioihin. Varsinkin miehen omasta asenteesta riippuu, miten haluaa ottaa lastenhoitoon osaa (ja haluaako oppia niitä asioita), ellei työasiat pakota valitsemaan jotain tiettyä mallia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jutussa sanotaan ”Toinen puoli on luottamus: toinen vanhempi ei saa vahtia, tuleeko asia tehtyä vai ei – ei silloinkaan, vaikka lapsi voisi joutua kärsimään vanhemman unohtamisen seurauksista.” Juu tämän lauseen jälkeen meni koko jutun uskottavuus😳

Se nimenomaan teki siitä uskottavan. Kun vanhempi joutuu kohtaamaan itse omien päätöstensä seuraamukset, vaikkapa lapsen tekemättä jääneet läksyt tai sen, että eräänä aamuna ei ole päiväkotiin puhtaita vaatteita tai ne luistimet jäivätkin kaappiin, selittämään ja pahoittelemaan lapselle, opettajalle, päiväkodin henkilökunnalle, korjaamaan virheensä, silloin hän hahmottaa kokonaisuuksia ja oppii oma-aloitteisesti huolehtimaan asioista. Jos hänet on koulutettu robotiksi joka odottaa vaan suorittajahuolehtijan yksiselitteisiä käskyjä joiden suoritusta valvotaan ja tarvittaessa naputetaan virheistä, ei moista oppimiskokemusta ikinä synny. Reaktiivisuus on oma-aloitteisuuden vastakohta. Tiimityö on eri kuin käskijä-toteuttaja -asetelma.

Kun se vastuu vain kaatuisikin miehen niskaan, Meillä niin ei vain käynyt.

Mies itse luisti kaikista hommista milloin milläkin tekosyyllä. Kun sitten yritin tiukkaa linjaa ja paperilla jaoin vastuun; itselleni ehkä 80% ja hänelle 20% kun oltiin molemmat työelämässä. Kirjalliset ohjeet kaikkeen. Silti. Lapset hänen aamuinaan vietiin päiväkotiin myöhässä aamupalalta ilman että olivat syöneet mitään, puuttuvin vaattein ja varustein. Päiväkodin henkilökunta vain hymyili ja totesi että ei tässä mitään, kyllä he järjestää lapsille syötävää ja varavaatteet yms. Ja arvatkaa saiko äiti sitten iltapäivästä samaisesta paikasta tiukkaa palautetta kuinka varusteet pitää olla mukana ja aamupalaa ei tarjoilla tietyn kellonajan jälkeen. Kun huomautin että voisiko palautteen antaa sille vanhemmalle joka näitä ohjeita rikkoo niin ei ole heidän asiansa.

Sama juttu ollut kouluilla ja erityislapsen tilapäishoidossa. Koskaan kukaan ei suostunut antamaan mitään kritiikkiä isän toiminnasta vaan häntä vain kehuttiin ja ymmärrettiin, äiti sai aina ottaa vastaan palautteen. Sama juttu jatkui vielä eron jälkeen kun lapset alkuun olivat vuoroviikkoasumisella. Silloinkin kaikki olivat sitä mieltä että äidin ja isän on ratkaistava nämä keskenään, ei heidän kuulu tulla siihen väliin.

Nyt on toki helpompi kun isä on muuttanut kauemmaksi ja näkee lapsia vain pari kertaa vuodessa. Huomattavasti helpompi pitää asiat järjestyksessä ja toiminnassa.

Tuo on kyllä niin väärin, jos ja kun asiat noin menee! Toivottavasti varhaiskasvatuksessa, kouluissa ym. paikoissa asenteet vielä muuttuisivat! Eli kritiikki annettaisiin oikealle henkilölle eikä syyttömälle osapuolelle. Vaikka on ne vaatimukset muutenkin koventuneet, että ei tarvitsisi ihan joka asiasta muiden muutenkaan kenenkään "kimpussa" jatkuvasti olla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jutussa sanotaan ”Toinen puoli on luottamus: toinen vanhempi ei saa vahtia, tuleeko asia tehtyä vai ei – ei silloinkaan, vaikka lapsi voisi joutua kärsimään vanhemman unohtamisen seurauksista.” Juu tämän lauseen jälkeen meni koko jutun uskottavuus😳

Se nimenomaan teki siitä uskottavan. Kun vanhempi joutuu kohtaamaan itse omien päätöstensä seuraamukset, vaikkapa lapsen tekemättä jääneet läksyt tai sen, että eräänä aamuna ei ole päiväkotiin puhtaita vaatteita tai ne luistimet jäivätkin kaappiin, selittämään ja pahoittelemaan lapselle, opettajalle, päiväkodin henkilökunnalle, korjaamaan virheensä, silloin hän hahmottaa kokonaisuuksia ja oppii oma-aloitteisesti huolehtimaan asioista. Jos hänet on koulutettu robotiksi joka odottaa vaan suorittajahuolehtijan yksiselitteisiä käskyjä joiden suoritusta valvotaan ja tarvittaessa naputetaan virheistä, ei moista oppimiskokemusta ikinä synny. Reaktiivisuus on oma-aloitteisuuden vastakohta. Tiimityö on eri kuin käskijä-toteuttaja -asetelma.

Kun se vastuu vain kaatuisikin miehen niskaan, Meillä niin ei vain käynyt.

Mies itse luisti kaikista hommista milloin milläkin tekosyyllä. Kun sitten yritin tiukkaa linjaa ja paperilla jaoin vastuun; itselleni ehkä 80% ja hänelle 20% kun oltiin molemmat työelämässä. Kirjalliset ohjeet kaikkeen. Silti. Lapset hänen aamuinaan vietiin päiväkotiin myöhässä aamupalalta ilman että olivat syöneet mitään, puuttuvin vaattein ja varustein. Päiväkodin henkilökunta vain hymyili ja totesi että ei tässä mitään, kyllä he järjestää lapsille syötävää ja varavaatteet yms. Ja arvatkaa saiko äiti sitten iltapäivästä samaisesta paikasta tiukkaa palautetta kuinka varusteet pitää olla mukana ja aamupalaa ei tarjoilla tietyn kellonajan jälkeen. Kun huomautin että voisiko palautteen antaa sille vanhemmalle joka näitä ohjeita rikkoo niin ei ole heidän asiansa.

Sama juttu ollut kouluilla ja erityislapsen tilapäishoidossa. Koskaan kukaan ei suostunut antamaan mitään kritiikkiä isän toiminnasta vaan häntä vain kehuttiin ja ymmärrettiin, äiti sai aina ottaa vastaan palautteen. Sama juttu jatkui vielä eron jälkeen kun lapset alkuun olivat vuoroviikkoasumisella. Silloinkin kaikki olivat sitä mieltä että äidin ja isän on ratkaistava nämä keskenään, ei heidän kuulu tulla siihen väliin.

Nyt on toki helpompi kun isä on muuttanut kauemmaksi ja näkee lapsia vain pari kertaa vuodessa. Huomattavasti helpompi pitää asiat järjestyksessä ja toiminnassa.

Tuo on kyllä niin väärin, jos ja kun asiat noin menee! Toivottavasti varhaiskasvatuksessa, kouluissa ym. paikoissa asenteet vielä muuttuisivat! Eli kritiikki annettaisiin oikealle henkilölle eikä syyttömälle osapuolelle. Vaikka on ne vaatimukset muutenkin koventuneet, että ei tarvitsisi ihan joka asiasta muiden muutenkaan kenenkään "kimpussa" jatkuvasti olla.

No noinhan se menee ja miksikö? Koska samanlaisia jokapaikanhöyliä ne päikyn täditkin yksityiselämässään ovat. Heille itselleenkin on täysin vierasta, että mies muistaisi tai oma-aloitteisesti hoitaisi mitään lapsiin ja kotiin liittyvää ja tästä syystä ei tule mieleenkään että sanoisi niistä kurarukkasista lapsen isälle. Äidille kun sanoo, niin 110% varmuudella ne ovat seuraavana päivänä mukana.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä tilanne on se, että mies on jättituloinen ja minä normituloinen. Hoidan lapsemme (monta), kotimme (300m2), pihamme (iso) käytännössä yksin. Mies kerran viiteen vuoteen maalailee vähän taloa tai terassia ja ostaa hajonneen ruohonleikkurin tilalle uuden. Ja tilaa nuohoojan / rännienputsaajan.

Kun yhteen muutimme, ei todellakaan ollut sopimusta tällaisesta työnjaosta. Kun se vähitellen liukui tähän, lopetin osallistumasta yhteisiin kuluihin. Eli olen monta vuotta saanut oman palkkani kaikkineen omaan käyttööni. 

Mielestäni tämä on reilua. Ensinnäkin miehellä on vanhempia lapsia, jotka perivät isäänsä sitten loppupeleissä. Toki meillä on yhteisiä lapsiakin, mutta siis miehen työn lopputulema ei tule 100 % minun lapsilleni. Jos siis tulisi, ei käyttörahojen alkuperällä (minä/mieheni) olisi väliä, koska kaikke menisi yhteisille lapsille. Nythän mies tekee hyvätuloista työtä, jonka lopputulema menee osaksi hänen omille lapsilleen. 

Toisekseen palkkani on huomattavasti pienempi kuin miehelläni: hänellä on siis millä maksaa. Edelleenkin kaikkien menojen jälkeen miehelläni jää omaan käyttöönsä enemmän rahaa kuin minulla, joka en osallistu kuluihin. Hän ostelee itselleen ökykalliita harrastusvehkeitä, minulle ei juuri koskaan mitään. Ehkä tavallinen hajuvesipullo synttärilahjaksi. 

Kolmenneksi: kun hoidan oman täyspäivätyöni, minua odottaa kotona kotityömaa: lapset tarhasta, ruoanlaitto, kaupassakäynti: pyykkäys, siivous. U know. Ja koska lapsia on paljon ja koti iso, on hommaa enemmän kuin yhden lapsen kanssa kaksiossa. Tulen ja menen edestakaisin KOKO päivän. Mies kun tulee töistä, hän losähtää sohvalle. Jos hän on ikävällä päällä, alkaa valitus siitä, että kun täällä on TÄMMÖISTÄ, SOTKUISTA. Olen koittanut selitää hänelle, että yhden ihmisen on vaikea pitää yllä yksin iso perhettä. Mieheni mielestä en vaan tee mitään, ja että olen epäjärjestelmällinen. No, varmaan olenkin jonkin verran. Eihän kaikki ole pedanttiuden huipentumia. Lisäksi hän valittaa, että MIKSI HÄNEN PITÄÄ MAKSAA KAIKKI.

Muistutan, ettei hän maksa esim minun ja minun lapsieni vaatteita ja harrastuksia, matkoja, autoa. Juu, ei hänen kuulukaan, olen samaa mieltä. Mutta siis turha puhua, että maksaa kaiken.

Että näin. Summa summarum: minulle käy tämä mieheni kotihommiin osallistumattomuus, jos hän kustantaa pääosin. Mutta jos ei kustanna, niin en minäkään sitten hoida 99% kaikista asioista. Niin ja voisinhan minäkin valittaa, että mikset osta uutta sohvaa, vanha on karmea, mikset osta parempaa ruokaa jne. Eipä oo semmoista mun suusta kuulunut. Ei hän hoida maksuasioita niin hyvin kuin voisi minun mielestäni. Miksi minun sitten pitäisi kuluttaa itseni arkkuun asti siivoamalla VIELÄ enemmän, jotta hän olisi 100 % tyytyväinen. Juu ja hoikka olen. Johtuu siitä etten ikinä ehdi makailla sohvalla. Että laiskaksi on kenenkään turha epäillä.

Ja silti asut siellä, kun muuten joutuisit luopumaan elintasostasi. Nyt asut ilmaiseksi lapsiesi kanssa, jonka joku toinen maksaa. Ei sulla ole varaa valittaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
On tää kummallinen tää yksi lähi-isä kun hoitaa lenkkeillessään ajatuksen voimalla lapsille vaatteet ja varusteet ja suunnittelee kaikki menot muut, hoitaa lapset järkeviin harrastuksiin...

Mä huolehdin yksin kaikista kodin asioista ja miehenkin asioista siinä sivussa (mies on syöpäpotilas). Meillä on kaksi lasta, jotka ovat juuri aloittaneet päiväkodissa. En mä lenkkeillessä pystynyt kaikkia valmisteluja tekemään, vaan piti olla kaupassa, selata nettiä, ottaa selvää mitä varusteita pitää olla ja mistä ne saa edullisesti. Päiväkotipaikkaa ei olisi edes saanut ilman, että ottaa selvää alueen päiväkodeista ja kuinka niihin haetaan, miten kotihoidontuki lakkautetaan, mitä se maksaa ja miten asia pitää huomioida budjetissa.
Kyllähän jonkun kauppalistan miettii missä vaan, mutta esim. kenkien ja kausivaatteiden uusinnan tarpeen selvitys vaatii ihan kunnon paneutumista siellä asian äärellä.


Se on vaan niin että toisille asiat ei ole niin vaikeita kuin toisille.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat