Sivut

Kommentit (87)

Vierailija

Stressasin viikonloppuvapaista ja pitkistä lomamatkoista, siis Haminasta on pitkä matka joka paikkaan. Yleensä turrutin tämän v**tutuksen muutamalla bissellä ennen lomakuljetukseen hyppäämistä. 

Aika vähissä oli stressinaiheet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Masennusdiagnoosi ja Citalopram resepti tuli kun täytin 20, jo ylä-asteelta lähtien oli ollut alakuuloisuutta. Johtui siitä että silloin jäi yksin kun "suosittuihin" porukoihin pääseminen ylä-asteella oli muille ykkösasia ja vanhat kaverit unohdettiin. Parikymppisenä takana eka vuosi opiskelua uudella paikkakunnalla enkä viihtynyt koulussa tai ylipäätänsä koko paikassa. Pelkkää yksinäisyyttä ja mahdottoman vaikeaa valita jatkaako vai hakeeko toiseen korkeakouluun, hermot meni riekaleiksi. Kesätöiden saantikin huolestutti. Vaihdoin kuitenkin korkeakoulua ja oli elämäni parhaimpia päätöksiä. Ihan hyvä kesätyökin tuli sille kesälle.

Vierailija

Oli huolettominta aikaa elämässäni.

Yliopiston pääsykokeet stressasivat, mutta sitten lykästi kahteen paikkaan yhä aikaa ja sain jopa valita. Muutin kotoa omilleni, sisustin kämppääni ja poikaystävän kanssa kiidettiin opiskelijabileistä ja riennoista toiseen. Oli ystäviä, laulua ja naurua.

Ainoat huolenaiheet oli jotkut tentit, mutta sehän oli silloista työtäni, jonka ympärille arkirutiinit järjestyivät. Rahaa oli niukasti, mutta silti sitä säästettiin kivoihin vaatteisiin ja matkoihin vaikka sitten syömällä heikommin (hyöty: laihtui myös).

Valmistumisen jälkeen alkoi paskakierre. Suomeen tuli taantuma 2008 eikä mitään työtä löytänyt mistään. Pelkkiä surkeasti palkattuja pätkä- ja tukitöitä. Olin kriittisessä lisääntymisiässä, eikä se parantanut työllistymismahdollisuuksiani. Poikaystävä pääsi heti oman alansa töihin (yllätys).

Stressasin ja ahdistuin. Hankin sitten niitä lapsia, että tulipahan tuokin työnantajien pelko toteutettua työttömänä pois alta. Etsin töitä ja tein joitakin opintoja. Eipä niitä töitä ole vieläkään löytynyt surkeita pätkiä lukuunottamatta. Että tällainen stressaantunut työtön minusta sitten valmistui, jee.

Palaisin mielelläni huolettomaksi 20-vuotiaaksi, jos voisin.

Turbovauhtia

Näin 21 v suurin murheenaihe on et aika tuntuu menevän hirveen nopee ettei saa toteutettua unelmiaan ja suunnitelmia. Ihan ku ois mid life crisis päällä

Vierailija

Opiskelupaikka ja mikä on oikea ala? Miten päästä eroon takertuvista vanhemmista? Siinä olisi parisuhde auttanut, mutta vähän huono lähtökohta tuo pulma kunnon suhteelle.

Vierailija

Stressasin miten tulen toimeen, mistä saa rahaa edes ruokaan, pääsenko opiskelemaan ja millä ihmeellä kustannan opinnot (tai miten uskallan ottaa lainaa kun ei ole mitään takeita toistä)... Kyllä mulla on stressitasot ja huolet olleet jatkuva laskeva käyrä sitten lapsuuden, silloin sitä vasta huolehtikin kaikesta kun ei ollut tietoa, taitoa tai kykyä kantaa kaikkia niitä huolia jotka huonot vanhemmat kasasivat päälle. Nyt 40 ja säästojä on sen verran että pärjäisin useamman vuoden vaikka täysin tulottomana. Kateellinen olen niille joilla on ollut huoleton lapsuus/nuoruus!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mikä tuon ikäisenä voi ahdistaa niin paljon?

Koulu/koulutus: vuosi sinne tälle tuon ikäisenä ei merkkaa mitään ja arvosanojakin kysellään harvassa työpaikassa. Halutessaan koulunkäyntiin voi panostaa vaikka 60 tuntia viikossa, myöhemmin ajankäytön reunaehdot ovat paljon tiukemmat.

Työpaikka: vuosi sinne tälle tuon ikäisenä ei merkkaa mitään, tuon ikäisenä on itseasiassa paljon helpompi saada jalka ovenväliin kuin myöhemmin. Myöhemmin myös perhe jne. saattaa rajoittaa työn perässä muuttamista.

Ihmissuhteet: tuon ikäisenä on ylipäätään aikaa nähdä kavereita niin paljoa, että kaverisuhteita ehtisi murehtia.

Mielenterveys: no, myöhemmällä iällä krakaa terveys. Omaan mielenterveyteen on huomattavasti helpompi vaikuttaa kuin terveyteen, joka menee väistämättä iän myötä vain huonompaan suuntaan.

Näinhän sitä on helppo järkeillä 10v myöhemmin. Kakskytvuotiaana kuitenkin kolmen vuoden lukion jälkeen, jossa opettajat hysteerisinä huusivat että koko tulevaisuutesi riippuu siitä miten kirjoitat ylioppilaskokeissa ja siitä mitä lähdet opiskelemaan ja millä arvosanoilla, sitä kuvitteli että opinnot oli pakko suorittaa täysillä ja hyvin. Jälkikäteen tajuan että ihan hyvin olisi voinut heittää lonkkaa vähän enemmän ja ottaa rennosti, mutta sen ikäisenä, sillä kokemuksella, sitä koki olevansa ensimmäistä kertaa "yksin suuressa maailmassa" ja että oli tärkeää pärjätä hyvin.

Opinnot ja niitten edistyminen stressasivat, KELA stressasi (opintopisteitä piti saada tarpeeksi ettei tukia katkaista), kesätöitten etsiminen stressasi. Sen lisäksi toki pinnallisemmat huolet päälle, tyyliin "kauheeta kun mun peppu roikkuu vähän, en ikinä löydä miestä" (näin jälkikäteen tajuan olleeni tosi kaunis).

Vaikka elämä on hektisempää näin 10+ vuotta myöhemmin, on tämä elämäntapa kokonaisuudessaan helpompi kun ei ole rahahuolia, jatkuvaa epävarmuutta tulevaisuudesta ja ikään liittyvää epävarmuutta ulkonäöstä ja sosiaalisesta statuksesta.

Vierailija

Olin ahdistunut ja masentunut, viiltelevä sos. foobikko. Sanomattakin selvää, että syrjäytynyt olin. Auttavien tahojen avulla selvisin vähitellen. En toki tänäkään päivänä ole se kaikkein avoimin ja pidetty yksilö, mutta elän suhteellisen tasapainoista elämää ja töissäkin olen.  

Vierailija

Löydänkö rakkauden? Saanko toimivan perheen? Löydänkö kiinnostavan uran? Mistä saisin kavereita joita kiinnostaisi muukin kuin ryyppääminen? Miksi kukaan ei pidä minusta? Miksi en osaa pukeutua? Minkä väriset hiukset mulle sopii? Miksi kaikki ahdistaa?
Nyt 36v, ah, elämä on ihanaa!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olin ahdistunut ja masentunut, viiltelevä sos. foobikko. Sanomattakin selvää, että syrjäytynyt olin. Auttavien tahojen avulla selvisin vähitellen. En toki tänäkään päivänä ole se kaikkein avoimin ja pidetty yksilö, mutta elän suhteellisen tasapainoista elämää ja töissäkin olen.  

Silloin en uskonut, että mikään voisi olla koskaan paremmin tai jopa hyvin. Kaikki voimat menivät pelkäämiseen ja ihan perus kaupassa käymiseen.  

Vierailija

Parikymppisenä puhjennut neurologinen sairaus ja vaikeus saada mieluista opiskelupaikkaa. Silloin en osannut vielä huolehtia siitä, kuinka jaksaisin opiskella sairaana.

Vierailija

Opiskelin, biletin, tein töitä, matkustelin, vaihdoin miestä lennossa, hankin uusia kokemuksia, chillailin kavereiden kanssa. Ihanaa ja huoletonta aikaa.

Nyt kun miettii, niin kesäisin otin kaiket päivät aurinkoa rantsussa ja sitten mentiin kotiin suihkuun, syömään ja myöhemmin terassille kavereiden kanssa. Diskosta valoisina kesäyön pikkutunteina kävellen kotiin. Ihan kuin olisin ollut koko kesän etelänlomalla.... ehkä muistini pätkii tjsp.

Vierailija

Olen nyt 20 ja ihan kauhean ahdistunut

- opinnot etenee hyvin, mutta työura pitäisi saada alkuun
- jokakesäinen stressi kesätöistä...
- rahaa on ihan liian vähän!! Opintolainaa en uskalla nostaa, koska työtilanne alallani on epävarma

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 20 ja ihan kauhean ahdistunut

- opinnot etenee hyvin, mutta työura pitäisi saada alkuun
- jokakesäinen stressi kesätöistä...
- rahaa on ihan liian vähän!! Opintolainaa en uskalla nostaa, koska työtilanne alallani on epävarma

Ota sitä lainaa, on halpaa ja elämä helpottuu, et stressaa enää toimeentulosta. Minä otin opintolainaa ja makselin sen sitten valmistuttuani pois työttömyyskorvauksilla. Plus miinus nolla, yhteiskunta maksoi kaiken siis.

Vierailija

Samaistun vahvasti näihin joihinkin kommentteihin joiden mukaan kolmekymppisenä on rennompaa kuin parikymppisenä, oikeastaan olen vähän helpottunut etten ole ainoa jolle nuori aikuisuus ei ollut mitään helppoa ja huoletonta aikaa vaikka toki sinänsä surullista että kenenkään täytyy kokea suurta stressiä. Oikeastaan vasta nyt hitusen vanhempana olen ymmärtänyt kuinka isoista asioista sitä piti yksin koittaa selvitä.

Kasvoin väkivaltaisessa alkoholistiperheessä ja juurikaan minkäänlaista tukea, taloudellista tai edes henkistä, en saanut kotoa omilleni muutettuani. Minulla oli jatkuva huoli omasta pärjäämisestä, mutta myös läheisten pärjäämisestä, meillä kun koko perheellä oli kaikenlaisia mielenterveys-, raha- yms. huolia. Näistä asioista en sitten kenellekään mitään puhunut koska minut oli kasvatettu niin ettei tällaisista asioista saa kenellekään kertoa. Siihen sitten vielä opiskelut päälle. Stressasin niin paljon, että näytin ikäistäni 10 vuotta vanhemmalta ja tätä kuulin siis monilta ihmisiltä, ihmisten oli vaikea uskoa että olin alle 30-v, saati sitten alle 25-v! Yhdessä vaiheessa meinasin jättää opinnot kesken, mutta luojan kiitos jaksoin loppuun saakka. Olen kiitollinen esimerkiksi opintotukijärjestelmästä ja ilmaisesta korkeakoulutuksesta, juuri minun kaltaisilleni ne ovat merkittävä helpotus.

Nyt olen töissä, säästän omaa asuntoa varten, ihmissuhderintamalla menee paremmin ja elämä hymyilee. Ja näytänkin ikäiseltäni eli n. 30-v. :D Ihan oikeasti tämän päivän suurin huoli on se, että tänään on vimppa lomapäiväni ja huomenna pitäisi palata töihin.  Ja jos tätä nyt joku stressaantunut parikymppinen sattuu lukemaan, niin tsemppiä, kyllä se elämä vielä hymyilee!

Vierailija

Parikymppisenä olin kaikkea muuta kuin huoleton. Stressasi valmistuminen, työn saanti, raha ylipäänsä. Paska parisuhde ja masennus. Nyt päälle kolmikymppisenä kaikki on hyvin.

Vierailija

Sain tietää etten voisi ikinä saada lapsia, se oli parikymppisenä pitkään suurin murheeni sillä olin haaveillut perheestä. Opiskelin myös väärää alaa ja yritin löytää sitä "omaa juttua".
Olen paljon onnellisempi nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Vierailija

28-vuotiaana naisena stressaan edelleen aihetta "mitähän sitä opiskelisi", en ole vieläkään osannut päättää joten teen matalapalkkaista osa-aikatyötä ja mietin edelleen. Lisäksi jonkinlainen kriisi parisuhderintamalla, en tiedä jatkanko 5-vuotista suhdetta vai en. En tiedä haluanko joskus lapsia vai en.

En oikeastaan tiedä mitään enkä ole kouluttautumisrintamalla edennyt mihinkään sitten lukion, jotenkin vain vuodet vierii ja minä en vain keksi mitä tekisin "oikeasti". Se stressaa. Toisaalta tässähän tämäkin kai menee, on ainakin töitä ja terveys hyvä. Tuntuu vain että pitäisi olla tavoitteellisempi ja kouluttautuneempi. Ja miettiä tuota lisääntymisasiaakin, aikaikkuna sulkeutuu nopeammin kuin luulisi. Huoh.

Toivon, että 30-vuotiaana olisin löytänyt suuntani.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat