Sivut

Kommentit (237)

Vierailija

Kyllä on ihmeellisiä kommentteja. On se kumma, ettei se introvertti ihminen jaksa vaikka KERRAN viikossa nähdä ihmisiä. Kyllä minä olisin lapsesta huolissani, jossei koskaan kukaan minnekään kysyisi, ei koskaan minnekään menisi, ei koskaan rupattelisi pelien ääressä kaverille, vaan AINA yksin.

Tuttuni lapsi, 10 vuotta, on kaikki kesät täysin yksin. Ei ole ketään, kukaan ei ole koskaan kysynyt ulos, ei pelaamaan. Koulussa pääsee joukkoon, mutta kenestäkään ei tule kaveria. Vanhemmat ei välitä, kiva kun on introverttivanhemmilla seuraa. Ei harrasta, eikä ole missään sosiaalisessa tekemisessä kenenkään kanssa koulun ulkopuolella. Ja tämä on siis ok? Eihän tuo edes osaa olla.

Vierailija

Itse voin erittäin introverttinä sanoa, että täydellinen eristäytyminen ja vuosia kestänyt ystävättömyys ei ole meillekään normaalia, tai ideaalitilanne. Yksinäisyyteen turtuu kyllä ajan kanssa, mutta kyllä se mieltä painaa, eikä seinän tuijottelu vuodesta toiseen paranna kenenkään sosiaalisia taitoja.
Ja ei, lapselle ei riitä, että on äiti, isä, isovanhemmat ja koira seurana, vaan ne ystävyyssuhteet ikätovereiden kanssa ovat varsinkin teini-iässä hyvin tärkeät ja kyllä jokainen terve teini, jolla ystäviä on, on kiitollinen ystävistään.
Minusta on täyttä välinpitämättömyyttä kuitata lapsen yksinäisyys sillä, että "Eipä ole tuolla pihalla yötä myöten kolttosia tekemässä, vaan täällä kotona kilttinä" kun se eristäytyminen tekee lapselle niin paljon enemmän hallaa kuin satunnaiset pussikaljottelut
Japanissa tuolle syrjäytymiselle oli jo termikin, hikikomori.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Itse voin erittäin introverttinä sanoa, että täydellinen eristäytyminen ja vuosia kestänyt ystävättömyys ei ole meillekään normaalia, tai ideaalitilanne. Yksinäisyyteen turtuu kyllä ajan kanssa, mutta kyllä se mieltä painaa, eikä seinän tuijottelu vuodesta toiseen paranna kenenkään sosiaalisia taitoja.
Ja ei, lapselle ei riitä, että on äiti, isä, isovanhemmat ja koira seurana, vaan ne ystävyyssuhteet ikätovereiden kanssa ovat varsinkin teini-iässä hyvin tärkeät ja kyllä jokainen terve teini, jolla ystäviä on, on kiitollinen ystävistään.
Minusta on täyttä välinpitämättömyyttä kuitata lapsen yksinäisyys sillä, että "Eipä ole tuolla pihalla yötä myöten kolttosia tekemässä, vaan täällä kotona kilttinä" kun se eristäytyminen tekee lapselle niin paljon enemmän hallaa kuin satunnaiset pussikaljottelut
Japanissa tuolle syrjäytymiselle oli jo termikin, hikikomori.

Kun olet noin tietäväinen, sulta löytyy kai myös ratkaisu tähän ongelmaan. Se on helppo huudella, kun ei ole omakohtaista kokemusta. Keinot on aika vähissä, jos nuori ei itse halua tehdä asialle mitään.

Vierailija

Hyvä lähtökohta yllä. Tosi on että olennaista asiassa on teinin oma vointi.
Myös kavereita voi olla kaikenikäisiä ja kun ei täysin syrjään vetäydy, eli kun kuitenkin kommunikoi ihmisten kanssa niin silloin ei kai suurta hätää ole.

Vierailija

Meillä on tuollainen 15-vuotias. Heitän kylmästi pihalle jos on nätti päivä. Käsken mennä kävelylle, soittaa kaverin kaupungille kahville tai vaikka mennä puistoon. Jos on huono ilma, käsken kirjastoon tai kaverin kanssa leffaan.
Ihminen on kerran vaan teini ja tuossa iässä pitää tehdä muuta kuin maata kaikki päivät pää kenossa puhelimen ääressä.
Mulla käy jo itsellä hermoille kun sellainen olmi on vastassa työpäivän jälkeen.
Itse olin teininä menossa aina, kotona kävin nukkumassa, syömässä ja suihkussa. Enkä tehnyt mitään sen kummempaa kun olin kavereiden kanssa.

Vierailija

Meillä samanlaisia teinejä 2kpl, vanhempi eli 17v tapaa sentään joskus yläkouluaikaisia kavereitaan, mutta 16v ei koskaan ketään. Sanoi koko yläkouluajan, että saa tarpeekseen sitä sorttia koulupäivien aikana, 7lk asti harrasti joukkuelajia, mutta se loppui.
Nyt kesällä ulkoilee kyllä päivittäin kuten vanhempikin, mutta ei tapaile ketään eivätkä ole iltaisin liesussa.
En sitten tiedä mitä tapahtuu ja muuttuuko mikään syksyn ja lukion alkaessa tällä nuoremmallakin...

Vierailija

Vähän myöhäistä siinä vaiheessa, kun lapsi on jo teini-iässä. Olisi pitänyt kasvattaa sosiaaliseksi jo pienenä. Lasten ollessa pieniä suurin osa helikopteriäideistä vain elää pelossa ja sulkee lapsensa kodin turvaan ja silloin heistä kasvaa kotona kyyhöttäviä hikkyjä.

Vierailija

En olisi erityisen huolissaan. Itse olin nuorena ihan samanlainen, kaikki kesälomat vietin joko yksin tai perheen kanssa. Tosin harrastin joukkueurheilua, joten treeneissä näin joukkuekavereita, mutta en koskaan muutoin vapaa-ajallani ollut kenenkään kanssa.

Vasta lukion kolmannella aloin ylipäätään nähdä kavereita koulun tai harrastusten ulkopuolella. Ja sitten kun aloitin opiskelemaan yliopistossa niin olinkin käytännössä kaiken hereillä olo aikani kavereiden kanssa.

Eli introvertti olen ollut aina ja olen edelleen nyt aikuisenakin. Nykyään vietän ison osan vapaa-ajasta kavereideni kanssa, mutta myös yksinolo on minulle todella tärkeää. Ja näin jälkikäteen olen monesti ajatellutkin, että onneksi vanhempani eivät ”pakottaneet” minua olemaan sosiaalinen silloin kun en siihen ollut valmis/sitä itse kaivannut, vaan kavereiden kanssa oleminen ja muu sosiaalinen elämä on lisääntynyt täysin oman haluni ja tahtini mukaan. :)

Vierailija

Sosiaalistuminen on sosiaalisen kanssakäymisen parantamista ja kehittymistä ja sosialisointi yksityisen omaisuuden haltuunottoa ilman että omistajalla on siihen sananvaltaa ja sitten omaisuuden yhteistä käyttöä. Kaksi täysin eri asiaa.

Vierailija

Itellä alkoi kaverit kadota 16 paikkeilla, kun pääsin pois amiksesta kavereita ei ollut enää yhtään, nykyisin asun yksin, vapaa aikaa ja aikaa riittää omiin harrastuksiin yllin kyllin.
M32.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Teini-ikä oli mun tähänastisesta elämästäni kamalinta aikaa. Olin koulukiusattu 15 vuotias, kaverit olivat kaikonneet, en oikeen itsekkään tiedä minne kaverit hävisivät mutta olin yksinäinen, masentunut, hiljainen ja ujo tyttö. Vietin paljon aikaa monet vuodet pelaamalla videopelejä ja roikkumalla facebookissa. Ainoat ystävät joita sain oli netin kautta koska kynnys oli matala. Vanhempani eivät saaneet tietää että olin kiusattu vasta kun täytin 19 vuotta, minua hävetti niin paljon kuinka tunsin itseni huonoksi, surkeaksi turhaksi ja iljettäväksi(kiusaaminen sai minut tuntemaan itsestäni näin), en kokenut saavani teininä perheeltäni tarpeeksi tukea ja turvaa henkisesti joten puskin yläasteen ja lukion läpi omilla voimilla suurimmaksi osaksi ja onneksi minulla oli ulkomaalaisia nettikavereita (muutama on edelleen hyvä ystäväni joidenka kanssa pidän yhteyttä ja ollaan todella läheisiä). Internetissä roikkuminen ei ole aina huono asia, mieluummin puhuu siellä edes joidenkin kanssa kuin ei puhu kenellekkään. (Tosin netti voi helposti olla myös vaarallinen paikka jos nuorella on huono itsetunto ja hakee lohtua vääristä ihmisistä) Joka tapauksessa nuori tarvitsee oikeasti tukea ja avoimuutta vanhempien kautta. Itse en kyennyt kertomaan vanhemmilleni vaikka he olivat huolissaan minusta, vanhempani ottavat asiat mielestäni liian painostavasti tai negatiivisesti esille joten en kyennyt avautumaan vaikka kuinka yrittivät auttaa. Äitini vei minut viimein lukion alkaessa psykologille puhumaan ja puhkesin kovaan itkuun ensimmäisellä käynnillä kuinka rikkinäiseltä, yksinäiseltä ja hyljeksityltä minusta tuntuu. Masennus kesti minulla teini-iästä noin 24 vuotiaaksi asti. Nyt voin jo paljon paremmin kun olen itsekseni työstänyt mennyttä, omia tuntemuksiani ja ottanut rauhallisesti ja saanut opiskella sitä alaa mikä kiinnostaa. Paranin masennuksesta. Muistakaa antaa tukea ja turvaa vaikkei teini sitä heti huolikkaan. Antakaa myös vaihtoehtoja joita teinin ei tarvitse heti valita vaan tieto siitä että apua ja tukea on saatavilla auttaa monesti ahdistunutta ja masentunutta teiniä. En tiedä mikä teidän teinillä on mutta halusin kertoa oman tarinani miksi itse elin internetissä enkä ikinä mennyt ulos tai nähnyt kavereita. 

Voi, tämä on kuin tyttäreni. Hän on vasta 19 v. mutta tarinasi antaa toivoa että hän voi vielä parantua. Eristäytyminen aiemmista lapsuuden ystävistä alkoi 12-13 vuotiaana, hänellä on vieläkin muutama ystävä mutta elää muutoin 4 seinän sisällä joka äitinä on surettanut minua todella paljon.

Valtavasti onnea sinulle että selätit lopulta masennuksen ja kaikkea hyvää elämääsi.

Julmat nuoret, julmat aikuiset?

Täällä kovasti ojennetaan vanhempia, että pitää puuttua oman lapsen yksinäisyyteen. Syyllistetään heitä.

Mutta entä jos näitä yksinäisiä nuoria tuottavat juuri teidän onnistuneiden vanhempien lapset kiusaamalla näitä lapsia koulussa tai simppelisti jättämällä heidät ulkopuolelle. Niin ainakin minun yksinäiselle 22-vuotiaalle pojalleni kävi yläkoulussa. Hänet eristettiin, hänen tukkansa uhkattiin polttaa, kerran ennen tunnin alkua hänen päälleen jopa syljettiin. Poika ei mennyt edes päättäjäisiin tai muihin ysien pippaloihin ysiluokan lopulla. Syy kiusaamiseen: ulkoisista keskiluokan normeista poikkeavat vanhemmat.

Itse olen yläkoulun ope, ja tiedän, miten julmia nämä itseään "norminuoriksi"kutsuvat voivat olla niille nuorille, jotka ovat heitä köyhempiä tai lahjakkaampia tai älykkäämpiä. TAI punatukkaisia tai ylipainoisia tai puhevikaisia - mikä tahansa "normista" poikkeava piirre kelpaa kiusaamisen syyksi näille nuorille, joilla usein tuntuu olevan ihan hyvät taloudelliset lähtökohdat, mutta silti pitää käydä henkisesti toisen kimppuun. Ovatko he jääneet huomiota vaille silloin pikkulapsina, kun vanhemmat ovat olleet ansaitsemassa sitä hyvää elitasoa, josta lapset sitten nauttivat ja halveksivat niitä koulukavereitaan, joilla ei sitä kaikkea aineellista hyvää ole, jota heillä.

Kiusaamistilanne on somen mukana pahentunut ja normit tiukentuneet. Tätäkö halusimme lapsillemme??!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä on ihmeellisiä kommentteja. On se kumma, ettei se introvertti ihminen jaksa vaikka KERRAN viikossa nähdä ihmisiä. Kyllä minä olisin lapsesta huolissani, jossei koskaan kukaan minnekään kysyisi, ei koskaan minnekään menisi, ei koskaan rupattelisi pelien ääressä kaverille, vaan AINA yksin.

Tuttuni lapsi, 10 vuotta, on kaikki kesät täysin yksin. Ei ole ketään, kukaan ei ole koskaan kysynyt ulos, ei pelaamaan. Koulussa pääsee joukkoon, mutta kenestäkään ei tule kaveria. Vanhemmat ei välitä, kiva kun on introverttivanhemmilla seuraa. Ei harrasta, eikä ole missään sosiaalisessa tekemisessä kenenkään kanssa koulun ulkopuolella. Ja tämä on siis ok? Eihän tuo edes osaa olla.

Sulla on hyviä vinkkejä, mitä voisi tehdä? Meidän teinillä on harrastuksia 3 kertaa viikossa. Viihtyy niissä. Silti nyt kesällä kaiket päivät yksin. Somettaa esim. luokkakaverien kanssa, ei muuta. Ei käy missään, ketään ei meillä käy.

Vierailija

Se ei silti tarkoita, että olisi huono ihminen jos ei ole niin sosiaalinen. Monet itseään sosiaalisena pitävät ihmiset ovat niitä, jotka jyräävät muut tai ovat muuten ilkeitä. Omassa koulussa monet saivat kiitosta kuinka mukavia ovat, mutta kyllä se tiedettiin kuinka kamalia olivat osalle oppilaista. Tämä oikeastaan oli pahinta kun heitä kehuttiin ja itse olin se hiljaisempi, mutta kuitenkin kaikkia hyvin kohteleva. Minusta sosiaaliset taidot ovat muutakin kuin sitä, että uskaltaa puhua. Ihmisen täytyy myös ottaa muut huomioon ja kuunnella muita. Senkin takia en koskaan tee sellaista päätöstä ettei jollakin ujolla ole mitään sosiaalisia taitoja koska hän voi sitten olla paljon parempi lopulta kuin nämä jotka aina äänessä. Ihminen voi myös rohkaistua ajan kanssa. Itse ainakin arvosten enemmän niitä, jotka eivät ole aina äänesssä. Itsekin tällainen ihminen. Tuntuu, että vaikka Suomessa on "hiljaista kansaa" niin silti täälläkään ei aina ymmärretä ettei esim se jatkuva pölötys kerro mitään ihmisen sosiaalisesta taidoista sitten lopulta. Tietenkin ulkomailla varmaan vielä tämän "pölötyksen" arvostus vielä nousee.

Vierailija

Itse koin tämän tien myös, kun muuton jälkeen aluksi pääsin jotenkin porukkaan, mutta sitten alettiin kiusaamaan. Tämä kesti vuodesta toiseen. Välillä laantui vähän, mutta enhän minä sitten enää kelvannut porukkaan. Niinpä jäin ihan täysin yksin. Koulun vaihto auttoi hetken, mutta sielläkin niitä samoja ihmisiä ja vaikka sainkin jonkinlaisia tuttuja ja niin monesti olin yksin. Muilla jo niin valmiit ryhmät ja omat kaverit, joten en päässyt mukaan vaikka yritin. Myöhemmin oikeastaan olinkin sitten jo valmiiksi se yksinäinen tyyppi, koska tavallaan minut leimattiin jo valmiiksi. Minulla oli pari ihmistä joiden kanssa koulussa välillä olin, mutta muuten oma ryhmä jätti aina yksin ja sellainen pieni kiusaaminen jatkui loppuun asti. Mitään vapaa-ajan kavereita ei ollut koskaan lapsuuden jälkeen. Olin ennen tuota muuttoa ihan rohkea ja iloinen lapsi jolla oli kuitenkin jonkinverran kavereita aiemmassa koulussa, vaikka en koskaan mikään kaikista puheliain ollutkaan.  Nuoruudessa en paljon iloa kokenut ja muutuin ujommaksi. Ihmiset olivat todella kamalia minulle ja olin jo valmiiksi uusi tyyppi, joten mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan ei oikein ollut. Nämä olivat kyllä ikäviä vuosia ja en voi ajatella, että itsessäni olisi ollut niin paljon vikaa. Pikemmin olin liiankin kiltti ja muut huomioonottava. Toisaalta vastaan sanominen vain pahensi asiaa. Toivon aina, että olisin saanut viettää nuoruuteni eri paikassa ja olisi ollut edes sellaista "normaalia" elämää. Nyt paikkailen vieläkin kaikkia jälkiä mitä on jäänyt.

Julmat nuoret, julmat aikuiset?

Tutkimuksissakin on todettu, että yksinäisyydestä kärsiviä nuoria aikuisia on säännönmukaisesti kiusattu teininä  tai lapsena. Siinä kehitysvaiheessa kiusaaminen muuttaa kiusatun luonnetta, tekee epäluuloiseksi muiden lähestymisyrityksille ("mihin toi pyrkii?), koska nuori ei ole tottunut hyväksyviin asenteisiin ympäristössään. Ja araksi tekemään omia kontaktiyrityksiä.

Olen aiemmin keskustelua kommentoinut yläkoulun ope, ja voin kertoa teille vanhemmille, että koulu ei todellakaan pysty suojelemaan lapsia ja nuoria eristämiseltä, vaikkakin varsinainen fyysinen väkivalta ja suora nimittely (vihapuhe) voidaan pysäyttää (ainakin opettajien/valvontakameran havaintokentässä). Jäljellä on kuitenkin some ja koulumatka ja välituntien katvealueet, joilla vallitsevat viidakon lait. Omaakin poikaani sylki toinen oppilas tuntia odoteltaessa käytävässä. Minulle asiasta ei edes tiedotettu, ennen kuin poika itkien viikon päästä purkautui asiasta. Kiusatuksi tuleminen on lapsesta/nuoresta usein noloa, hän haluaa salata sen, koska pitää sitä omana heikkoutenaan.

Opettajat ovat keskittyneet liikaa tiedon välittämiseen, kun pitäisi keskittyä yhteistyötaitojen ja kommunikaatiotaitojen kehittämiseen samalla.  Eli huolehtia, että kaikilla on turvallinen olla ryhmässä. Tähän ei nykyään kyetä. Siksi onkin yhä enemmän nuoria, erityisesti tyttöjä, jotka eivät vain saa lähdetyksi kouluun. Ja mitä kauemmin jää kotiin, sitä isommaksi kynnys nousee, lähteä siihen ryhmään, josta on jo vieraantunut.  Myös valikoiva puhumattomuus eli mutismi on alkanut yleistyä: kouluun tullaan, mutta nuori ei pysty puhumaan. Kirjaimellisesti kiusaajien vaientama.

Henkilökohtaisesti en tajua, miten tulevaisuudessa tullaan kustantamaan näiden kaikkien nitistettyjen ja telottujen ihmisten hoitaminen ja kuntouttaminen. Monet päätyvät mielenterveyseläkkeelle jjo nuorena nimittäin, ja luku nousee.

Eli ne naiset täällä, jotka ovat antaneet hyviä neuvoja yksinäisen lapsen äidille, oletteko itse opettaneet lapsenne ottamaan mukaan erilaiset lapset ja hyväksymään kaikki koulutoverit. Vai ovatko kiusaaja- ja eristäjälapset omaksuneet ennakkoluuloiset asenteensa normivanhemmiltaan. Niin luulen.

.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.

Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy. 

Kyllä ne lapset on aina ennenkin kaverinsa itse hankkineet, ainoa, mitä vanhemman kannattaa ehkä tehdä, on heittää kersa pihalle keksimään tekemistä. Ei ennen vanhaankaan emännät ja isännät kävelleet pitkin kyliä etsimässä kavereita lapsilleen, hyvä, jos tiesivät, missä omat yli 6-vuotiaat päiväsaikaan pyörivät.

Heittää oma kärsivä lapsi pihalle.

Nyt hei, seisoma-aplodit tälle!

Ei tutani tullunna ennenkkää sähköä pirttilöihin ja ei meillä aikkoinaan sikalassa ku muattiin tutani Niih, prööt.

Vierailija
Muokattu
klo 22:34 | 30.7.2019

Jos teini on kotona, sitä kiusataan. Se ei lähde minnekään, koska se pelkää konflikteja. Sen mielessä on alikulkutunnelit, kaupanpihat, kentänreunat joissa vihamiehet saattavat hengailla.  Ja jos ei ole kavereita, minne hän edes menisi?

Pahinta on, että kun ei opi aikuisuutta kansaikäisten kanssa, joutuu sen opettelemaan kuin vieraan kielen sitten myöhemmin. Siihen on mahdollisuudet, jos on ollut kavereita edes lapsena, koska sitten omaa edes ne sosiaaliset taidot, mutta jos ei ole niitäkään ei tule koskaan pärjäämään ihmisten kanssa.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat