Sivut

Kommentit (221)

Vierailija

Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä. 

Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään. 

Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä. 

Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään. 

Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään. 

Eli ihan normaaleja teinejä molemmat. Mikä se teinielämän ihanne oikein olisi? Että menee koko ajan kavereiden kanssa ja harrastaa, vai? Tuo sopii ekstroverttiluonteelle, muttei introvertimmälle. Ekstro saa voimaa muita ihmisistä, intro päin vastoin.

Jos lapsesi ovat onnellisia, niin enpä huolestuisi. Poika 19v. tulee löytämään opiskellessaan kavereita väkisinkin, sillä opiskelujen alussa on ryhmäyttämistä ja bileitä. Viinaa vaan naamaan ja juttelemaan! Lisäksi opinnoissa on karsittu luentoja, joten ryhmätöiden parissa tulee sosialiseerattua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvää Äitienpäivää alkkis pas.ka

Toimi näin

myy teinin läppäri ja osta sillä viinaa.

Juo viinakset näyttävästi joka pe ja la ..ölise ja yritä samalla olla hyvä äiti

TAKAAN ETTÄ TEINIÄ EI NÄY VIIKONLOPPU ILTAISIN/ÖISIN HIMASSA:

näin ..minun lapsuudessani:)

lisää viinaa silmät liikkuu

Hyvää Äitienpäivää alkkis pas.ka kirjoitti:
Toimi näin

myy teinin läppäri ja osta sillä viinaa.

Juo viinakset näyttävästi joka pe ja la ..ölise ja yritä samalla olla hyvä äiti

TAKAAN ETTÄ TEINIÄ EI NÄY VIIKONLOPPU ILTAISIN/ÖISIN HIMASSA:

näin ..minun lapsuudessani:)

Viinaa vaan naamaan ja juttelemaan! Lisäksi opinnoissa on karsittu luentoja, joten ryhmätöiden parissa tulee sosialiseerattua.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä. 

Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään. 

Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään. 

Eli ihan normaaleja teinejä molemmat. Mikä se teinielämän ihanne oikein olisi? Että menee koko ajan kavereiden kanssa ja harrastaa, vai? Tuo sopii ekstroverttiluonteelle, muttei introvertimmälle. Ekstro saa voimaa muita ihmisistä, intro päin vastoin.

Jos lapsesi ovat onnellisia, niin enpä huolestuisi. Poika 19v. tulee löytämään opiskellessaan kavereita väkisinkin, sillä opiskelujen alussa on ryhmäyttämistä ja bileitä. Viinaa vaan naamaan ja juttelemaan! Lisäksi opinnoissa on karsittu luentoja, joten ryhmätöiden parissa tulee sosialiseerattua.

Ei tietenkään tarvitsisi koko ajan mennä kavereitten kanssa, mutta onhan se vähän huolestuttavaa, että ei ole yhtään kaveria. Ainoat ihmiset, joiden kanssa on vapaa-ajalla on oma perhe. Kyllä minusta jokainen tarvitsee ainakin yhden kaverin. Olen itsekin introvertti ja tykkään olla kotona ja nautin yksinolosta, Introverttiyshän ei ole epäsosiaalisuutta, vaan sitä, että ei jaksa jatkuvaa sosiaalisuutta ja kaipaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen lepoa. Abilla kun ei ole enää pitkään aikaan ollut kouluakaan, niin nyt ei ole sitäkään sosiaalista tilannetta enää. Ja poika itse on sanonut, että jos opiskeluissa on ryhmätöitä, niin hän jättää opiskelut sikseen. Että kyllä minä vähän olen huolissani, koska tiedän, että näitä ryhmätöitä nykyään on. Mihinkään opiskelijarientoihin ei aio osallistua. Alkoholin suhteen on absolutisti.

Pelkään todella, että ongelmia on tulossa, kun poika muuttaa satojen kilometrien päähän kotoa. Hän on myös sosiaalisesti kömpelö, koska ei ole saanut riittävästi harjoitusta. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä. 

Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään. 

Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään. 

Lykkääkö poika armeijaan menoa vai skippaa sen? Meillä 18-vuotias lukion tokaluokkalainen poika, joka on aina ollut introvertti ja ujo myös. Samat laulut kuin teilläkin: paljon yritystä kehittää sosiaalisia taitoja pienempänä mutta, kun oli yläasteikäinen, niin aina meni vaikeammaksi. Huolettaa kovasti ja miten esim. armeijassa pärjää. Aikoo sinne kuitenkin mennä

Vierailija

Olin teininä ihan kuin tuo kuvailemasi nuori. Viihdyin todella hyvin kotona, harvoin kiinnosti lähteä mihinkään, vaikka kavereita oli. Ihan hyvin elämäni on mennyt, nyt kymmenisen vuotta myöhemmin opiskelen yliopistossa ja valmistun arvostettuun ammattiin terveydenhuoltoon. Edelleen viihdyn parhaiten kotona, tosin omassa kodissa :-) Eli elä ja anna toisten elää, teinisi elää omannäköistään elämää, en suosittelisi puuttumaan siihen.  Sinun tapasi elää hyvää elämää ei välttämättä vastaa teinisi näkemystä. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä. 

Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään. 

Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään. 

Lykkääkö poika armeijaan menoa vai skippaa sen? Meillä 18-vuotias lukion tokaluokkalainen poika, joka on aina ollut introvertti ja ujo myös. Samat laulut kuin teilläkin: paljon yritystä kehittää sosiaalisia taitoja pienempänä mutta, kun oli yläasteikäinen, niin aina meni vaikeammaksi. Huolettaa kovasti ja miten esim. armeijassa pärjää. Aikoo sinne kuitenkin mennä

En ole lukenut koko ketjua, itsellä alakoululainen introverttipoika joka ei ota kontaktia kehenkään mutta onneksi on pari yvää ystävää jotka pyytävät mukaansa vaikka poika vastavuoroisesti (ilman meidän vanhempien aloitetta) niin tee itse ollenkaan. Meillä pojalla on oppimisvaikeuksia ja matala itsetunto varmaan osin siitä johtuen ja siksi on niin epävarma ihmissuhteissaan eikä halua itse tehdä aloitteita. Tätä nyt tutkitaan ammattilaisten toimesta ja häntä autetaan.

Armeijasta en olisi huolissani, siellä kun päätarkoitus ei ole ystävystyä vaan oppia maanpuolustusta. Se on mahdollisuus: poika voi saada sieltä kavereita tai olla saamatta. Lähinnä olisin siitä huolestunut että onko mieliala- tai itsetunto-ongelmia jos ei ole mitään kontaktia muihin nuoriin?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Eli on addiktoitunut nettiin niinkuin monet nuoret nykyään. 

Teinillä voi olla vaikka kuinka rikas ja hyvä elämä eikä sillä ole mitään tekemistä addiktoitumisen kanssa. He ovat eri sukupolvea, joka elää erilaista sosiaalista elämää kuin vanhemmat. Tässä yksi hyvä esimerkki, joka ei tietenkään liity ap:n tapaukseen, mutta tapaus osoittaa hyvin, kuinka vähän vanhemmat sukupolvet nykynuorten elämästä tajuavat:

https://yle.fi/uutiset/3-10656845?fbclid=IwAR0c3dWOL9AMhhu6wQNOedXatmorg...

""– Olimme perinteisiä vanhempia. Emme halunneet, että Mats valvoisi kaiket yöt, Mats Steenin isä Robert Steen sanoo.

On elokuun 23. päivä vuonna 2018. Robert istuu työpaikkansa lähellä olevassa kahvilassa Oslon keskustassa ja kertoo pojastaan. Puhuminen sattuu, mutta tekee samalla hyvää, hän sanoo.

– Jälkikäteen ajatellen meidän olisi pitänyt kiinnostua enemmän Matsin pelaamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Emme kuitenkaan osanneet, ja siksi se maailma jäi meille oudoksi.""

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä. 

Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään. 

Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään. 


Pakottaminen voi olla aika rankka kokemus... itsellä myös kokemusta vaihtoehtoisesti sellaisesta että kiellettiin menemästä naapurin synttärijuhliin, koska en suostunut pukeutumaan mekkoon... ei oikein lisännyt intoani sosiaalisiin tilanteisiin, kun pukeutumisesta muodostui riitaa ja epävarma olo aina ennen lähtöä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.

Ei 11-vuotiaalle voi enää vanhemmat hankkia kavereita. Eikä vanhempien aikaansaamat kaverisuhteet yleensä kestä enää teini-iässä.

Ei voikaan, "työ" olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin. Ja vaikka ne menneet kaverit ei pysyisi, niin on kuitenkin pohja sille, että osaa tutustua ihmisiin sen sijaan että aina itsekseen, koko elämän.

Haloo!!! Kyllä edelleen voi oppia.
Tarvitsee tukea ja apuja. Kyllä voi opetella ja oppia tutustumaan.
Se vaan vaatii yritystä ja työtä.
Ei oo elämä pilalla. Se on alussa.

Aikuisenakin voi opetella.
Ei mun elämä ainakaan oon valmis vielä. Oon 52 ja opin koko ajan lisää ja opin myös ihmissuhteista ihmissuhteissa ja itsestäni.
Ikä on vain luku. Auttakaa niitä lapsianne!

Vierailija

Yrittäkää ottaa kontaktia ja puhua aiheesta. Nuorella voi ja yleensä onkin paljon asioita mielessä, mutta niistä ei uskalla tai kehtaa puhua. Itse pääsin viisi vuotta sitten peruskoulusta, ja olin ihan samanlainen eli olin aina kotona yksin. Ei ollut ystäviä ja lisäksi olin alkanut kärsiä pelkotiloista jotka haittasivat sosiaalista elämää todella paljon.

No aiheesta en kotona uskaltanut puhua, koska häpesin sitä ettei minulla ole kavereita ja että aina pelottaa. Jo ihan vaa kaupan kassalla kädet tärisi ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa, niin totta kai olin kotona aina kun sain. Toisen asteen kouluun hakeminen pelotti ihan kamalasti, mutta pakko oli kun en kenellekään uskaltanut kertoa ahdistuksestani.

Omat vanhempani eivät puuttuneet apaattisuuteeni ja yksinäisyyteeni. Eivät ikinä kysyneet, että mitä minulle oikeasti kuuluu. Jos he olisivat osoittaneet välittämistä, niin ehkä asiat olisivat menneet elämässäni toisin. Ehkä. Minulle kävi aika köpelösti, syrjäydyin, jouduin melkein asunnottomaksi, olin itsetuhoinen ja lopulta ajattelin, että ihan sama tehdä itsemurha kun kukaan ei välitä.

Eloon kuitenkin jäin ja täällä ollaan, nyt menee jo hiukan paremmin. Parasta mitä vanhemmat voi lapselleen tehdä, on puhua hänen kanssaan. Ja kuunnella. Sitä olisin minäkin tarvinnut. Minusta on hälyttävää, ettei nuorenne halua puhua asiasta. Onhan toki mahdollista että hänellä on kaikki hyvin, mutta siltikin on tärkeää olla oikeasti läsnä oman lapsen elämässä. Iloissa ja suruissa. Tsemppiä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi on ilman kavereita kotona yksinään kaiket illat.

En ymmärrä näitä vanhempia joille on ok, että lapsi pyörii kartsalla ties kenen kanssa kaiket illat.

kehityspsykologisesti on kyllä terveempää että 16-v pyörii kavereiden kanssa jossain eikä köki kotisohvalla. Todella ahdistavaa sekä vanhemmille että nuorelle itselleen, jos on sillä tavalla häiriintynyt perhedynamiikka, että tuon ikäinen nuori pyörii kotona. Vielä jos sulkeutuu yksinään omaan huoneeseensa, eikä edes perheen seura kelpaa, niin kyllähän se masennus/mt-ongelmat kolkuttelee ovella. 

Nykyaika on jotenkin häiriintynyttä muutenkin, että tuollaista monet pitää normaalina ja jopa toivottavana. Munkin pari ystävää sanoi, että hyvä kun nykyteinit eivät pyöri ulkona vaan ovat turvassa kotona. Sanoisin, että ovat henkisesti 50 krt enemmän vaarassa siellä omassa huoneessaan nettimaailman pyörteissä. Ei ihmisen perustarpeet muutu, vaikka iPhone ja IG on keksitty. Ihmisen perustarve on liittyä ikätovereihin, irtautua vanhemmistaan terveellä tavalla. Löytää elämästä mielenkiintoista tekemistä.  

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mitä pahaa siinä on, että viihtyy kotona? Enemmän olisin huolissani jos ei viihtyisi kotonaan. Kyllä se siitä aikanaan muuttaa omilleen ja voi olla, että silloinkin viihtyy kotonaan.

Niin ja sitten kun se muuttaa omilleen niin te pilkkaatte sitä uliulimieheksi jne. Ettekö te ymmärrä millaisista taustoista nämä uliulit tulevat? 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen sanon, että kiusaaminen on kamalaa, kun sitä tapahtuu. En tiedä mistä paikkakunnasta tai vuosikymmenestä puhutaan... kamalaa jos kiusaaminen on oletusarvoinen tila! Itse en osaa ajatella jokaista vastaantulevaa teiniä potentiaalisena kiusaajana, joka vain odottaa saalista silmät kiiluen. Kai nyt ihmiset saavat elää elämäänsä ihan rauhassa jos jättävät muutkin rauhaan. Miksi muista pitää ajatella heti pahinta? Olenko oikeasti näin naiivi omassa kuplassa elelijä kun voin käsi raamatulla vannoa, ettei minua ole koskaan kiusattu vaikka olenkin aina ollut ns. ulkopuolinen? 

Itsellä oli juuri tuollaista. Perheemme oli muuttanut pienelle paikkakunnalle ja siellä ala-asteella koko porukka teki jonkin päätöksen, että minä olin vapaata riistaa. Aiemmassa koulussa minulla ei ollut mitään ongelmia, joten en suostu uskomaan, että olisin ollut alun pitäen itse viallinen kappale. Tuolla kuitenkin oli niin, että jos minua esim. nähtiin kylillä vapaa-ajalla, niin otettiin kiinni ja kurmotettiin. Ahdistavia muistoja on paljon. Tulee mieleen, kun vanhemmat lähettivät kauppaan asialle ja jouduin odottamaan pitkään puskissa, että isot pojat lähtevät pois kaupan ovelta. Leimaaminen ja väkivalta tekivät tehokkaasti ulkopuoliseksi. Myöhemmin olen saanut tietää, että eräs julkisuudessa välillä esiintyvä ikäiseni näyttelijä koki tuolla samalla paikkakunnalla vastaavaa kuin minä. Ilmeisesti hän oli tuon ulkopuolella, mutta oli kyllä kaikki syy silti varoa myös tuntemattomia, koska saattoi käydä ilmi, että hekin tiesivät maineestani ja saattoivat käydä käsiksi. Juoruja oli levitetty naapurikylän koululaisille asti!

Samoja kokemuksia minulla. Muuton jälkeen kaikki alkoi mennä nopeasti pilalle. Aluksi sain kavereita ja olin ihan sosiaalinen nuori. Myöhemmin muutamat alkoivat kiusaamaan ja saivat siihen paljon porukkaa mukaan. Jäin tavallaan ihan yksin ja myös minulla alkoivat sellaiset tyypitkin pilkata joita en tuntenut. Aluksi vain koulussa, mutta myöhemmin vapaa-ajalla myös. Koulun vaihto ei auttanut, kun sielläkin oli näiden tyyppien parhaita kavereita. Myöhemmin tämä kaikki meni ihan yli ja aloin todella pelkäämään.  Oli ihan todellinen uhka aina jos näki jotain oman ikäisiä jossain. Kaikki vaan paheni koko ajan. Lopulta minun oli osittain heidänkin takiaan muutettava pois. En voinut enää kulkea missään ilman pelkoa jonkun samaan joukkoon kuuluvan kohtaamisesta ja näitä tyyppejä olivat käytännössä kaikki oman ikäiset kuin vähän vanhemmat ja nuoremmatkin. Eivät siis todellakaan jättäneet rauhaan ja joskus sanoin vastaan, mutta se aiheutti vaan todella paljon lisää pahaa. Vanhemmat eivät tavallaan voineet auttaa minua. kun olimme uusia siellä ja mitään sukua yms ei ole siellä. Eivät hekään kyllä ymmärtäneet todella mitä tapahtui ja vähettelivät kun ei olisi saanut välittää mistään. Ei edes siitä, että kun ulkona ollessa kymmenet ihmiset piirittävät sinut. En ole vieläkään unohtanut ja muistan sen kaiken liian hyvin. En toivo sellaista kenellekään. Itsekin kuitenkin olin täysin syytön ja mitenkään en "ärsyttänyt" heitä. Nyt saan kulkea rauhassa tosin kaikki ei ole vieläkään laantunut. Kylmät väreet menee kun siellä joskus käyn. En koskaan ajatellut, että minulle käy niin. 

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat