Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (46)

Vierailija

Pahinta on, että terveydenhoitohenkilöt pahentavat tilanteita, kun eivät osaa ottaa huomioon lapsen ääni- tai kosketusherkkyyttä. Lapsi kärsii ja tilanteet eskaloituvat.

Ikävää on myös äitien syyllistäminen lastensa ongelmista varsinkin ennen diagnoosien löytymistä.

terv. Kaiken kokenut autismikirjoperheen äiti

Vierailija

Nykyisin  ajattelen lähes kaikista "epäonnistuneen" (anteeksi termi) oloisista kadunkulkijoista, että melko varmasti taustalla on jokin diagnosoimaton häiriö, johon ei ole saanut apua tai jota kukaan ei ole tunnistanut.

Kuinka paljon inhimillistä kärsimystä ja kapasiteetin heikkoa käyttöä koko yhteiskunnassa tämä tarkoittaakaan!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
missä menee raja?

On hankala on myös opettaja erityislapselle jos/ kun vanhemmat ummistaa silmänsä lapsen ongelmilta. Ollaan huolissaan vain omasta lapsesta , ei esim. sitä mitä kaikkea erityislapsi saa aikaan eri hoitotahoissa, koulut, päiväkodit, kerhot. Erityislapsi on tottunut erityiskohteluun ja ryhmän säännöt eivät häneen päde. Kuinka moni vanhempi on todella miettinyt mitä se tarkoittaa ryhmälle tai työntekijöille?  Lapsi saattaa lyödä, repiä, potkia, huo*it**lla, haistatella, raapia, purra, kiroilla, hakata muita lapsia ja aikuisia. Muut lapset, sekä aikuiset kärsivät valtavasti. Se jos joku on vaiettu ongelma. 

Vierailija

Meillä kesti ensimmäisen avun saaminen noin vuoden siitä, kun avun tarve havaittiin ja apua yritettiin saada. Ja sitten homma olikin jo perseellään ja tilanne kroonistunut. Tästä on nyt kahdeksan vuotta ja tilanne edelleen sekaisin, vaikka lapsi on kolmatta vuotta psykoterapiassa ja ollut vuoden kuntoutuksessa. Toinen lapsi sairastui nimittäin myös siinä rytäkässä ja tuli avioero. Lisäksi kuoli lasten rakas mummo.

On ihme, että olemme silti elossa kaikki.  Vähiten kärsi isä, joka ratkaisi ongelmat omalta kohdaltaan eroamalla, häipymällä ja hylkäämällä lapsensa. Rakkauden määrä ja kestävyys punnitaan kriiseissä. 

Papereissa "hankala äiti"

Tunnistin yhtäläisyyksiä omaan tarinaani. Eli meillä kesti yli kymmenen vuotta, että vihdoin saatiin diagnoosi ja vammaisneuvolan asiakkuus. Silloisella lastenklinikalla lapsen oireet laitettiin psykologin toimesta ensin pitkäaikaissairauden ja vanhempien eron piikkiin. Vasta kun kaksi vuotta nuorempi sisar meni puheen kehityksessä ohi, päästiin tarkempiin tutkimuksiin. Lapsi pääsi mukautettuun erityiskouluun, mutta en uskaltanut kääntyä edes perheneuvolan puoleen, kun pelkäsin molempien lasten huostaanottoa. Esiteini-iässä lapsi taantui ja aloitimme tutkimusrumban uudestaan. Lastenlinnan ja psykiatrisen kautta yksityiselle neurologisiin tutkimuksiin, lopputuloksena lähete vammaisneuvolaan, jossa lääkäri sanoi aloituspalaverissa, että lapseni on väliinputoaja ja vie resursseja hänen oikeilta asiakkailtaan. Löin jälleen nyrkkiä pöytään ja vaadin lapselleni oikeutta ja vihdoin sain hänelle diagnoosin ja turvatun tulevaisuuden 15 vuoden iässä. Voin kertoa, että tämä retki on jättänyt syvät arvet perheeseemme, mutta selvisimme siitä kuitenkin. Lapseni asuu nyt lähes kolmekymppisenä palvelukodissa, on eläkkeellä ja käy päivätoiminnassa ja tulee selviämään elämästään näillä tukitoimilla silloinkin, kun meitä vanhempia ei enää ole.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat