Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (126)

htep

htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.

Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:

Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:

Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.

Jatkuu.

Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..

Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..

Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä

Jatkuu.....

Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta  toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.

Jatkuu

Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten).  Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.

jatkuu...

En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon..... 

Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......

Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä. 

Jatkuu....

Pian kuitenkin tapahtui jotain: Olin silloin tälloin lähettänyt tekstareita myos entiselle. ja myos joitakin MMS:ä Kuvan "Divorce Cakesta", sehän on sellainen jenkkitapa että vietetään eropippaloita. Kakut voivat olla aika hurjan näkoisiä, loytyy varmaan ideoita, jos hakee. Keittiosta laitoin myos kuvan. Elettiin vuotta 2012. Kesä. Olin juuri palannut juhannuksesta. Popedan keikalta ja lavatansseista, ja seuraavana päivänä oli juhannuksen takia harvinaisen kevyt jakelu. Ei juuri mitään, ja siksi ei kiirettä. Olin hiukan väsynyt, mutta 8 aikaan aamulla minulle tuli fiilis, että jostain syystä tänään pitäisi olla jo aikaisin kierroksella. No ei sillä lopulta olisi ollut juuri vaikutusta: Otin tirvat, ja heräsin siihen kun oveen koputettiin. Vetäisin pyyhkeen lenteille, ja menin avaamaan. Kysyin, onko TV-lupatarkastaja. Ei ollut. Oli poliisi siviilivaatteissa. Kaksi kappaletta. Pitihän ne päästää sisälle. Tulivat kertomaan, että tarkastavat kuinka aseita säilytetään. No niin. Olin suunnilleen varma, että siinä se sitten, oli tullut uusi käytänto, ettei masennusdiagnoosin saaneelle oikein anneta aseita. Tunsin melkoista epätoivoa asiasta, kun ajatukset tulvivat sisääni. Kyllä poliisi todella ilman selityksiä takavarikoi aseeni, ja ilmoitti, että asiasta on tultava keskustelemaan asemalle, että asia saadaan loppuun. Tämä on hallinnollinen päätos, saadaan vireille...

Jatkuu......

Romahdin täysin, en ole koskaan tuntenut aiemmin sellaista surua ja ahdistusta, ja jos milloinkaan, niin olisin tuolloin halunnut ta.ppa.a itseni. Olihan minulta viety se minkä koin osoittavan, että kelpaan johonkin. Kuitenkin ymmärsin syy seurausyhteydestä, että psykiatria ei tässä auta, sehän on tämän aiheuttanutkin... Jäin makaamaan sänkyyn. Mutta sitten nousin ylos, ja jotakuinkin tunsin, että minun on selvittävä. Tunsin itseni samalla jotenkin kuumeiseksi.... Lähdin kohti apteekkia bändipaita päällä. Ostin kuumemittarin, ja aivan oikein, piikin yli 37. Sain heti ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kummallisimman sairasloman, mitä minulla ikinä on ollut: 1 pv saikkua. Vein lapun rajalankadulle, ja sitten tuon päivän jälkeen takaisin tuohon kuvioon.

Jatkuu

Menin sitten viikolla myos selvittelemään as.eiden kohtaloa kamarille, pienenä toivona, että jos sittenkin. Enhän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikollist.a..... .... .? Mutta komissaario oli vastassa tietävänä, hän ilmoitti että poliisi tulee kysymään terveys.tietoni, ja asee.t pysyvät laitoksella. Ja sitten tuli yht äkkiä toinen vaihtoehto, voin kysyä itse terveystieton.i psykiatrilta.

jatkuu....

Hän voi kirjoittaa todistuksen siitä että on sovelias asei.den käsittelyyn. Itseasiassa se todella on mahdollista, jopa nykyäänkin, vaikkei ilmeisesti kovin yleistä. Sitten poliisilta tuli kuitenkin uutta tietoa: Olen lähettänyt henkilolle uhk.aavan viestin, jossa on kuva fileerausveitsestä. Sain asiasta mukaani asianmukaisen kirjallisen selvityksen.......

Jatkuu.....

Olin asiasta siis siitä veitsi ilmoitukseta aivan autuaan pihalla, enhän nimittäin todellakaan ollut lähettänyt ensimmaistäkään kuvaa yhdestäkään veitsestä yhdellekään ihmiselle (asia selviää lopulta). Kuitenkin olin kahden pahan välissä, minulla oli lappu poliisilta, jota pitäisi näyttää psykiatrille, ja niin siinä lapussa lukee. 

No niin: Menen sitten mainitulle psykiatrille, joka aikanaan minulle masennusdiagnoosin kirjoitti. Saan verrattain ystävällisesti kuulla, että todistus on mahdollista kirjoittaa, pitää tehdä tutkimus, joka on melko laaja, pitää varata aikaa yli tuntikin, se voidaan tehdä Helsingissä tai Hämeenlinnassa... Käydään lapi asioita, ja palataan uudelleen siihen seikkaan, että ilmoitan etten ole ikinä lähettänyt ensimmäistäkään kuvaa fileerausveitsestä, en ole edes koskaan omistanut fileerausveistä (asia on tosi). Mutta rakaan psykiatrin mieli muuttuu. Hän vastaa minulle: Ehkä sinä olet ollut niin kännissä, ettet muista... Hän sanoo että jos haluan, voin mennä, eikä hän laskuta.... Mutta minussa vaikuttaa jokin, joka edelleen kerjää harmia minulle itselleni, tai ainakin siten joskus ajattelin, ja: Oikein pyydän laskun häneltä.

Jatkuu....

No niin, yritän unostaa asian kuin suinkin, ja tehdä sitä mitä voin raataa jos ei muuta, ja sen teen. Lopulta yllän aika käsittämättomään kuukausituloon, loka on kilometrikorvauksineen 2300-2400 kuussa. Mihinkään muuhun ei ole aikaa, ja minulta on viety kivekset. Jokainen jolle kertoisin aseiden takavarikoinnista, tulee pitämään minua kelvottomana. Asia pysyy joka päiävä mielessäni, eikä se suinkaan tee onnelliseksi. Viivyttelen myos poliisille ilmoittamista siitä, että ilmeisimmin minun on mahdotonta saada tuota todistusta...... ... Lopulta menen uudelleen laitokselle. Ilmenee mielenkiintoisia.

Komissaari ilmoittaa, että kyllä nämä nyt pitääsaada pois sinulta, ja alkaa täyttää lomaketta, lomakkeeseen hän ruksii kaikki 4 kohtaa, aseet takavarikoidaan, koska olen terveyteni puolesta kelpaamaton, elintapojeni puolesta kelpaamaton, koska olen vaaraksi itselleni ja muille, jne.

Tunnen oloni aika avuttomaksi, ja ennen kaikkea todella, todella lyodyksi ja vaarin kohdelluksi..... mutta vielä odottaa yllätys, poliisi kaivaa esille A4 jossa on kuva minun keittiostäni. Yleiskuva keittiosta, kuva, jossa on kesainen poytäliina poydallä, ja leipaa, juustoa, sekä viinitolkki, veromappi, ja englannin oppikirjoja ...... taustalla keittiokaapisto, ja jonkin verran sekasotkua...... Kuva jonka lahetin entiselle tyttoystävalleni. Tuon kuvan, huvikseni. En missään pahassa tarkoituksessa hantä kohtaan. Kuvan joka on meidan entisestä yhteisestä keittiostä. Samalla hän ilmoittaa ett minusta on ollut vireillä tutkintapyynto laittomasta uhkauksesta. Kuva on heillä todisteena uhkauksesta, ja toden totta, kyllä kuvasta loytyy myos leipäveitsi. 

jatkuu.....

Niin, asia kaikkine käänteineen osoittaa sen, että jos olet hankkinut itsellesi diagnoosin, sinua tullaan lyomään ja lujaa, kun siihen tulee tilaisuus. Siksi seuraava siirtoni jo vuosia sitten oli, että karistin Suomen tomut jaloistani. Asun ulkomailla, ja sieltä tätä kirjoitan. Näiden vuosien kuluessa olen etsinyt totuutta, ateismista en sitä ole loytänyt. Ahdistavia ajatuksia sen sijaan.

Lopulta minusta on niin:

Että ei olisi jumalaa, se olisi todella oikeudetonta, olen sitä mieltä, että uskonto on psykiatrian tuoman pahan (ei se ole ainoa paha) yli ainoa pelastus maailmassa. Ja sen ateisti ja psykiatri tuntevat. En ole kristitty kuten kaikista aiemmista kirjoituksistani pitäisi vähintään jossain määrin selvitä. Ja jos olen nyt paossa, tunnen aivan oikeasti ihan aitoa vastuuta asiasta myos Suomea kohtaan.

Että maailmaan saataisiin hyvä pahan tilalle. Jokaiseen ihmiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Aika terve arvomaailma jos ihmisyys määritellään sen mukaan onko aseita vai ei. Tosiaan voisit psykologille jutella noista ongelmistas.

Ongelmasi ei ole psykiatria vaan toksinen maskuliinisuus.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Haluat pelastua sen kautta että toinen on kitunut ristillä.

Mä en tajua tuota koko episodia.  Jos on itse keksinyt säännöt, että mikä on oikein ja väärin, ja sitten itse päättää myös rangaistukset tuosta.  Ja sitten jos päättääkin antaa anteeksi, niin eikö loogista olisi vain päättää rangaistus uudestaan, mutta ei - pitää keksiä tuollainen sadistinen manööveri, jotta saisi nähdä poikansa kidutettuna kuolemassa, ja vasta sen jälkeen päättää rangaistuksista uudestaan.

htep

htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Janna Rantala puhuu omaan pussiinsa, kuitenkaan se hänen pussinsa ei tuo iloa jokaiselle. Itse soisin niin, voitte lukea myos aikaisemmat kirjoitukseni.

Janna Rantalan ilmeisimmin ateistinen psykiatriavakaumus on silti uskonto, se vaikuttaa ajatuksiin, ja juuri ihmisen ajatuksiin tuhoavalla, ja ahdistavalla tavalla, ellei siitä osaa hakeutua eroon. Minulla on kokemusta:

Synnyin melko uskonnolliseen perheeseen, äiti kävi joka viikko kirkossa, soitti hengellisiä lauluja ja virsiä pianolla jne. Myos minut vietiin kirkkoon pienestä pitäen. Kun olin viiden ikäinen, han alkoi lukea minulle lastenraamattua, se oli selllainen yli kymmenosainen kuvitettu kirjasarja, käännetty englannista suomeksi... Se oli minusta aidosti mielenkiintoinen. En tosiaankaan tuntenut kirjasta mitään ahdistusta, en edes siitä ristiinnaulitsemisesta. Olen yksinkertaisesti sellainen. Tiedän, että jos tapahtuisi onnettomuus, tai tulisi sota olisin todella se, joka ei jää miettimään vaan toimii itsensä ja toisten pelastamiseksi. Mutta kun olin lapsi minulle tapahtui jotakin, jota en voi toivoa tapahtuvan kenellekään. En itselleni, en muille, ja toivon että jokainen pääsisi siitä täydellisesti eroon. Psykiatriasta:

Niin. Ihmettelin tuolloin sitä miksi raamattu opettaa että Jeesus piti ristiinnaulita, syytä siihen. Ja kyselin sitä. Kukaan ei sitä, sijaiskärsimystä taysin edes selventänyt, vastaukseni kuitenkin oli: "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" olivathan he selvityksen mukaan yhteisvastuussa Jeesuksen kuolemasta. "Kaikki ihmiset pitäisi ristiinnaulita" Vanhempani ja myos sisareni joka opiskeli sairaanhoitajaksi järkyttyivat puheesta kovin. Lapsi on tavattoman ahdistunut, ja tarvii apua. Mutta en ollut mitenkään ahdistunut. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini kertoi minulle, että sinä menet nyt helsinkiin , lastenlinnaan. Ja sinne myos jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. 4kk siellä. Muistan sen hyvin, sekä ympäriston, että hyvin monet tapahtumat. Se oli lähinnä olemista, ja paikka oli myos ensimmainen, jossa jouduin todella joukon kiusaamaksi. Tuo seikka ei toki ollut negatiivisinta mitä asiasta seurasi, palaan siihen myohemmin. Lopulta minulle tuli: Siitä huolimatta, että toki olemiseen liittyi kaikkea jännittävää, retkiä; uimarannalle, puistoihin, jopa linnanmäelle, syystäkin kotikävä, asia joka auttoi siiihen, että hyvin pian pääsin takaisin kotiin. Olin kuulemma tavallista älykkäämpi, 12 vuotiaan tasolla, ja paljon paremmassa kunnossa kuin tullessani osastolle. Heh.

Jatkuu.

Sain tuosta käynnistä elinikäisen riipan, ja opetuksen, jota en suo kenellekään; koulunkäyntini sujui seuraavat 4 vuotta erinomaisesti, sillä isäni oli opettaja, ja minua kohdeltiin aidosti lellikkinä, missä vain oli vanhempien ystäviä..... Sitten asiat muuttuivat. Isä jäi eläkkeelle, ja vaihdettiin paikkakuntaa. Enää ei ollut lelliviä opettajia, vaan päinvastoin, huhu kiiri, että siinä on sellainen hoidossa ollut ihmelapsi.....Jouduin pilkatuksi ja myos koulukiusaaminen alkoi. Kukaan ei puuttunut asiaan..

Koulu sujui miten sujui, mutta lopulta kirjoitin ylioppilaaksi jonkinlaisin arvosanoin..

Sitten tuli armeija-aika. Kas kun elettiin vuotta 1985, ei taustaani kaiveltu sen enempää, vaan kutsunnoissa tuli A1. Asia joka tanaan ei ehkä olisi mahdollista. Siita syntyi kuitenkin myos väärä tuudittautuminen siihen että kukaan ei koskaan kysyisi mitään lapsuudestani. No niin. Pääykokeilla ilmavtk, ja apumekaanikoksi, ja ulos edelleen A1:senä

Jatkuu.....

Elin siis kummallisesti siinä luottamuksessa, että on aivan ok olla ollut psykiatrin puheilla, ja samalla voin olla ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi, jne. Ilmavoimien teknillinen koulu oli kova sana kun valmistuin insinooriksi, sain toitä, jne. Minulle oli kuitenkin tullut toinenkin riippa lapsuudesta. Riippan syy jäi yhteen kertaan, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia. En arvostanut vanhempieni ajatuksia, siksi olin kerran kokeillut, miltä tuntuu haistella tinneriä, ihan pullon suusta, Sitä oli kotona isän tarpeissa. En tiedä tarkkaa syytä , mutta olin toisaalta oppinut, että joka virheensä kertoo, sitä ei rangaista (pohjimmiltaan ajattelen siten nykyäänkin) samoin kyseisestä asiasta tekussa eräälle kaverille. Sen jälkeen minulle tulikin nimeksi Imppa ja lopulta  toissä jonne kyllä selvisin ihan kunnialla, sisäpiireissä, jotka pääsivät aavistukselle ja selvyyteen lopulta: IMMU. Pääsin tyopaikkakiusatun asemaan. Sitten tuli avioero, kuka sellaistakin nyt jaksaa katsella. Se oli kova paikka. Siksi hain ihan oma-aloitteisesti puhelinluettelosta psykiatrin, ja menin puheille.

Jatkuu

Sain masennusdiagnoosin ja pillereitä. Suunnilleen suunnilleen samaan aikaan isäni kuoli, ja sain potkut tuosta edellisestä tyopaikasta. Sain kuitenkin jo ennen varsinaista irtisanomispäivää toitä ihan vanhempien kotipaikan läheltä, (muutin sinne, äitikin oli kuollut jo aikaa sitten).  Tuo siis yli 100 km päästä edellisestä tyopaikasta. Loysin myos melko pian uuden tyttoystävän, ja alettiin olemaan. Missään vaiheessa en vielä osannut olla mitenkään huolestunut siitäkään, että minulla oli nyt siis psykiatrinen osastodiagnoosi, lapsuudesta, ja vielä masennusdiagnoosi, ja kuitenkin minulla oli myos aseenkantoluvat 3 aseelle, pienoiskiväärille ja kahdelle pistoolille. Asia tuli esille myos uudelle tyttoystävälleni, eikä se juuri silloin haitannut millään tavalla. Tuolloin v 2000 asia sinänsä oli kyllä ihan laillinen, ja jopa poliisin käytännon mukaan ainakin teoriassa ok.

jatkuu...

En kuitenkaan menestynyt lopulta mitenkään lopullisesti uudessakaan tyopaikassa, ja 5v jälkeen olin ilman tyotä. En luovuttanut, ja sitten vuoden päästä olinkin tavattoman kertauksen jälkeen Jyväskylän yliopistossa, fysiikanosastolla. Noihin aikoihin aloin myos kyseenalaistamaan sinänsä siihen asti pohjimmiltaan hyvin kristillistä uskoani. Fysiikan peruskussit ja matematiikan peruskurssit menivät melko kivutta. Samoin suhteellisuusteoria, ja kemian peruskurssit. Raja tuli kuitenkin vastaan, ja itseasiassa olin edelleenkin paossa, ja tällä kertaa katto oli vastassa: En millään keinolla pääsisi maisteriksi asti, tai se veisi yli 10v. Luovutin yliopiston. Ja olin vailla toitä. En kuitenkaan ollut rahaton omaisuuden ja säästojen vuoksi. Siitä huolimatta rakkaus alkoi rakoilemaan. Toivoin jotakuinkin jonkinlaista yrittäjäideaa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnnostanut tyttoystavaani, ja näin tilanteen todella umpikujaan johtavana. Ei toitä, ei mitään joka johtaisi todella ylos, ja pelastaisi kaiken. Joulu 2007 lähestyi, pääti tehdä sen, mitä on tehtävä, ja aaton aattona, ilmoitin entiselle "rakkaalleni" että han saa mennä ihan omin nokin viettämään joulua sinne mistä on lähtoisinkin, ja että meidan juttu on nyt ohitse. Uusi vuosi vietettiin vielä yhdessä kutakuinkin kireissä merkeissä, ja parin viikon kuluttua hanellä oli vuokrakamppä. Pakkasin entisen tavaroita, ja hän kiikutti pakettiautoon..... 

Olin siis yksin, ja minulla ei ollut toitä. Rahaa kuitenkin edelleen oli, mutta sekään ei riittäisi loputtomiin. Olin smalla joutunut erittäin epäsuosittuun asemaan. Huhu kiiri psykiatrikäynnistä jne. Menetin suunnilleen jokaisen entisen ystäväni, joka minulla oli ollut. Kukaan ei halunnut minua toihin, ei edes sukulaisista, vaan kuului ainoastaan vihjailua, että tyovoimatoimisto......

Koin, että se ei johtaisi lopulta mihinkään parempaan vaan ennemminkin hivuttavaan loppuun. Kristinuskosta olin luopunut, koin että jumala ei auta, ja että lopulta Jeesuskin on vain yksi muiden joukossa, joku vähän erikoinen, hullu? Päätin hakea totuutta ateismista. Kävin myos ekaa kertaa elämässäni metallifestareilla, sauna open airissa, jossa Ozzy. Ei silti kyllä heviäkin olin aiemmin ihan mieluusti kuunnellut.. Samalla otin vastaan todella ainoata tyotä, jota oli tarjolla: Tampereen Ykkosjakelut, mainosten jakaja. Sen suhteen, että tyon ei pitäisi olla mietnkään rahalliseti tuottavaa, minulla oli kuitenkin etu. Minulla oli omakotitalo, ja ostin pikkurahalla Peugeot 106:n joka kulutti dieseliä jakeluajossakin vain sen 5l/100km. Kehityin hommassa, ja lopulta minulla oli 10 piiriä jaossa. Päivistä muodostui keskitysleiripäiviä, erotuksella, että en ollut nälässä. 

Jatkuu....

Pian kuitenkin tapahtui jotain: Olin silloin tälloin lähettänyt tekstareita myos entiselle. ja myos joitakin MMS:ä Kuvan "Divorce Cakesta", sehän on sellainen jenkkitapa että vietetään eropippaloita. Kakut voivat olla aika hurjan näkoisiä, loytyy varmaan ideoita, jos hakee. Keittiosta laitoin myos kuvan. Elettiin vuotta 2012. Kesä. Olin juuri palannut juhannuksesta. Popedan keikalta ja lavatansseista, ja seuraavana päivänä oli juhannuksen takia harvinaisen kevyt jakelu. Ei juuri mitään, ja siksi ei kiirettä. Olin hiukan väsynyt, mutta 8 aikaan aamulla minulle tuli fiilis, että jostain syystä tänään pitäisi olla jo aikaisin kierroksella. No ei sillä lopulta olisi ollut juuri vaikutusta: Otin tirvat, ja heräsin siihen kun oveen koputettiin. Vetäisin pyyhkeen lanteille, ja menin avaamaan. Kysyin, onko TV-lupatarkastaja. Ei ollut. Oli poliisi siviilivaatteissa. Kaksi kappaletta. Pitihän ne päästää sisälle. Tulivat kertomaan, että tarkastavat kuinka aseita säilytetään. No niin. Olin suunnilleen varma, että siinä se sitten, oli tullut uusi käytänto, ettei masennusdiagnoosin saaneelle oikein anneta aseita. Tunsin melkoista epätoivoa asiasta, kun ajatukset tulvivat sisääni. Kyllä; poliisi todella ilman selityksiä takavarikoi aseeni, ja ilmoitti, että asiasta on tultava keskustelemaan asemalle, että asia saadaan loppuun. Tämä on hallinnollinen päätos, saadaan vireille...

Jatkuu......

Romahdin täysin, en ole koskaan tuntenut aiemmin sellaista surua ja ahdistusta, ja jos milloinkaan, niin olisin tuolloin halunnut ta.ppa.a itseni. Olihan minulta viety se minkä koin osoittavan, että kelpaan johonkin. Kuitenkin ymmärsin syy seurausyhteydestä, että psykiatria ei tässä auta, sehän on tämän aiheuttanutkin... Jäin makaamaan sänkyyn. Mutta sitten nousin ylos, ja jotakuinkin tunsin, että minun on selvittävä. Tunsin itseni samalla jotenkin kuumeiseksi.... Lähdin kohti apteekkia bändipaita päällä. Ostin kuumemittarin, ja aivan oikein, piikin yli 37. Sain heti ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja kummallisimman sairasloman, mitä minulla ikinä on ollut: 1 pv saikkua. Vein lapun rajalankadulle, ja sitten tuon päivän jälkeen takaisin tuohon kuvioon.

Jatkuu

Menin sitten viikolla myos selvittelemään as.eiden kohtaloa kamarille, pienenä toivona, että jos sittenkin. Enhän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikollist.a..... .... .? Mutta komissaario oli vastassa tietävänä, hän ilmoitti että poliisi tulee kysymään terveys.tietoni, ja asee.t pysyvät laitoksella. Ja sitten tuli yht äkkiä toinen vaihtoehto, voin kysyä itse terveystieton.i psykiatrilta.

jatkuu....

Hän voi kirjoittaa todistuksen siitä että on sovelias asei.den käsittelyyn. Itseasiassa se todella on mahdollista, jopa nykyäänkin, vaikkei ilmeisesti kovin yleistä. Sitten poliisilta tuli kuitenkin uutta tietoa: Olen lähettänyt henkilolle uhk.aavan viestin, jossa on kuva fileerausveitsestä. Sain asiasta mukaani asianmukaisen kirjallisen selvityksen.......

Jatkuu.....

Olin asiasta, siis siitä veitsi-ilmoitukseta aivan autuaan pihalla, enhän nimittäin todellakaan ollut lähettänyt ensimmaistäkään kuvaa yhdestäkään veitsestä yhdellekään ihmiselle (asia selviää lopulta). Kuitenkin olin kahden pahan välissä, minulla oli lappu poliisilta, jota pitäisi näyttää psykiatrille, ja niin siinä lapussa lukee. 

No niin: Menen sitten mainitulle psykiatrille, joka aikanaan minulle masennusdiagnoosin kirjoitti. Saan verrattain ystävällisesti kuulla, että todistus on mahdollista kirjoittaa, pitää tehdä tutkimus, joka on melko laaja, pitää varata aikaa yli tuntikin, se voidaan tehdä Helsingissä tai Hämeenlinnassa... Käydään läpi asioita, ja palataan uudelleen siihen seikkaan, että ilmoitan etten ole ikinä lähettänyt ensimmäistäkään kuvaa fileerausveitsestä, en ole edes koskaan omistanut fileerausveistä (asia on tosi). Mutta rakaan psykiatrin mieli muuttuu. Hän vastaa minulle: Ehkä sinä olet ollut niin kännissä, ettet muista... Hän sanoo että jos haluan, voin mennä, eikä hän laskuta.... Mutta minussa vaikuttaa jokin, joka edelleen kerjää harmia minulle itselleni, tai ainakin siten joskus ajattelin, ja: Oikein pyydän laskun häneltä.

Jatkuu....

No niin, yritän unohtaa asian kuin suinkin, ja tehdä sitä mitä voin, raataa jos ei muuta, ja sen teen. Lopulta yllän aika käsittämättomään kuukausituloon, joka on kilometrikorvauksineen 2300-2400 kuussa. Mihinkään muuhun ei ole aikaa, ja minulta on viety kivekset. Jokainen jolle kertoisin aseiden takavarikoinnista, tulee pitämään minua kelvottomana. Asia pysyy joka päivä mielessäni, eikä se suinkaan tee onnelliseksi. Viivyttelen myos poliisille ilmoittamista siitä, että ilmeisimmin minun on mahdotonta saada tuota todistusta...... ... Lopulta menen uudelleen laitokselle. Ilmenee mielenkiintoisia.

Komissaari ilmoittaa, että kyllä nämä nyt pitää saada pois sinulta, ja alkaa täyttää lomaketta, lomakkeeseen hän ruksii kaikki 4 kohtaa, aseet takavarikoidaan, koska olen terveyteni puolesta kelpaamaton, elintapojeni puolesta kelpaamaton, koska olen vaaraksi itselleni ja muille, jne.

Tunnen oloni aika avuttomaksi, ja ennen kaikkea todella, todella lyodyksi ja väärin kohdelluksi..... mutta vielä odottaa yllätys, poliisi kaivaa esille A4: jossa on suurennettu kuva minun keittiostäni. Yleiskuva keittiostä, kuva, jossa on kesäinen poytäliina poydällä, ja leipää, juustoa, sekä viinitolkki, veromappi, ja englannin oppikirjoja ...... taustalla keittiokaapisto, ja jonkin verran sekasotkua...... Kuva jonka lähetin entiselle tyttoystävälleni. Tuon kuvan, huvikseni. En missään pahassa tarkoituksessa häntä kohtaan. Kuvan joka on meidan entisestä yhteisestä keittiostä. Samalla hän, tuo poliisi, ilmoittaa etta minusta on ollut vireillä tutkintapyynto laittomasta uhkauksesta. Kuva on heillä todisteena uhkauksesta, ja toden totta, kyllä kuvasta loytyy myos leipäveitsi. 

jatkuu.....

Niin, asia kaikkine käänteineen osoittaa sen, että jos olet hankkinut itsellesi diagnoosin, sinua tullaan lyomään ja lujaa, kun siihen tulee tilaisuus. Siksi seuraava siirtoni jo vuosia sitten oli, että karistin Suomen tomut jaloistani. Asun ulkomailla, ja sieltä tätä kirjoitan. Näiden vuosien kuluessa olen etsinyt totuutta, ateismista en sitä ole loytänyt. Ahdistavia ajatuksia sen sijaan.

Lopulta minusta on niin:

Että jos ei olisi jumalaa, se olisi todella pahuuden voitto, olen sitä mieltä, että uskonto on psykiatrian tuoman pahan (ei se ole ainoa paha) yli ainoa pelastus maailmassa. Ja sen ateisti ja psykiatri tuntevat. En ole kristitty kuten kaikista aiemmista kirjoituksistani pitäisi vähintään jossain määrin selvitä. Ja jos olen nyt paossa, tunnen aivan oikeasti ihan aitoa vastuuta asiasta myos Suomea kohtaan.

Että maailmaan saataisiin hyvä pahan tilalle. Jokaiseen ihmiseen.

Nostan tuohon esille aikaisemman kirjoitukseni, saan toki voimaa uskonnosta, en enää tavoittele ateismia, minusta metallimusiikki; monet sen tekijät palvovat tietoisesti pahuutta. En halua yrittää samaa. Tiedän, että psykiatria on pahuutta levittävä oppi ja paha vaikuttaa sen kautta, se on eräs pahan tyokalu. Tiedän, että olen aiheuttanut niillä aseilla, jotka minulla oli: Suunnatonta surua ja häpeää sellaisille, joilta vastaavat oikeudet oli viety. Ja muillakin toimillani. Ymmärsin täysin vasta sitten, kun jouduin saman kohteeksi.

Olen tehnyt paljon virheitä elämässäni, mutta todellinen jumaluus hävittää virheet sydämestä olemattomuuteen, ja hyvä tulee tilalle. Mitään muuta todellista hyvää ja totta ei ole edes olemassa.

Tässä tuo teksti muualta: 

****

Tulet vielä kerran minun eteeni, oppeinesi, joita sanot rakastaviksi. Wsjir ("osiris") on minussa, koska tunnen hänet. Minä olen Wsjir n.n.

Mutta minä olen myos Hor ("horus") koska tunnen hänet, minä olen Swt ("seth") koska tunnen hänet, minä olen St ("isis) koska tunnen hänet... .....

Minussa on rakkaus, mutta koska rakastan, en siedä pahaa. Pahan osaksi tulee kuolla. Silloin se on lopullinen toinen kuolema. Mitään ei jää jäljelle.

Rakastan paljon Olen Wsjir n.n. Rakastan murhaajaanikin.

Ihailen paljon, puhdistunut Swt (seth) on minussa, Ihailen suunnattomasti häntä, jonka ensin surmasin, mutta nyt, hän, Wsjir (osiris) on noussut kuolleista. Samalla kun itse puhdistuin. Ihailen häntä niin, että haluan kantaa ja palvella häntä.  Maanjäristys hänen vastustajilleen.

Olen St (isis) ja olen läsnä kun viaton herää henkiin. .... ..... Ja kuljen ympäri kaupunkia ja etsin....

****

****

Ja vielä aseista, kun niistä on niin paljon ollut puhetta: Egyptilainen kirjoitus sanoo: Pelastunut sanoo: "Minä saan pitää aseeni." Pelastunut saa pitää, ja niitä ei riistä häneltä kukaan, hän vie ne mennessään ikuisuuteen, koska ne ovat puhtaita.

****

****

Olen hor ("horus"), joka on antanut silmänsä (mielensä) isälleen (viaton osiris).

Muille en silmiäni anna.

****

Malkaa ei löydy omasta silmästä?

Tämä nimimerkki htepin vuolas ja monisivuinen hengentuotos palautti yllättäen kauan kadoksissa olleen uskoni - nimittäin suomalaiseen virkavaltaan ja poliisin kykyyn kontrolloida aseiden hallussapitoa.

htep

Malkaa ei löydy omasta silmästä? kirjoitti:
Tämä nimimerkki htepin vuolas ja monisivuinen hengentuotos palautti yllättäen kauan kadoksissa olleen uskoni - nimittäin suomalaiseen virkavaltaan ja poliisin kykyyn kontrolloida aseiden hallussapitoa.

Niin. Näen tosiaan ne suomalaiset aseet, ja maailman aseet aika likaisina. Koska ovat joka tapauksessa pahan palveluksessa. Aseissa sinnänsä ei ole mitään likaista, jos ne olisivat hyvän palveluksessa. Kyllä niillä on suuri fetissiarvokin, kuten lentolupakirjoilla jne. Mutta maailma on ihan oikeasti pahan vallassa. Minulle tulee mieleen tapaus ajalta kun olin vielä suomessa. Olin iltaa Musta Kissa ravintolassa. Sieltä loysin deitin. Tämä siis ensimmäisen avioeroni jälkeen. Ihana nainen ajattelin. Ja tultiin minun kämpille. Pidin tuolloin kirjahyllyssä lento-aukin olkapoletteja. Samoin kirjahyllyssä oli mustaruutiaseita. Se oli laillista vielä 1990-luvulla. Hän huomasi olkapoletit. Tuli kiihkein hetki, jonka olen koskaan kokenut. Aivan ihana, ajattelin silloin. Sitä kesti hänen kanssaan muutamia viikkoja.

En kirjoittanut tätä siksi että pitäisin sitä mitä tapahtui ihailtavana. En pidä enää. Pidän noita fetissejä likaisina, koska ne aiheuttavat kärsimystä. Jokaiselle joka on menettänyt ne, ja jokaiselle, jota ne painavat alas. Kuten minä menetin ja kuten ne muuttuivat ilkeäksi kiroukseksi minullekin kun ne otettiin pois. Ne ovat roskia, koska niiden antaja ei tunne armahduksen periaatetta. Totuudesta oleva uskonto tuntee täyden armahduksen. Totuudesta olevissa olkapoleteissa ei ole vikaa. Sellaisia en kyllä ole vielä nähnyt. Nykymailmassa.

htep

htep kirjoitti:
Malkaa ei löydy omasta silmästä? kirjoitti:
Tämä nimimerkki htepin vuolas ja monisivuinen hengentuotos palautti yllättäen kauan kadoksissa olleen uskoni - nimittäin suomalaiseen virkavaltaan ja poliisin kykyyn kontrolloida aseiden hallussapitoa.

Niin. Näen tosiaan ne suomalaiset aseet, ja maailman aseet aika likaisina. Koska ovat joka tapauksessa pahan palveluksessa. Aseissa sinnänsä ei ole mitään likaista, jos ne olisivat hyvän palveluksessa. Kyllä niillä on suuri fetissiarvokin, kuten lentolupakirjoilla jne. Mutta maailma on ihan oikeasti pahan vallassa. Minulle tulee mieleen tapaus ajalta kun olin vielä suomessa. Olin iltaa Musta Kissa ravintolassa. Sieltä loysin deitin. Tämä siis ensimmäisen avioeroni jälkeen. Ihana nainen ajattelin. Ja tultiin minun kämpille. Pidin tuolloin kirjahyllyssä lento-aukin olkapoletteja. Samoin kirjahyllyssä oli mustaruutiaseita. Se oli laillista vielä 1990-luvulla. Hän huomasi olkapoletit. Tuli kiihkein hetki, jonka olen koskaan kokenut. Aivan ihana, ajattelin silloin. Sitä kesti hänen kanssaan muutamia viikkoja.

En kirjoittanut tätä siksi että pitäisin sitä mitä tapahtui ihailtavana. En pidä enää. Pidän noita fetissejä likaisina, koska ne aiheuttavat kärsimystä. Jokaiselle joka on menettänyt ne, ja jokaiselle, jota ne painavat alas. Kuten minä menetin ja kuten ne muuttuivat ilkeäksi kiroukseksi minullekin kun ne otettiin pois. Ne ovat roskia, koska niiden antaja ei tunne armahduksen periaatetta. Totuudesta oleva uskonto tuntee täyden armahduksen. Totuudesta olevissa olkapoleteissa ei ole vikaa. Sellaisia en kyllä ole vielä nähnyt. Nykymailmassa.

Hyvä ei aiheuta kärsimystä. Sen tuntee siitä(kin). Ja jos jotakin kärsimystä on tuotettava sen tarkoitus, hyvän palveluksessa ollen, voi olla vain pahan poistaminen. Se aiheutettu kärsimys mukaan lukien. Kipu saa siis olla ainoastaan väliaikaista.

Hyvä ei siis lopulta aiheuta kärsimystä vaan poistaa kaiken pahan.

Vierailija

Meillä ei ollut uskonnollinen koti, suvussa oli kyllä paljon uskovaisia. Osallistuin pyhäkouluihin ja tyttökerhoihin 70-80 -luvulla. Uskonnolle olin vastaanottavainen ja altis. Luin Raamattuakin ihan huolella, kuten kaikkea muutakin. Muistan kun se ajatus helvetistä piti minua valveilla yöt. Mietin sitä ikuisuutta niin että huimasi. Että jos normaalisti asiat päättyy; yö, päivä, talvi, kesä, vuosi, niin se ei pääty koskaan. Jatkuu ikuisesti ja ikuisesti, jos sinne joutuu. Enpä siitä kenellekään kertonut, vaikka ahdisti hirveästi. Oma lapsi menee et-tunneille. Olen hänelle kertonut, miten eri ihmiset ajattelevat, mm. Jumalasta ja taivaasta ja sitten myös että toiset eivät siihen usko. Itse en enää ota kantaa. Helvettiä en ole maininnut. Uskovien mielestä varmaan sitten joudun siitä tuonpuoleisessa vastaamaan, kun en lasta "varoita".

htep

Malkaa ei löydy omasta silmästä? kirjoitti:
Tämä nimimerkki htepin vuolas ja monisivuinen hengentuotos palautti yllättäen kauan kadoksissa olleen uskoni - nimittäin suomalaiseen virkavaltaan ja poliisin kykyyn kontrolloida aseiden hallussapitoa.

lahja Wsjir:lle ("osirikselle") ota vastaan hor:n ("horus") silmä, otettu Swt:lta ("seth"). Ota vastaan lahjani jonka annan sinulle:

Leipä.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat