Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Sivut

Kommentit (2509)

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos nyt sit palattais takasin tän ketjun aiheeseen.

Tuo reppana haluaisi nimenomaan tukahduttaa alkuperäisen keskustelun. Sopii miettiä syytä sille...

Jos nyt muut ihmiset ois sen verran fiksuja et lopettais sille vastaamisen kokonaan ni päästäis takasin aiheeseen.

Jep. Se on vastaillut itselleen kyllä monta kertaa myös. 

Ja peukuttelee omia kommenttejaan.. mut niinku sanoin jo tuolla aikasemmin ni hyvät psykoosit sillä ainakin on tulilla :D

Elätkö oikeasti tuollaisessa maailmassa? Kaikki mistä et itse pidä on lälälälälälälällläääääälälälälä eikä kukaan muu voi olla samaa mieltä?  Onnea vain.

Sinähän se vekkuli tyyppi olet

ja sinä tyypillinen jauhosuinen typerys <3

Ne käytöstavat kultaseni... <3

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset ovat kyllä aina ennenkaikkea äidin, joka on itse ne kantanut ja omin voimin alakautta ulos työntänyt.

Siihen on ihan turha kenenkään mennä väliin ja lasta pois vetämään.

Äidinvaisto on olemassa juuri siitä syystä, että lasta ei riepotella ihmiseltä toiselle pitkin kyliä.

t. Lastensairaanhoitaja


Edes kätilön on turha mennä siihen väliin?
Älä koske! Tää on mun lapsi ja pysyy! No otettaisiinko se lapsi kuitenkin pois sieltä äidin massusta? Ei oteta! Mun lapsi!

Otappa lääkkeet.


Hetkinen, miten tähän piti vastata.. Ai niin!
Menikö tunteisiin?

Sinultahan tuota ei tarvitse edes kysyä. En äkkiseltään keksi muuta syytä itkeä ja provota täällä muusta syystä kuin siitä että sinua ahdistaa ja suututtaa kun paskojen rajattomien mummojen käytöstä ruoditaan :) <3

Ihanan passiivisaggressiiviset hymiöt, hermanniina . Tämä on ihan rehellisesti ivallinen :D


Olen eri
Onko tuo yleisestikin ivallinen hymiö, vai vaan tän yhen sankarin mielestä? Vähän hävettää kun oon luullu, että se on sellainen tosi naurava, jota käytetään kun halutaan korostaa oman juttunsa hauskuutta (oon itekki käyttäny).
Olenkin kyllä vähän miettinyt joittenkin kommenttien kohdalla, että ei oikeen aukee kommentin hauskuus mulle.

Jos olisit elämässäsi tehnyt muutakin kuin kaivellut napaasi, tajuaisit, että hymiön tarkoituksen määrittää sen yhteydessä oleva teksti.


Hyi navat on ällöjä.
Mimmoset isovanhemmat sun lapsilla on?

Erinomaiset.

Onnekas olet, meillä kaksi kolmesta on erinomaisia.

Onko yksi kuollut vai sinäkö se olet?


On kuollut joo, en tuntenut häntä mutta olen kuullut, että oli viinaan menevä. Eli vaikka ois hengissä niin ei ehkä ihanne isovanhempi.
Täytyy olla vaan tyytyväinen, että edes pari on normaaleja.

Äsken niitä oli kolme.


Kolme isovanhempaa joo, mutta yks ei oo ihan kauheen hyvä, tossahan se aiemmin ihan selkeesti lukee.

Vierailija

Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Lisäys: Yritin ymmärtää häntä ja olla empaattinen mutta tilanne paheni heti jos koki että pystyy vetoamaan tunteisiini. Kärtti vauvaa surkeana syliinsä kun itki vastasyntyneenä vatsakipuaan. "Mummu pitää, minä haluan pitää. Tule rakas tänne itkemään". Hämilläni kerran annoinkin vauvan, enkä meinannut saada millään takaisin. Jouduin sanomaan oikeasti hampaiden välistä, lujasti, että nyt se lapsi tänne, kun meidän piti lähteä ajamaan kotiin ja mummu istui sohvannurkassa selin muihin, vauva sylissään. Tihkui vihaa lopulta minua kohtaan kun tajusi ettei tule saamaan haluamaansa. Alkoi puhua minulle ääni kimeänä, jännittyneenä kirahdellen ja tuijotti haastavasti kun odotti vastausta ja perusteellista raporttia johonkin lapsenhoitoon liittyvään asiaan. "Onko laitettu talkkia? ONKO-LAITETTU-TALK-KI-A? 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Lisäys: Yritin ymmärtää häntä ja olla empaattinen mutta tilanne paheni heti jos koki että pystyy vetoamaan tunteisiini. Kärtti vauvaa surkeana syliinsä kun itki vastasyntyneenä vatsakipuaan. "Mummu pitää, minä haluan pitää. Tule rakas tänne itkemään". Hämilläni kerran annoinkin vauvan, enkä meinannut saada millään takaisin. Jouduin sanomaan oikeasti hampaiden välistä, lujasti, että nyt se lapsi tänne, kun meidän piti lähteä ajamaan kotiin ja mummu istui sohvannurkassa selin muihin, vauva sylissään. Tihkui vihaa lopulta minua kohtaan kun tajusi ettei tule saamaan haluamaansa. Alkoi puhua minulle ääni kimeänä, jännittyneenä kirahdellen ja tuijotti haastavasti kun odotti vastausta ja perusteellista raporttia johonkin lapsenhoitoon liittyvään asiaan. "Onko laitettu talkkia? ONKO-LAITETTU-TALK-KI-A? 

Tuollaisten ihmisten sielunelämään ei pääse sisään. Ei niin millään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Lisäys: Yritin ymmärtää häntä ja olla empaattinen mutta tilanne paheni heti jos koki että pystyy vetoamaan tunteisiini. Kärtti vauvaa surkeana syliinsä kun itki vastasyntyneenä vatsakipuaan. "Mummu pitää, minä haluan pitää. Tule rakas tänne itkemään". Hämilläni kerran annoinkin vauvan, enkä meinannut saada millään takaisin. Jouduin sanomaan oikeasti hampaiden välistä, lujasti, että nyt se lapsi tänne, kun meidän piti lähteä ajamaan kotiin ja mummu istui sohvannurkassa selin muihin, vauva sylissään. Tihkui vihaa lopulta minua kohtaan kun tajusi ettei tule saamaan haluamaansa. Alkoi puhua minulle ääni kimeänä, jännittyneenä kirahdellen ja tuijotti haastavasti kun odotti vastausta ja perusteellista raporttia johonkin lapsenhoitoon liittyvään asiaan. "Onko laitettu talkkia? ONKO-LAITETTU-TALK-KI-A? 

Tuollaisten ihmisten sielunelämään ei pääse sisään. Ei niin millään.

Tuollainen ihminen hakee hyväksyntää vauvalta. Hän ei ole saanut sitä omilta vanhemmiltaan. Pystyn eläytymään toiveeseen olla lapsenlapselle kaikki kaikessa. Tervettähän se toive ei kuitenkaan ole.

Jos isovanhempi on lapselle kaikki kaikessa, on vauvan ja äidin välinen tärkeä symbioosi rikki.

Vierailija

Tutut ja sukulaiset ovat nähneet lähinnä sitä yli-innokasta mutta "vain niin rakastavaa" käytöstä ja olin esikoisen jälkeen niuhottajan maineessa, minulle pyöriteltiin silmiä jos sanoin ettei ole ollut mummolassa yötä vielä. Nyt kun lapsia on lisää niin muutkin ovat huomanneet ettei minulla ole vaikeuksia jättää heitä hoitoon sukulaisille - mummullaan eivät kyllä ole yötä. Jokaisen vauva-aikana on yrittänyt samaa kuin esikoisen kohdalla ja se sama kriisi on tullut aina uudestaan. Ihastelut innokkaasta mummusta ovat myös loppuneet, epäilen että on mennyt sanomaan minusta niin rumasti että muut ovat havahtuneet ajattelemaan asiaa minunkin kantilta. Olen kaiken jälkeen allerginen iänikuisille "äh, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, siitä on vielä paljon hyötyä teille". Vauva-ajat olisivat olleet ihan toisenlaiset jos mummulla olisi pysynyt tolkku. Kävelemään ja puhumaan oppinut lapsi ei niinkään kiinnosta anoppia paitsi naljailun välineenä. "Kultapieni kun olet kuhmuilla, hui kauhea, kattokaa nyt... Ei taida kukaan sinua vahdata kotonas" ja sitä ainaista "Nii-in, ethän sinä sylissä viihdy kun ei saanu mummu ikinä hoitaa... Joo mene vaan, mene mene mene". Turha sanoa siihen mitään pehmittävää että no eihän tuo minunkaan sylissä enää viihdy, koko ajan pitäis mennä tjsp. anoppi kun on päättänyt että minä pilasin kaiken.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

On kyllä mystistä, että joku voisi oikeastikin ajatella noin.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmillahan pitäisi olla joku oikeus edes tietää onko niitä lapsenlapsia, oikeastihan sitä ei tarvitse mitenkään edes ilmoittaa.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmilla pitäisi olla jotain sanavaltaa perheen asioihin, esimerkiksi siihen minne perhe muuttaa, todellisuudessa isovanhemmille ei tarvitse edes ilmoittaa missä lapsenlapsi asuu.

Isovanhempi ei voi päättää mistään lasta koskevista asioista, isovanhemmalla ei ole mitään oikeuksia lapseen ja silti joku voi kuvitella ihan tosissaan, että on samalla viivalla vanhempien kanssa suhteessa lapseen. Se on todella mystistä miten niin voi kuvitella.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

Kukaan ihminen, oli sitten lapsi tai aikuinen ei kuulu kenellekään muulle kun itselleen. Lapsella on toki oikeus isovanhempiinsa mutta isovanhemmilla ei ole mitään oikeutta lapsenlapsiin.

Vierailija

Luuta on taas näemmä pyyhkinyt sivun verran juttuja. Harmi kun en eilen ehtinyt lukemaan muutamaa viimeistä sivua, mutta lopetellassani sivuja oli 167.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

On kyllä mystistä, että joku voisi oikeastikin ajatella noin.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmillahan pitäisi olla joku oikeus edes tietää onko niitä lapsenlapsia, oikeastihan sitä ei tarvitse mitenkään edes ilmoittaa.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmilla pitäisi olla jotain sanavaltaa perheen asioihin, esimerkiksi siihen minne perhe muuttaa, todellisuudessa isovanhemmille ei tarvitse edes ilmoittaa missä lapsenlapsi asuu.

Isovanhempi ei voi päättää mistään lasta koskevista asioista, isovanhemmalla ei ole mitään oikeuksia lapseen ja silti joku voi kuvitella ihan tosissaan, että on samalla viivalla vanhempien kanssa suhteessa lapseen. Se on todella mystistä miten niin voi kuvitella.

Tässä puhutaan moraalisesta oikeudesta eikä lakipykälille r*nkkaamisesta.

Tosiaan. Minäpä käytän moraalista oikeuttani vanhempana ja päätän että isovanhempia tavataan vain minun ja mieheni sallimissa rajoissa eli valvottuna ja max. kerran kuussa. Siihen ei ole nokan koputtamista kellään vaikka kuinka kismittäisi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

On kyllä mystistä, että joku voisi oikeastikin ajatella noin.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmillahan pitäisi olla joku oikeus edes tietää onko niitä lapsenlapsia, oikeastihan sitä ei tarvitse mitenkään edes ilmoittaa.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmilla pitäisi olla jotain sanavaltaa perheen asioihin, esimerkiksi siihen minne perhe muuttaa, todellisuudessa isovanhemmille ei tarvitse edes ilmoittaa missä lapsenlapsi asuu.

Isovanhempi ei voi päättää mistään lasta koskevista asioista, isovanhemmalla ei ole mitään oikeuksia lapseen ja silti joku voi kuvitella ihan tosissaan, että on samalla viivalla vanhempien kanssa suhteessa lapseen. Se on todella mystistä miten niin voi kuvitella.

Olet sairas kontrollifriikki.

Tässä puhutaan moraalisesta oikeudesta eikä lakipykälille r*nkkaamisesta.

Tosiaan. Minäpä käytän moraalista oikeuttani vanhempana ja päätän että isovanhempia tavataan vain minun ja mieheni sallimissa rajoissa eli valvottuna ja max. kerran kuussa. Siihen ei ole nokan koputtamista kellään vaikka kuinka kismittäisi.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat