Sivut

Kommentit (3834)

Vierailija

Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Lisäys: Yritin ymmärtää häntä ja olla empaattinen mutta tilanne paheni heti jos koki että pystyy vetoamaan tunteisiini. Kärtti vauvaa surkeana syliinsä kun itki vastasyntyneenä vatsakipuaan. "Mummu pitää, minä haluan pitää. Tule rakas tänne itkemään". Hämilläni kerran annoinkin vauvan, enkä meinannut saada millään takaisin. Jouduin sanomaan oikeasti hampaiden välistä, lujasti, että nyt se lapsi tänne, kun meidän piti lähteä ajamaan kotiin ja mummu istui sohvannurkassa selin muihin, vauva sylissään. Tihkui vihaa lopulta minua kohtaan kun tajusi ettei tule saamaan haluamaansa. Alkoi puhua minulle ääni kimeänä, jännittyneenä kirahdellen ja tuijotti haastavasti kun odotti vastausta ja perusteellista raporttia johonkin lapsenhoitoon liittyvään asiaan. "Onko laitettu talkkia? ONKO-LAITETTU-TALK-KI-A? 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Lisäys: Yritin ymmärtää häntä ja olla empaattinen mutta tilanne paheni heti jos koki että pystyy vetoamaan tunteisiini. Kärtti vauvaa surkeana syliinsä kun itki vastasyntyneenä vatsakipuaan. "Mummu pitää, minä haluan pitää. Tule rakas tänne itkemään". Hämilläni kerran annoinkin vauvan, enkä meinannut saada millään takaisin. Jouduin sanomaan oikeasti hampaiden välistä, lujasti, että nyt se lapsi tänne, kun meidän piti lähteä ajamaan kotiin ja mummu istui sohvannurkassa selin muihin, vauva sylissään. Tihkui vihaa lopulta minua kohtaan kun tajusi ettei tule saamaan haluamaansa. Alkoi puhua minulle ääni kimeänä, jännittyneenä kirahdellen ja tuijotti haastavasti kun odotti vastausta ja perusteellista raporttia johonkin lapsenhoitoon liittyvään asiaan. "Onko laitettu talkkia? ONKO-LAITETTU-TALK-KI-A? 

Tuollaisten ihmisten sielunelämään ei pääse sisään. Ei niin millään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vienpä omalta osaltani keskustelua oikeille linjoille (hox jankkaaja mammavihaajalle en vastaa, suosittelen samaa muillekin). Olen pitkään lukenut tätä ketjua ihan mielenkiinnosta, sillä se muistuttaa paljon omasta tilanteestani kauan sitten. Omat lapseni ovat jo isoja.

En viitsi selittää kaikkea mitä sattui miehen äidin kanssa, kun tämä ketju on täynnä näitä tarinoita. Ihan samanlaista oli kuitenkin, meilläkin taisi jokusen kerran kutsua itseään äidiksi lapsillemme. Erityisesti mieleen on jäänyt, kun anoppi oli jotenkin todella epäsensitiivinen lastemme eleitä kohtaan. Eli samaa mitä ap:lla. Hän ei osannut tavallaan yhtään lukea sitä lapsen tunnetta, vaan tulkitsi aina esim. vauvan viestit (ja isompina ihan puheet) omasta tunnemaailmasta käsin. Vaikea selittää tuota paremmin. Hän tosiaan myös käyttäytyi esikoisen synnyttyä aivan kuin olisimme tehneet lapsemme anoppia varten. Kaikessa korostui kuinka hänestä on nyt tehty mummo, viis siitä että pojastaan tuli isä. Kun hänelle lopulta tuli selväksi ettemme tosiaan ole tehneet lapsia hänelle vaan omiksi perheenjäseniksi, niin alkoi passiivis-aggressiivinen käytös minua kohtaan. Kaikenlaista piikittelyä oli, johon onneksi mieheni puuttui napakasti. Lopullisesti välit etääntyivät kun saimme selville, että hän mustamaalasi meitä tosi kierosti sukulaisille. Jos pyysimme kylään, niin viipyi kummallisen lyhyen aikaa, ja meni sukulaisen luo kertoen, että olisihan se kiva olla meillä pidempäänkin jos antaisimme. Kaikille viestitti asiat niin että me olisimme jotenkin tiukkoja siitä kuka saa ja kuinka paljon olla lapsiemme kanssa, vaikka näin ei ollut. Anoppi sai kyllä viettää aikaa lasten kanssa, mutta ei hoitaa heitä ja puutuimme sellaisiin tilanteisiin, joissa anoppi jatkoi esim. lasta pelottavaa/ahdistavaa käytöstä.

Nykyään olemme puhuneet paljon omista lapsuuksistamme, ja mies on alkanut ymmärtää enemmän äitinsä käytöksen samankaltaisuutta hänen lapsuuteensa. En tästä kovin tarkasti voi avautua, mutta mies on joutunut jo todella pienestä pitäen sivuuttamaan omat tunteet ja tarpeet ja huolehtimaan äitinsä tarpeista ja tunteista. Koko lapsuus ja nuoruus on ollut vuorottain äidin etäisyyttä tai ylimenevää tunkeilevuutta. Kannattaa muuten lukea "tunkeilevasta" vuorovaikutuksesta te, jotka koette että jollain isovanhemmalle on äärimmäisen vaikeaa mukauttaa toimintaa lapsen tarpeita kohtaan. Hyvässä vuorovaikutuksessa aikuinen rauhoittuu kun vauva rauhoittuu, aikuinen vilkastuu kun vauva riehaantuu, (vieras) aikuinen ottaa etäisyyttä kun vauva pelästyy häntä jne. Joillain tämä puuttuu, koska heidänkään kanssa ei ole vuorovaikutettu heidän tarpeita ja tunteita huomioonottaen. Esim. minun mieheni kamppaili tämän kanssa kaikkien lasten varhaisimpina vuosina, oli ikään kuin kyvytön mukauttamaan toimintaa ja olemusta siihen mitä lapsi tarvitsi.

Just sama ongelma on minun miehellä edelleen, nuorimman kanssa. Ei kyllä niin paha, mutta edelleen saan sanoa "huomaatko, sehän kääntyy poispäin" kun mies ihmettelee miksei vauva enää naura hulluttelulle jos on jo väsynyt seurustelusta. Olen siis se joka kirjoitti niistä vanhoista valokuvista. Anopilla oli tapana huudahtaa pirteästi "nyt ollaan mummun, mum-mum-mun, kanssa!" jos vauva pyrki minun syliini, lähti tyynesti pois luotani vauvan kanssa. Itkuun suhtautui ehdottomalla joustamattomuudella, hymyili ja katsoi eteensä, toisteli "e-ei, nyt ollaan mummun sylissä, yhy-yhy-yhy", siis matki itkua. Muut sukulaiset painostivat jättämään hoitoon! Tuossahan olisi hyvä hoitopaikka, jokos on öitä ollut? Tiedän nykyään että anoppi puhui minusta muille, yritin "vieraannuttaa" lasta hänestä. Anoppi ei vain ilmeisesti tiennyt että vieraannuttaminen terminä koskee vain vauvan vanhempia. Kertaakaan ei ole kutsunut minua äidiksi vauvoille, ei yhtäkään kertaa, eikä poikaansa isäksi. Pyysi kaikkia kirjoittamaan puhelimen yhteystietoihin nimensä muodossa "Saija-Mummo" pelkän etunimen sijaan. (Etunimi keksitty).

Lisäys: Yritin ymmärtää häntä ja olla empaattinen mutta tilanne paheni heti jos koki että pystyy vetoamaan tunteisiini. Kärtti vauvaa surkeana syliinsä kun itki vastasyntyneenä vatsakipuaan. "Mummu pitää, minä haluan pitää. Tule rakas tänne itkemään". Hämilläni kerran annoinkin vauvan, enkä meinannut saada millään takaisin. Jouduin sanomaan oikeasti hampaiden välistä, lujasti, että nyt se lapsi tänne, kun meidän piti lähteä ajamaan kotiin ja mummu istui sohvannurkassa selin muihin, vauva sylissään. Tihkui vihaa lopulta minua kohtaan kun tajusi ettei tule saamaan haluamaansa. Alkoi puhua minulle ääni kimeänä, jännittyneenä kirahdellen ja tuijotti haastavasti kun odotti vastausta ja perusteellista raporttia johonkin lapsenhoitoon liittyvään asiaan. "Onko laitettu talkkia? ONKO-LAITETTU-TALK-KI-A? 

Tuollaisten ihmisten sielunelämään ei pääse sisään. Ei niin millään.

Tuollainen ihminen hakee hyväksyntää vauvalta. Hän ei ole saanut sitä omilta vanhemmiltaan. Pystyn eläytymään toiveeseen olla lapsenlapselle kaikki kaikessa. Tervettähän se toive ei kuitenkaan ole.

Jos isovanhempi on lapselle kaikki kaikessa, on vauvan ja äidin välinen tärkeä symbioosi rikki.

Vierailija

Tutut ja sukulaiset ovat nähneet lähinnä sitä yli-innokasta mutta "vain niin rakastavaa" käytöstä ja olin esikoisen jälkeen niuhottajan maineessa, minulle pyöriteltiin silmiä jos sanoin ettei ole ollut mummolassa yötä vielä. Nyt kun lapsia on lisää niin muutkin ovat huomanneet ettei minulla ole vaikeuksia jättää heitä hoitoon sukulaisille - mummullaan eivät kyllä ole yötä. Jokaisen vauva-aikana on yrittänyt samaa kuin esikoisen kohdalla ja se sama kriisi on tullut aina uudestaan. Ihastelut innokkaasta mummusta ovat myös loppuneet, epäilen että on mennyt sanomaan minusta niin rumasti että muut ovat havahtuneet ajattelemaan asiaa minunkin kantilta. Olen kaiken jälkeen allerginen iänikuisille "äh, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, siitä on vielä paljon hyötyä teille". Vauva-ajat olisivat olleet ihan toisenlaiset jos mummulla olisi pysynyt tolkku. Kävelemään ja puhumaan oppinut lapsi ei niinkään kiinnosta anoppia paitsi naljailun välineenä. "Kultapieni kun olet kuhmuilla, hui kauhea, kattokaa nyt... Ei taida kukaan sinua vahdata kotonas" ja sitä ainaista "Nii-in, ethän sinä sylissä viihdy kun ei saanu mummu ikinä hoitaa... Joo mene vaan, mene mene mene". Turha sanoa siihen mitään pehmittävää että no eihän tuo minunkaan sylissä enää viihdy, koko ajan pitäis mennä tjsp. anoppi kun on päättänyt että minä pilasin kaiken.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

On kyllä mystistä, että joku voisi oikeastikin ajatella noin.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmillahan pitäisi olla joku oikeus edes tietää onko niitä lapsenlapsia, oikeastihan sitä ei tarvitse mitenkään edes ilmoittaa.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmilla pitäisi olla jotain sanavaltaa perheen asioihin, esimerkiksi siihen minne perhe muuttaa, todellisuudessa isovanhemmille ei tarvitse edes ilmoittaa missä lapsenlapsi asuu.

Isovanhempi ei voi päättää mistään lasta koskevista asioista, isovanhemmalla ei ole mitään oikeuksia lapseen ja silti joku voi kuvitella ihan tosissaan, että on samalla viivalla vanhempien kanssa suhteessa lapseen. Se on todella mystistä miten niin voi kuvitella.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

Kukaan ihminen, oli sitten lapsi tai aikuinen ei kuulu kenellekään muulle kun itselleen. Lapsella on toki oikeus isovanhempiinsa mutta isovanhemmilla ei ole mitään oikeutta lapsenlapsiin.

Vierailija

Luuta on taas näemmä pyyhkinyt sivun verran juttuja. Harmi kun en eilen ehtinyt lukemaan muutamaa viimeistä sivua, mutta lopetellassani sivuja oli 167.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

On kyllä mystistä, että joku voisi oikeastikin ajatella noin.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmillahan pitäisi olla joku oikeus edes tietää onko niitä lapsenlapsia, oikeastihan sitä ei tarvitse mitenkään edes ilmoittaa.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmilla pitäisi olla jotain sanavaltaa perheen asioihin, esimerkiksi siihen minne perhe muuttaa, todellisuudessa isovanhemmille ei tarvitse edes ilmoittaa missä lapsenlapsi asuu.

Isovanhempi ei voi päättää mistään lasta koskevista asioista, isovanhemmalla ei ole mitään oikeuksia lapseen ja silti joku voi kuvitella ihan tosissaan, että on samalla viivalla vanhempien kanssa suhteessa lapseen. Se on todella mystistä miten niin voi kuvitella.

Tässä puhutaan moraalisesta oikeudesta eikä lakipykälille r*nkkaamisesta.

Tosiaan. Minäpä käytän moraalista oikeuttani vanhempana ja päätän että isovanhempia tavataan vain minun ja mieheni sallimissa rajoissa eli valvottuna ja max. kerran kuussa. Siihen ei ole nokan koputtamista kellään vaikka kuinka kismittäisi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne lapsenlapset kuuluvat isovanhemmille siinä kuin vanhemmilleenkin.

On kyllä mystistä, että joku voisi oikeastikin ajatella noin.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmillahan pitäisi olla joku oikeus edes tietää onko niitä lapsenlapsia, oikeastihan sitä ei tarvitse mitenkään edes ilmoittaa.

Jos toi olisi totta niin isovanhemmilla pitäisi olla jotain sanavaltaa perheen asioihin, esimerkiksi siihen minne perhe muuttaa, todellisuudessa isovanhemmille ei tarvitse edes ilmoittaa missä lapsenlapsi asuu.

Isovanhempi ei voi päättää mistään lasta koskevista asioista, isovanhemmalla ei ole mitään oikeuksia lapseen ja silti joku voi kuvitella ihan tosissaan, että on samalla viivalla vanhempien kanssa suhteessa lapseen. Se on todella mystistä miten niin voi kuvitella.

Olet sairas kontrollifriikki.

Tässä puhutaan moraalisesta oikeudesta eikä lakipykälille r*nkkaamisesta.

Tosiaan. Minäpä käytän moraalista oikeuttani vanhempana ja päätän että isovanhempia tavataan vain minun ja mieheni sallimissa rajoissa eli valvottuna ja max. kerran kuussa. Siihen ei ole nokan koputtamista kellään vaikka kuinka kismittäisi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hyvä, että isovanhemmilla ei ole sitä hoitovastuuta, lapsenlapsia on kiva tavata mutta ei hoitaa eli vanhemmat on mukana kun lapsenlapset tulevat kylään ja vanhemmat itse hoitavat ja katsovat lastensa perään. Tämä mummo ottaa mielellään rusinat pullasta eikä sitten lapsetkaan liho.

Näin on, isovanhemmilla ei ole hoitovastuuta. Ikävä kyllä viestistäsi tulee ilmi asenne "jos minä en saa tehdä niin kuin haluan (=kuten syöttää lapsenlapsille oman pään mukaan herkkuja) niin minä en tee mitään". Tuskinpa se ketään toisaalta haittaa, hoitajia on muitakin kuin itsepäiset isovanhemmat.


Käsitit väärin. Minusta on mukava nähdä lapsenlapsia ja heidän vanhempiaan mutta en enää jaksa sitä hoitovastuuta, ikä tuo minulla liikkumiseen ja jaksamiseen tietyt rajoitukset. Ja kun siitä on niin pitkä aika kun omat lapset ovat olleet pieniä niin en tunne oloani itsevarmaksi pienten lapsenlapsien kanssa. Herkut voivat olla hedelmiä tai napostelujuureksia, mikä nyt on lasten herkku, vanhemmathan sen sanovat. Se "lihominen" oli vitsi vaikka ei meillä nyt tarvitse pelkästään vedellä ja leivällä olla.

Tuohon kyllä puutun sinun kommentissasi, olet hyvin itsepäinen kun tokaiset "hoitajia on muitakin kuin itsepäiset isovanhemmat" kyllä sinun täytyy hyväksyä, että mummot ja papat merkitsevät lapsille paljon. Ja sitten sanon myös, että hoidapa omat lapsesi itse ja anna myös lapsen toisen vanhemman hoitaa, luota myös päiväkotiin ja tarhaan, kenenkään muun ei tarvitse sinun lapsiasi hoitaa.

Ei se ole mikään absoluuttinen totuus, että "isovanhemmat merkitsevät paljon". Automaattisesti.

Se on täysin asia, jonka vanhemmat päättää.


Kun lapsesi ajattelee itse niin hän tulee kyseenalaistamaan vanhempiensa päätökset. Päätä siis parhaan mahdollisen kykysi mukaan koska lapsesi päättää sinun päätöstesi perusteella paljonko sinä merkitset lapsellesi.

Huuuui. Uhkailua. Rajaton narsistimummo vauhdissa.

Sen sijaan että miettisi miten itse on parhaiten yhteistyökykyinen ja miten itse ansaitsee sen vanhempien luottamuksen, aletaan uhkailla. Niiiiiiiin tyypillistä rajattoman narsistin käytöstä.

Tämä " rajaton " on nyt uusi muotisana jota viljellään ihan joka kommentissa.

Mutta ellet tajua mitä tuo edellinen sanoi, taidat itse olla rajaton.
Kyllähän hän tarkoitti sitä että jos rajoitat lastesi yhteyttä vaikka isovanhempiin tai muihin sukulaisiin vailla oikeaa syytä tai lyöt kiilaa ex-puolison ja lasten väliin pohjimmiltaan kosto motiivina, tulevat lapsesi sen tajuamaan kyllä. Sen edestään löytää minkä taakseen jättää.
Lapsilla on oikeus tulla tuntemaan sukulaisiaan ja juuriaan.
Lapsi voi tuntea olevansa samaa puuta jonkun sukulaisen kanssa ja saada siitä itselleen tunteen että kuuluu johonkin muuhunkin kuin vain ydinperheeseen.

Vanhemmat päättävät lastensa asioista. Jos joku sukulainen haluaa olla mukana siinä lasten arjessa ja elämässä, tämä pitää tajuta ensimmäisenä.

SE ON LAPSEN ETU. Turvallisuuden tae.

Tämähän on itsestään selvää.
Mutta paljon on toimintaa minkä pohjana on esim kateus .

Kenen mielestä? Ja eikö mummo tai lapseton käly pikemminkin olisi kade? Niin ainakin meillä.

Vanhemmat ovat yllättävän usein kateellisia lapsilleenkin. Eivät varmaan sitä usein itse tunnista mutta sivulliset ( muutkin kuin isovanhemmat) sen näkevät. Muka hyvää tarkoittavat rajoitukset ja neuvot eivät ole läheskään aina vilpittömästi lapsen eduksi vaan pikemminkin oman aseman pönkittämiseksi.

Annatko esimerkin tällaisista "muka hyvää tarkoittavista rajoituksista ja neuvoista" jotka on todellisuudessa oman aseman pönkittämistä?

En usko että keksii yhtäkään :D


En minäkään usko.
Olen nyt yrittänyt itse keksiä olisinko joskus kateudesta komentanut lastani ja yrittänyt pohtia missä tilanteessa tulevaisuudessa komentaisin pönkittääkseni asemaani vanhempana ja en vaan pysty keksimään mitään.

No tuo alkup. väitehän on rajattoman ihmisen keino mitätöidä sellaiset ohjeet jotka eivät ole hänen mieleensä. Koko ajattelumalli että "rajoitan lapsen toimintaa kostaakseni henkilölle X" on sairas.

Äitini rajoitti minun ja sisarensa eli tätini tapaamisia. Samoin hän teki isäni sukulaisten suhteen.
Kun olin aikuinen , hän jossain syyllisyyden puuskassa kertoi että oli ollut kateellinen siitä että minulla ja hänen sisarellaan oli niin hauskaa yhdessä.
Äidistäni tuntui että sisarensa " varastaa" hänen lapsensa.
Olin tajunnut sen aikuisena itsekin mutta olin silti tuosta tunnustuksesta yllättynyt
Minulla on silti välit tuohon tätiini mutta isän sukulaiset ovat jääneet etäisemmiksi ja iso syy on äidissäni.
En minä sitä lapsena niin ajatellut mutta on minua läpi elämän se harmittanut.
Ja ihan normaaleja ihmisiä ovat nuo sukulaiset, toki heissä vikansa on niin kuin kenessä tahansa, niin että syy välttelyyn aina löytyi kun sitä halusi.

Mielestäni minä en ole tässä se rajaton vaan äitini.
Olkaa varovaisia kun keksitte syitä olla tapaamasta vaikkapa lastenne isovanhempia.

No miten äitisi käyttäytyy nyt sinua kohtaan tai mahdollista puolisoasi kohtaan? Mielestäni ihminen ei ole rajaton lastaan kohtaan, jos ei tue tämän suhdetta johonkin sukulaiseen, koska lähtökohtaisesti ei ole olemassa mitään pakkoa ylläpitää lapsen suhteita sukulaisiin. Ne perustuvat vanhemman omaan arvioon siitä keitä haluaa lapsensa elämään.

Sen sijaan lapselle ei saa jättää kertomatta hänen biologisesta perimästä eikä eristää muista ihmisistä. Olet mitä ilmeisimmin ollut tietoinen, keitä ovat vanhempasi, isovanhempasi ja suurin piirtein muut sukulaiset? Olet myös saanut luoda suhteita ikätovereihin ja elämässäsi on ollut säännöllisesti muita aikuisia ihmisiä?

Mietin vähän oletko trolli, kun aika heppoisin perustein syytät äitiä rajattomaksi. Olet kuitenkin tavannut tätä tätiäsi ja et mainitse mitään muuta kuin tämän siskosten välisen ihmissuhdeongelman syytöksesi perusteeksi. Kun kyllä äidilläsi aivan oikeasti on ollut "oikeus" rajata siskonsa etäämmälle perheemme elämästä, vaikka syynä olisi ollut lapsellisia ajatuksia. Jos hän olisi tehnyt noin isällesi, niin se olisi ollut väärin yksiselitteisesti. Sillä isäsi on ollut tärkeä ihminen kehityksellesi, yksittäinen sukulainen ei.

Kyllä minä kirjoitin että kaikenlaista muutakin tapahtui joita en nyt tässä lähde avaamaan. Totta kai äidillä on oikeus rajata ne ihmiset joiden kanssa lapsi on tekemisissä mutta lapsi tajuaa aikuistuttuaan motiivit ja tajuaa myös sen että oli lapsena oikeassa jos ne motiivit ovat itsekkäitä.
Ja tarinani on tosi vaikka sitä näytään epäilevän täällä. Ja asiasta on kärsinyt lisäkseni sisareni ja veljeni. Ollaan puhuttu siitä nyt aikuisena.
Ilman sukuakin pärjää , ei sillä, mutta kyllä vanhemmat ovat vastuussa siitä että lapsi pääsee sukuunsa suhteet luomaan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hyvä, että isovanhemmilla ei ole sitä hoitovastuuta, lapsenlapsia on kiva tavata mutta ei hoitaa eli vanhemmat on mukana kun lapsenlapset tulevat kylään ja vanhemmat itse hoitavat ja katsovat lastensa perään. Tämä mummo ottaa mielellään rusinat pullasta eikä sitten lapsetkaan liho.

Näin on, isovanhemmilla ei ole hoitovastuuta. Ikävä kyllä viestistäsi tulee ilmi asenne "jos minä en saa tehdä niin kuin haluan (=kuten syöttää lapsenlapsille oman pään mukaan herkkuja) niin minä en tee mitään". Tuskinpa se ketään toisaalta haittaa, hoitajia on muitakin kuin itsepäiset isovanhemmat.


Käsitit väärin. Minusta on mukava nähdä lapsenlapsia ja heidän vanhempiaan mutta en enää jaksa sitä hoitovastuuta, ikä tuo minulla liikkumiseen ja jaksamiseen tietyt rajoitukset. Ja kun siitä on niin pitkä aika kun omat lapset ovat olleet pieniä niin en tunne oloani itsevarmaksi pienten lapsenlapsien kanssa. Herkut voivat olla hedelmiä tai napostelujuureksia, mikä nyt on lasten herkku, vanhemmathan sen sanovat. Se "lihominen" oli vitsi vaikka ei meillä nyt tarvitse pelkästään vedellä ja leivällä olla.

Tuohon kyllä puutun sinun kommentissasi, olet hyvin itsepäinen kun tokaiset "hoitajia on muitakin kuin itsepäiset isovanhemmat" kyllä sinun täytyy hyväksyä, että mummot ja papat merkitsevät lapsille paljon. Ja sitten sanon myös, että hoidapa omat lapsesi itse ja anna myös lapsen toisen vanhemman hoitaa, luota myös päiväkotiin ja tarhaan, kenenkään muun ei tarvitse sinun lapsiasi hoitaa.

Ei se ole mikään absoluuttinen totuus, että "isovanhemmat merkitsevät paljon". Automaattisesti.

Se on täysin asia, jonka vanhemmat päättää.


Kun lapsesi ajattelee itse niin hän tulee kyseenalaistamaan vanhempiensa päätökset. Päätä siis parhaan mahdollisen kykysi mukaan koska lapsesi päättää sinun päätöstesi perusteella paljonko sinä merkitset lapsellesi.

Huuuui. Uhkailua. Rajaton narsistimummo vauhdissa.

Sen sijaan että miettisi miten itse on parhaiten yhteistyökykyinen ja miten itse ansaitsee sen vanhempien luottamuksen, aletaan uhkailla. Niiiiiiiin tyypillistä rajattoman narsistin käytöstä.

Tämä " rajaton " on nyt uusi muotisana jota viljellään ihan joka kommentissa.

Mutta ellet tajua mitä tuo edellinen sanoi, taidat itse olla rajaton.
Kyllähän hän tarkoitti sitä että jos rajoitat lastesi yhteyttä vaikka isovanhempiin tai muihin sukulaisiin vailla oikeaa syytä tai lyöt kiilaa ex-puolison ja lasten väliin pohjimmiltaan kosto motiivina, tulevat lapsesi sen tajuamaan kyllä. Sen edestään löytää minkä taakseen jättää.
Lapsilla on oikeus tulla tuntemaan sukulaisiaan ja juuriaan.
Lapsi voi tuntea olevansa samaa puuta jonkun sukulaisen kanssa ja saada siitä itselleen tunteen että kuuluu johonkin muuhunkin kuin vain ydinperheeseen.

Vanhemmat päättävät lastensa asioista. Jos joku sukulainen haluaa olla mukana siinä lasten arjessa ja elämässä, tämä pitää tajuta ensimmäisenä.

SE ON LAPSEN ETU. Turvallisuuden tae.

Tämähän on itsestään selvää.
Mutta paljon on toimintaa minkä pohjana on esim kateus .

Kenen mielestä? Ja eikö mummo tai lapseton käly pikemminkin olisi kade? Niin ainakin meillä.

Vanhemmat ovat yllättävän usein kateellisia lapsilleenkin. Eivät varmaan sitä usein itse tunnista mutta sivulliset ( muutkin kuin isovanhemmat) sen näkevät. Muka hyvää tarkoittavat rajoitukset ja neuvot eivät ole läheskään aina vilpittömästi lapsen eduksi vaan pikemminkin oman aseman pönkittämiseksi.

Annatko esimerkin tällaisista "muka hyvää tarkoittavista rajoituksista ja neuvoista" jotka on todellisuudessa oman aseman pönkittämistä?

En usko että keksii yhtäkään :D


En minäkään usko.
Olen nyt yrittänyt itse keksiä olisinko joskus kateudesta komentanut lastani ja yrittänyt pohtia missä tilanteessa tulevaisuudessa komentaisin pönkittääkseni asemaani vanhempana ja en vaan pysty keksimään mitään.

No tuo alkup. väitehän on rajattoman ihmisen keino mitätöidä sellaiset ohjeet jotka eivät ole hänen mieleensä. Koko ajattelumalli että "rajoitan lapsen toimintaa kostaakseni henkilölle X" on sairas.

Äitini rajoitti minun ja sisarensa eli tätini tapaamisia. Samoin hän teki isäni sukulaisten suhteen.
Kun olin aikuinen , hän jossain syyllisyyden puuskassa kertoi että oli ollut kateellinen siitä että minulla ja hänen sisarellaan oli niin hauskaa yhdessä.
Äidistäni tuntui että sisarensa " varastaa" hänen lapsensa.
Olin tajunnut sen aikuisena itsekin mutta olin silti tuosta tunnustuksesta yllättynyt
Minulla on silti välit tuohon tätiini mutta isän sukulaiset ovat jääneet etäisemmiksi ja iso syy on äidissäni.
En minä sitä lapsena niin ajatellut mutta on minua läpi elämän se harmittanut.
Ja ihan normaaleja ihmisiä ovat nuo sukulaiset, toki heissä vikansa on niin kuin kenessä tahansa, niin että syy välttelyyn aina löytyi kun sitä halusi.

Mielestäni minä en ole tässä se rajaton vaan äitini.
Olkaa varovaisia kun keksitte syitä olla tapaamasta vaikkapa lastenne isovanhempia.

No miten äitisi käyttäytyy nyt sinua kohtaan tai mahdollista puolisoasi kohtaan? Mielestäni ihminen ei ole rajaton lastaan kohtaan, jos ei tue tämän suhdetta johonkin sukulaiseen, koska lähtökohtaisesti ei ole olemassa mitään pakkoa ylläpitää lapsen suhteita sukulaisiin. Ne perustuvat vanhemman omaan arvioon siitä keitä haluaa lapsensa elämään.

Sen sijaan lapselle ei saa jättää kertomatta hänen biologisesta perimästä eikä eristää muista ihmisistä. Olet mitä ilmeisimmin ollut tietoinen, keitä ovat vanhempasi, isovanhempasi ja suurin piirtein muut sukulaiset? Olet myös saanut luoda suhteita ikätovereihin ja elämässäsi on ollut säännöllisesti muita aikuisia ihmisiä?

Mietin vähän oletko trolli, kun aika heppoisin perustein syytät äitiä rajattomaksi. Olet kuitenkin tavannut tätä tätiäsi ja et mainitse mitään muuta kuin tämän siskosten välisen ihmissuhdeongelman syytöksesi perusteeksi. Kun kyllä äidilläsi aivan oikeasti on ollut "oikeus" rajata siskonsa etäämmälle perheemme elämästä, vaikka syynä olisi ollut lapsellisia ajatuksia. Jos hän olisi tehnyt noin isällesi, niin se olisi ollut väärin yksiselitteisesti. Sillä isäsi on ollut tärkeä ihminen kehityksellesi, yksittäinen sukulainen ei.

Kyllä minä kirjoitin että kaikenlaista muutakin tapahtui joita en nyt tässä lähde avaamaan. Totta kai äidillä on oikeus rajata ne ihmiset joiden kanssa lapsi on tekemisissä mutta lapsi tajuaa aikuistuttuaan motiivit ja tajuaa myös sen että oli lapsena oikeassa jos ne motiivit ovat itsekkäitä.
Ja tarinani on tosi vaikka sitä näytään epäilevän täällä. Ja asiasta on kärsinyt lisäkseni sisareni ja veljeni. Ollaan puhuttu siitä nyt aikuisena.
Ilman sukuakin pärjää , ei sillä, mutta kyllä vanhemmat ovat vastuussa siitä että lapsi pääsee sukuunsa suhteet luomaan.

... Ja isovanhemmat ovat yksin vastuussa omasta käytöksestään. Lapsi ei sellaisessa seurassa ole jossa esimerkiksi mitätöidään lapsen vanhempia. Jos käykin niin ettei lapsi itse aikuisena tätä asiaa tunnista tai ymmärrä niin sille ei voi sitten mitään.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat