Poiminta

Joskus nuorempana luulin, että perheellisenä olo on sellaista autuasta elämää, jolloin viimeistään myös parisuhde kukoistaa. Kuinka väärässä olinkaan.

Ensimmäisen lapsen jälkeen parisuhteessa tapahtuneet muutokset huomasi helposti. Silloin alussa muistan, kuinka minua ärsytti, että meillä ei ollutkaan enää muuta puheenaihetta, kun lapsi. Se tuntui ristiriitaiselta, koska mistäpä muusta sitä olisikaan halunnut puhua, kun siitä rakkaasta pikku makkarasta. Kakkavaippoihin liittyvät oivallukset oli kuitenkin ihan kiva jakaa äitikaverin kanssa, puolison kanssa olisin kaivannut jotain muuta. Sitä mitä meillä ennen oli. Minulla kesti jonkin aikaa tottua siihen, että elämässäni onkin nyt joku puolisoani tärkeämpi. Sittemmin olenkin unohtunut sille tielle, vaikkei asian tarvitsisi olla niin.

Toisen lapsen raskausaikana ajattelin, ettei tässä nyt ainakaan huonommin voi enää mennä.

Taas väärin. Bloggarimme Shitty is the new black, kirjoitti avoimen ja ainakin itseeni kolahtavan tekstin omasta parisuhteestaan koskien vauvavuotta ja varsinkin sen jälkeistä aikaa. Täytyykin todeta, että se pikkuvauva-aika ei ainakaan meillä ole ollut mitään siihen verrattuna, mikä nimenomaan edessä odotti. Koen, että parisuhde muuttuu monen vuoden ajan lapsiperheessä. Jos sen siis annetaan muuttua ja katsotaan ne kortit pakasta loppuun saakka. Meidän tapauksessa kaikki laitettiin pian uusiksi, kun toinen lapsi sai luvan tulla. Eikä meilläkään nyt niin pieni ikäero lapsille tullut, tasan kaksi ja puolivuotta. 

Rehellisesti sanottuna en enää ihmettele, että vanhemmat päätyy eroon.

Luin aika kylmää statistiikkaa siitä, kuinka viime vuonna runsas 48 000 lasta oli tilanteessa, jossa tehtiin sopimus häntä koskevasta asumisesta ja tapaamisista. Se on minusta aika paljon. Eikös meidän maahan synny vuosittain hieman tuota enemmän uusia lapsia? Erolle on varmasti aina paikkansa. Se on mitä luultavimmin ollut sitä jo sata vuotta sitten vallinneessa maailmassa, mutta siihen ei kuitenkaan erinäisistä muista syistä lähdetty. Ehkä silloin lapsen edun ylitse laitettiin tietynlainen häpeä, joka avioeroihin liittyi.

Silti pohdin monesti, miksi nykyään erotaan niin pian lasten jälkeen. 

Jos ajatellaan meidän perheen tilannetta, niin voin vannoa, että joku muu osapuoli meidän kumman tahansa paikalta olisi jo lähtenyt. Olen todella kiitollinen siitä, tietynlaisesta puhtaasta tuurista, mikä meillä selvästi on käynyt. Sitoutuminen todellakin on tahtotila. Ja sitä meiltä löytyy. Kahdeksaan vuoteen on mahtunut aika paljon, mutta toisaalta näihin lapsellisiin reiluun kolmeen vuoteen on mahtunut todella vähän. Lasten lisäksi meitä pitää yhdessä varmasti se, mitä tulevaisuudessa mahtaa olla. Ei me kumpikaan sitä tiedetä, mutta me luotamme siihen.

Sama tahtotila saattaa olla keino selviytyä ruuhkavuosien läpi yhdessä.

Olen nähnyt ympärilläni olevista pareista jo lapsuudesta saakka, että tiettyjä ihmisiä sitoo liiman lailla jokin koskettelematon asia. Yhtälailla olen tavannut pariskuntia, joilla synkkaa tosi hyvin ja jotka ovat tahoillaan ihania ihmisiä, mutta pidemmän päälle heillä ei ole sama suunta, johon kävellä. Meillä eron mahdollisiksi syiksi voisi kuvitella parisuhdeväkivallan, päihteiden käytön sekä uskottomuuden. Ainakin itselläni näihin on nollatoleranssin sietokyky. Sitten taas toisaalta meidän suhteessa on käyty läpi kausia, jotka jo yksistään on varmasti hajottanut ainakin jonkun perheen:

kuukausien seksittömyys, kuukausia kestävä kommunikoimattomuus, kuukausia kestävä läheisyydenpuute..

Tuohon listaan kun lisätään vielä huonosti nukutut yöt, työstressi, kotityöt, opiskelut, kiire, riidat, lastenhoito, yhteisen -ja oman ajan puute sekä kaikki ne pienet asiat, esimerkiksi se todella väärässä paikassa lojuva hikisukka, niin kolmannen maailmansodan syttymiseen tarvittavat koodit on todellakin huudettu ilmaan tästä meidän pikku yhteisöstä. Ei se sota – ainakaan avioeroon liittyvä paperisotaa – kuitenkaan ala. Sitten vaan ollaan ja hengitellään kumpikin tahoillamme. Emme ole koskaan liikaa analysoineet jotakin kautta mikä nyt on sattunut olemaan päällä. Aina, aivan kuin itsestään, olemme taas löytäneet toisemme.

Huonoja kausia tulee, se nyt vaan on selvä. Kuinka moni jättäisi eroamatta jos vain malttaisi?

Me olemme selkeästi asennoituneet siihen, että vaikka jossain vaiheessa menisi parikin vuotta todella huonosti niin seuraavat 20 vuotta voi mennä hyvinkin. Sellaisella mittakaavalla ajateltuna eroaminen tuntuisi todella turhalta. Nyt kun toisenkin lapsen vauvavuosi alkaa pian olla taputeltu, uskon meidän vihdoin saavuttavan jotain uutta. Nimenomaan parisuhteen kannalta. Minulla on ainakin sellainen olo, että tämän viimeisen vuoden perusteella mikään ei varmasti enää yllätä. Yleistäen voisi sanoa, että varmaan ne tietynlaiset "yllätykset" on juurikin olleet niitä, jotka perheen tai minkä tahansa suhteen saa hajalle. Yllättävältä voi esimerkiksi tuntua se, kuinka toisen naama ja läsnäolo kyllästyttää sekä raivostuttaa. 

Sellaisia tunteita ei kannata pelästyä, ei se ole merkki tai syy eroon.

Useat asiantuntijat ovat puhuneet jo vuosia eroista varsinkin lapsiperheissä. Monesti parisuhteessa  on vielä paljon tehtävissä sen jälkeen kun mietinnät eroamisesta tulee ajankohtaiseksi. Eri asia on se haluaako sen eteen enää tehdä mitään. Eikä kaikki meistä tietenkään lähde taisteluun samojen syiden vuoksi. Aikuistumisen myötä olen pyrkinyt imemään tietoa vanhoilta ja viisailta. Niiltä keiden avioliitto on kestänyt siihen asti, kunnes kuolema on erottanut. Niistä löytyneet oivallukset ovat henkilökohtaisesti saaneet minut ymmärtämään ja jaksamaan. Parisuhdeasioissa on kuitenkin tosi hankala yleistää tai antaa neuvoja. Siinä missä kaksi juuri toisilleen sopivaa persoonaa elää leppoisasti elämänsä loppuun saakka, toiset ravaa pariterapiassa. Molemmat siltikin onnellisina ja lopulta tyytyväisinä parisuhteeseensa. 

Oletko jo tutustunut bloggaajaamme ja vastikään lapsellisista eroista kirjan kirjoittaneeseen Etä-äitiin, joka kirjoittaa rohkeasti omista tuntemuksistaan erojen jälkeen?

Paremmaksi puolisoksi pyrkien, Jasu

Meidän perhettä seuraat parhaiten Instassa!

Kommentit (12)

Vierailija

Aivan huikee, raastavan rehellinen ja niin totta oleva teksti!!Harva uskaltaa pistää peliin itsensä ja ajutuksensa noin avoimesti, kiitos siitä💓. Sait musta kyllä uuden lukijan tällä tekstillä😜.

Jasunen
Liittynyt25.7.2017

Sen toteaminen on kova paikka! Toisaalta sen tunnistaminen ja tunnustaminen ei tarkoita mielestäni välttämättä mitään pahaa. :) Kaikki ei ehkä muutu samaksi kuin ennen mutta mikään ei ole mahdotonta, kuten toistensa uudelleen löytäminen. <3

* Elämältä kaiken sain -bloggari, tervetuloa lukijakseni! *

FanniR

Todella upea kirjoitus. Voimia paljon teille molemmille. Kyllä elämä helpottaa kun lapset kasvavat.💝 Itsellä myös 1.5 vuotias pikkuinen poika joka ottaa paljon aikaa. Sitten lisäksi olen alkanut yrittäjäksi joka tuo myöa stressiä. Toivottavasti kaikki helpottuu viellä.

Hakkarainen

Prioriteetit muuttuu elämän eri vaiheissa, ja niin sen pitääkin mennä. Parisuhdekin muuttaa muotoaan ja se vaatii vaivannäköä, eri tavoilla eri aikoina. Kun aika on kortilla niin pienistä teoista tulee isoja.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt uhmaikänsä tavoittanut poika sekä joulukuussa 2017 syntynyt pikkuveljen virkaa toimittava kuopus. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, mökkeily, matkustelu, ekoilu, luonnonkosmetiikka ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Terkuin, Jasu

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle.

Löydät meidät myös somesta!

Blogiarkisto

2018
2017