”Äiti, et sä voi pakottaa mua!”, kuulin jälleen eilen. Niin, en kai, jäin miettimään. Vai voinko? 

Kyse oli kitaran soitosta.

Lapsi käy mielellään kitaratunnilla ja bändikerhossa. Hän myös esittelee mielellään tunnilla oppimaansa. Kotona harjoittelu vaan ei kiinnosta. Ja minusta sen pitäisi kiinnostaa – edes vähän – jotta tunnista on mitään mieltä maksaa maltaita.

Pitäisikö harrastus siis lopettaa, koska se ei motivoi lasta riittävästi? Onko väärin lahjoa lapsi treenaamaan, koska silloin soittaminen ei ole omaehtoista, sisäisestä palosta kumpuavaa itsensä toteuttamista?

Nykyisin tunnutaan painottavan lapsen omaa motivaatiota. Se on avain kaikkeen oppimiseen. Jos sitä ei löydy luonnostaan, opettajan tai kasvattajan täytyy onnistua taikomaan se esiin tai sitten antaa lapsen luovuttaa ja keksiä jotain muuta, koska kyseessä ei selvästikään ole hänen juttunsa.

Olen eri mieltä. Minusta pienen lapsen sisäinen motivaatio on huono kompassi. Se kertoo vain sen, mitä lapsi haluaa juuri tällä hetkellä. Yleensä se ohjaa nopean mielihyvän ja helpolla pääsemisen suuntaan.

Lapsi ei pysty ajattelemaan omaa pitkän tähtäimen etuaan, koska etuaivokuoren lennonjohto on vielä täysin kypsymätön. Motivaatio- ja palkitsemisjärjestelmä sen sijaan toimii jo täydellä teholla: lapsi kyllä tunnistaa karkkien ja kännykkäpelien tarjoamat pikapalkinnot.

Tiedämme jo, ettei pienen lapsen kannata antaa päättää omasta ruokavaliostaan. Hän osaisi varmasti tyydyttää energiantarpeensa, mutta vitamiinit vaihtuisivat sokeriin. Lapsen vaa’assa ei lautasmalli paljoa painaisi.

En halua vähätellä motivaation merkitystä. Toki opimme parhaiten, kun tekeminen on mielekästä. Ja on selvää, että jokaisen kannattaa etsiä ne omimmat juttunsa, jotka inspiroivat aina uudestaan ylittämään itsensä.

Lapsi tarvitsee kuitenkin aikuisen apua mukavuuskynnyksen ylittämiseen. Moni tekeminen kun alkaa kiinnostaa vasta sitten, kun on päässyt alkua pidemmälle. Jos toteaa aina yhden sivun lukemisen jälkeen, että pelaaminen on kivempaa ja vaihtaa kirjan Pleikkariin, ei anna itselleen edes mahdollisuutta innostua lukemisesta.

Lukeminen, soittaminen ja moni muu harrastus palkitsee paljon hitaammin kuin mihin lapset pelimaailmassa tottuvat. Lapsi ei edes tiedä pidemmällä odottavista iloista, jos aikuinen ei ikinä työnnä häntä niihin saakka.

Minä uskon, että mitä useammassa puuhassa lapselle antaa mahdollisuuden kokea tyydytystä, sitä varmemmin joku niistä sytyttää sisäisen palon – siis joku muukin kuin pelkkä digiviihde. Siihen saakka on aikuisen tehtävä ruokkia kipinää, vaikka sitten ”pakottamalla” ja lahjomalla. Vaikka niin, että ensin luetaan tai soitetaan puoli tuntia ja vasta sitten pelataan.

Eilisiltana huijasin lapsen harjoittelemaan. Kaivoin esiin miehen kitaran ja pyysin lasta näyttämään minullekin. Lopuksi kaivoimme YouTubesta Star Warsin tunnarin opetusvideon ja soittelimme vielä sitäkin yhdessä. Taisin saada uuden harrastuksen.

Tiina

P.S. Digipelaamisen ylivoimaista palkitsevuutta käsitellään myös eilen esitetyssä Akuutin jaksossa Koukussa pelaamiseen (Yle Areena), jossa sain olla mukana.

Kommentit (3)

Se toinen tutkija

Mikä pettymys kuulla sinun suustasi tällaista. 😞 Varsinkin kun sisäisestä motivaatiosta on vuosikymmenten tutkimusta (esim. Ryan&Deci) ja olet itse tutkija. Olen ollut kova fanisi ja suositellut kirjaasi laajasti. Jos suositkin ulkoisia motivaattoreita ja pakottamiskeinoja, on se kanssatutkijalle pettymys ja seuraava kirja jää lukematta. Aikuinen voi kannustaa ja innostaa jatkamaan harrastuksen parissa ja se on suotavaa juuri tuon mukavuuskynnyksen ylittämiseksi, mutta pakottaminen ja lahjominen on mielestäni lyhytnäköistä ja pahimmillaan traumaattista, jos lasta itku kurkussa pakotetaan jatkamaan. Monesti lapsi ei aina tiedä, millainen harrastus onkaan ja siksi on hyvä antaa muutama kokeilukerta (monissa harrastuksissa kokeileminen ilmaista), että onko harrastus sellainen jonka odotti olevan. Ei aikuinenkaan aina tiedä aloittaessaan haluaako koko kauden jatkaa samaa. Lapsen kuunteleminen ja kuuleminen todella tärkeää. Luulisi aivotutkijan tämän tietävän.

Pää edellä
Liittynyt17.8.2016

Ikävää että tuotin pettymyksen. Ja kyllä, lapsen kuuleminen on todella tärkeää!
Kirjoitukseni otsikko on provosoiva (itsellänikin on aika ristiriitainen suhde tähän klikkibisnekseen), mutta toivoin, että kirjoituksesta välittyy, etten kannata mitään itku kurkussa pakottamista.
Lapset ovat myös hyvin yksilöllisiä. Toiset itsesäätelytaidoiltaan kypsempiä kuin toiset. Toiset (pika)pakintohakuisempia kuin toiset. Erityisesti digiviihteestä keskusteltaessa törmään monesti siihen, että kaikki vanhemmat eivät näe lainkaan tarvetta rajoittaa lapsen pelaamista tai edes hyväksy, että sitä pitäisi rajoittaa. Tällöin käykin monesti ilmi, että lapsi pystyy siihen hienosti itse, jolloin vanhemman on helppo ajatella, että lapsen sisäinen säätelykyky on kehittynyt, koska häntä ei olo ohjattu ulkoa. Mutta on myös lapsia, joiden omaan säätelykykyyn luottaminen (liian aikaisin) johtaa siihen, ettei lapsi todella tee juuri muuta kuin pelaa.
Varsinaisista harrastuksista oma kokemukseni on se, että pari kokeilukertaa ei aina riitä. Meillä on yleensä (monia on kokeitu) tarvittu puolisen vuotta "patistamista" ennen kun homma on lähtenyt lentoon. Joskus se on vaatinut sitä, että olen itse tukena korkeintaan metrin etäisyydellä lapsesta. Eikä kivaksi todettuunkaan harrastukseen lähtö ole aina huvittanut, mutta kuitenkin sieltä on palattu lähes aina silmät innosta loistaen.
Innostamisen/kannustamisen ja lahjonnan ero on mielestäni veteen piirretty viiva. Onko lahjontaa se, että lupaa lapselle, että kun kitaraläksy on soitettu pari kertaa läpi, etsitään YouTubesta joku kiva biisi ja soitellaan yhdessä? Tai että sääntö on, että jos haluaa pelata Pleikkaa puoli tuntia, ensin luetaan puoli tuntia? Ilman ulkoisia motivaattoreita lyhytjänteiset lapset eivät ehkä ikinä pääse hitaasti palkitsevissa puuhissa sinne asti, että voivat aidosti valita, pitävätkö puuhasta vai eivät.
Olen samaa mieltä, että lopulta vain sisäinen motivaatio kantaa, mutta joskus sen löytämiseksi tarvitaan myös ulkoisia motivaattoreita.  Lähinnä sitä tarkoitin pakottamisella. Tunnustan, että käytin moista voimasanaa ihan huomion vuoksi.
Kiitos joka tapauksessa arvokkaasta kommentista!  Itse liikun blogiympäristössä ja somekeskusteluissa omalla epämukavuusalueellani. Kärjistän, vaikka en pidä siitä itsekään ja sitten selittelen sanomisiani :)  Kirjaa on paljon helpompi kirjoittaa, kun saa rauhassa perustella näkemyksensä.
Tiina

Ei mustavalkoista

Mutta tuossahan sanottiin, että "Lapsi käy mielellään kitaratunnilla ja bändikerhossa. Hän myös esittelee mielellään tunnilla oppimaansa. Kotona harjoittelu vaan ei kiinnosta." Tämä sama juttu on meilläkin. Lapsemme pitää kitaran soitosta ja käy mieluusti siellä tunneilla ja haluaa oppia, mutta se kotona harjoittelu ei kiinnosta. Eli pitäisikö kalliit tunnit maksaa ja että lapsi soittaa vain siellä? Vai pitäisikö jollain tavalla saada lapsi innostumaan siitä kotona soittamisestakin?

Entä mitenkä sellaisten lasten kanssa, joilla on suuri kynnys aloittaa jotain uutta, mitä ei ole kokeillut. Että kertovat jo etukäteen, että eivät halua (edes niille ilmaisille harrastuskerroille). Jos lapsella itsellään on suuri asia olla tekemättä asioita, joita ei tiedä osaavansa. Ja sitten jos vanhemmat ovat pakottaneet kokeilemaan, ovatkin huomanneet, että sehän onkin tosi kivaa ja haluavat tehdä jatkossakin. 

Mielestäni lapsen kuunteleminen ja kuuleminen on tärkeää, mutta yhtäläisen tärkeää on tietää, minkälainen temperamentti lapsella on. Kuinka hän normaalisti toimii erilaisissa tilanteissa. 

Ei tämä mielestäni ole niin mustavalkoista...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kaksi äitiä ja tiedetoimittajaa puntaroi perhe-elämää aivovinkkelistä. 

Tiina Huttu on neurobiologi ja tietokirjailija (Personal Brainer - treenaa aivosi vireiksi, Wsoy 2016). Häntä inspiroi lapsen ja vanhemman yhteinen kasvu: keitä olemme, miten voimme tulla siksi, joksi haluamme ja mistä tiedämme, mitä haluta?

Kirsi Heikkinen on tiedejournalisti, jota kiehtoo kaikki, aivan erityisesti aivotutkimus. Kirsi on ehtinyt asua kolmella mantereella, kuudessa maassa ja 17 kaupungissa – viimeksi Uudessa-Seelannissa.

Kaksikon tietokirja Pää edellä – näin tuet lapsesi aivojen kehitystä ilmestyi helmikuussa 2017 Wsoyn kustantamana. 

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat