Sivut

Kommentit (19)

Vierailija

Nyt se peili käteen (tai videokamera)! kirjoitti:
Aika jumiutuneita äitiyskommentteja täällä kommenttipalstalla. LM haastoi äitejä tutkimaan omia käyttäytymismallejaan haasteellisissa kasvatustilanteissa, mitä ihmeen pahaa siinä on? Suomalainen äitiys on ihmeellinen myytti, jota ei saa lähteä perkaamaan, ellei halua aloittaa somesotaa.
On taitavia äitejä ja taitamattomia. Äitinä voi kehittyä ja oppia uusia asioita, mutta se edellyttää, että pystyy näkemään itsessään myös keskeneräisyyksiä ja virheitä.
Oletteko koskaan miettineet, miksi meidän lapsillamme on niin paljon mielenterveysongelmia ja huostaanottoja? Tuskin ne kaikki johtuvat huonoista isistä ja kyvyttömistä viranomaisista.

Ihan hyvä pointti tämäkin, mutta ehkä kiintymyssuhteesta puhuminen olisi ymmärrettävämpää tässä kohtaa, jos ikävaihe olisi erilainen. Suomessa on tutkimuksia, joiden mukaan isolla osalla suomalaisista olisi välttelevä kiintymyssuhde (turvallisen sijaan), joten ihan paikallaan on totta kai haastaa äitejä miettimään tätäkin asiaa. 

Mielestäni on kuitenkin hieman yksioikoista puhua vain kiintymyssuhteesta, kun kyseessä on 2-vuotias lapsi. Mielestäni kuvattu tilanne on tyyppiesimerkki Mahlerin teorian "uudelleen lähentymisen vaiheesta", jonka voi halutessaan vaikka googlettaa jos kaipaa informaatiota asiasta.

Mutta kyllä totta kai kiintymyssuhteessakin voi olla ongelmia, mutta omasta mielestäni kyseessä on lapsen normaali kehitysvaihe. Hän on itsenäistymässä äidistään, ja se tekee kipeää. Eroahdistus on myös hyvin monien tutkimusten mukaan voimakkaimmillaan 2-vuotiaana, ja se kohdistuu nimenomaan äitiin, mikäli äiti on ollut lapsen ensisijainen hoitaja. Kyllä tällaiset asiat pitää myös muistaa, ennen kuin aletaan pistämään kaikkea kiintymyssuhteen "piikkiin".

Vierailija

Rakkautta vain kirjoitti:
Lapsi kiukuttelee eniten sille, johon luottaa eniten. "Voin kiukutella äidille, koska tiedän ettei hän hylkää minua vaikka mikä olisi".

Jokaisella lapsella on tällainen ihminen, jolle uskaltaa näyttää tunteitaan. Se tarkoittaa, että se ihminen on hänelle tärkeintä maailmassa :)


Tämä.
Olipa outo vastaus psykologilta, maailman sivu lapset ovat kiukutelleet sille josta tietävät ettei tämä hylkää vaikka rajojani koitan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintionen näkemys.

Olen itse ollut se äidille raivoava lapsi.

Äitini terapoi omia lapsuustraumojaan minuun.

Oli itse kokenut, että pikkusiskonsa sai kaiken vanhempien huomion ja hän jäi itse syrjään.

Synnyin perheeseeni pikkusiskoksi, ja sain niskaani kaiken sen katkeruuden minkä äitini oli pikkusiskoaan kohtaan kerännyt.

Hän vahti tarkasti, että huomion kohteena ja jalustalla pysyy perheen isosisko. Ja äiti.

Minä sain olla näkymätön, hajuton ja mauton. Tunteeni ja mielipiteen kiellettiin ja lytättiin. Jos olin vihainen tai itkin, sille naurettiin ja saatettiin ottaa jopa valokuvia, että säilyy muisto siitä kuinka hassulle näytin.

Mielipiteitä tai toiveita minulla ei saanut olla. Jos sanoin vaikka pitäväni punaisista sukista, piti äiti huolen etten varmasti saanut punaisia sukkia. Nehän olisivat olleen naurettavan näköisiä.

Jos halusin aloittaa harrastuksen, naurettiin minulle, että "ei sinusta ole semmoiseen". Ja sama linja oli ihan kaikessa.

Sain äitini seurassa raivokohtauksia. Saatoin potkia ja lyödä häntä ahdistuneena. Raivoamiseni kuitattiin aina sillä, että "äidille on turvallista raivota". Ja sitten sille naurettiin, kun se näytti niin hassulta.

Kenenkään muun seurassa en saanut raivokohtauksia. Ne raivarit olivat ainoa keino, jolla lapsena osasin purkaa ahdistusta äitini seurassa.

Ahdistun edelleen valtavasti äitini seurassa, mutta aikuisena minulla on onneksi muitakin keinoja käsitellä ahdistustani.


Kysymys tuossa tilanteessa kuitenkin 2v lapsesta

Vierailija

Mun lapset ovat kiukutelleet kyllä, mutta harvoin pitkään. Jos ovat tulleet mua lyömään ja huutamaan, kun olen hakenut päiväkodista, en ole alkanut ensimmäisenä pitää käytöskoulua ja tiukata anteeksipyyntöä. Olen sanonut, että voi voi kylläpä nyt harmittaa, istunut alas ja tarjonnut syliä. Jossain vaiheessa se on kelvannut. Sitten on sylitelty, halittu ja puhallettu pois paha mieli. Kiukkukohtaukset eivät ole ikinä jääneet pitkiksi ajoiksi päälle ja aina kaikki on selvitetty. Mitä empaattisempi olen ollut, sitä nopeammin.

Mies taas on sellainen "periaatteen mies", joka ottaa nokkiinsa ja suuttuu lapselle. Luulee arvosteluksi tuon huutamisen ja mesoamisen. Vaatii hyvää käytöstä. Hänen kanssaan kiukku on voinut jäädä päälle ja toistua vaikka miten usein. Lapset alkavat aina ensin huutaa hänelle.

Sinänsä ihan hyvä, että lapsilla on monta mallia aikuisista ihmisistä. Mutta vähän ihmettelen aina tuota, että lapsen jatkuva raivoaminen olisi vain jotenkin todiste ylivertaisesta vanhemmuudesta. On se joskus lapselta myös ihan terve suhtautuminen vanhempaan, joka ei osaa myötäelää.  Toisaalta avuttomuus vanhempana on ihan normaalia, eikä sen tarvitse kattaa kaikkea vanhemmuutta. Jokaisella varmaan on jokin osa-alue, joka tuntuu vaikeammalta. Oli se sitten tunteiden vastaanottaminen, rajojen asettaminen, elämään opastaminen, aikuisena mallina toimiminen, koululäksyissä auttaminen...

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat