Kommentit (19)

Vierailija

Minulla on kaksi lasta, 5-vuotias ja vauva. Kirjoittajan tilanne kuulostaa melko samalta kuin meillä on ollut esikoisen kanssa enemmän tai vähemmän aina. Enemmän nuorempana, vähemmän nykyään. Lapsi on saanut kovimmat raivokohtaukset minulle, kiukuttelee esim. päiväkotiaamuina ihan eri tavalla minulle, isänsä kanssa on hyvin reipas. Nyt hän testailee rajojaan minuun, esimerkiksi uhmaa minua ihan eri tavalla kuin isäänsä. Toisaalta hän kertoo minulle vaikeista ja ristiriitaisista asioista helpommin kuin isälleen. Meillä mies on kiinnittänyt asiaan huomiota ja joskus harmittelee, että kokeeko poika että hänen kanssan pitää olla aina reipas ja osaava. Ja toisaalta minä olin joskus tosi turhautunut päiväkotiin lähtöön, kun minun kanssani se oli yhtä vaatimista ja kiukuttelua ja isänsä kanssa vaatteet tuntuivat vain sujahtavan päälle. 

En todellakaan tulkitse meidän tilannetta niin, että minun toimitapani ja kiintymysuhteeni lapsiin on ristiriitainen ja välttelevä. Tai sanotaan, että toki voi olla ja omaan toimintatapaansa on syytä kiinnittää huomiota, mutta lienee ihan luonnollista, että lapsen suhde isäänsä ja äitiinsä on erilainen. 

Ihan usean tunnetun psykologikin kommetti näihin hoitovapaa ym keskusteluihin on ollut, että vauva ei ole tasa-arvoinen. Meillä on osallistuva isä, joka on ollut pitkällä hoitovapaalla, vaihtaa vaippaa jne. Kuitenkin minä imetän ja hoidan vauvaa, isä käy töissä. Vauvalle minä olen se tärkein vanhempi, se suurin turva. Esikoisen kanssa koin että minä olin se tärkeämpi vanhempi (tai tärkeämpi on huono sana, mutta suurempi turva?) noin kolmivuotiaaksi asti, sen jälkeen olemme tasa-arvoistuneet ja jossain vaiheessa isästä on tainnut tulla ykkönen:) Varmaan lapsi-ja tilannekohtaista, mutta eikö tämä ole ihan tavallinen kuvio psykologiankin kannalta? 

Eikö kirjoittajan tilanteessa ole mahdollinen tulkinta myös se,  että äidille uskaltaa näyttää tunteita enemmän? Eikä se tarkoita että isässä olisi mitään vika..

Ja vielä kerran: omia toimitatapojaa voi ja kannattaa tarkkailla, ne varmasti vaikuttavat lapsen kanssa olemiseen, sitä en halua tässä kieltää. On kuitenkin mielestäni hieman ahdistava ajatus lähteä siitä, että kyseessä on varmaankin ristiriitainen kiintymysuhde, jota pitäisi omatoimisesti videoida ja analysoida!? Kuulostaa hurjalta, ja mietin voisiko kuitenkaan auttaa. Jos kyse olisi tästä, eikä sitä kannattaisi ratkoa vaikka neuvolapsykologin kanssa ennemmin.  

Äiti -68

Kuulostaa tutulta ja varmaan tämä on aika normaalia. Minusta se kertoo lapsen henkisen vahvuuden ja minuuden kehittymisestä. Usein äiti hoivaa ja on vauvasta muutamaan vuoteen asti enemmän lapsen kanssa. Isän osuus lisääntyy usein iän myötä. Jokaisen täytyy saadaa purkaa tunneskaalaansa ja äitihän se tutuin ja turvallisin on, jolle sen voi tehdä pelkäämättä mitään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Äiti on usein tutumpi ja siksi turvallisempi. Äiti on myös usein vähän pehmompi, niin äidille uskaltaa tuittuilla miten haluaa. Miehet ovat usein vähän tiukempia, pitävät hieman kovempaa kuria eivätkä anna samalla tavalla periksi. Isän kanssa ei samalla tavalla tuittuilla tai tulee kurinpalautus. Lapset siis aistivat johtajaominaisuudet ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Äiti on usein tutumpi ja siksi turvallisempi. Äiti on myös usein vähän pehmompi, niin äidille uskaltaa tuittuilla miten haluaa. Miehet ovat usein vähän tiukempia, pitävät hieman kovempaa kuria eivätkä anna samalla tavalla periksi. Isän kanssa ei samalla tavalla tuittuilla tai tulee kurinpalautus. Lapset siis aistivat johtajaominaisuudet ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Tai sitten äidiltä saa empatiaa ja ymmärrystä, mutta isältä ei.

Vierailija

Ristiriitainen kiintymysuhde??? Musta tuo kuulostaa siltä, että äiti on lapsen turvallisin ja läheisin ihminen, ja äiti on kasvatustyyliltään joustavampi. Isällä ehkä autoritaarisempi ja jyrkempi tyyli ja lapsi käyttäytyy ylikiltisti.
Ongelmaa ei ehkä olisi, jos vanhempien kasvatustyyleissä ei olisi niin isoa juopaa. En hakisi ongelmaa äidistä, vaan isästä, koska mielestäni aikuisjohtoinen autoritaarisuus ei ole tätä päivää.
Saisi nyt asiantuntija valottaa käsityksiään!

Vierailija

Mielenkiintionen näkemys.

Olen itse ollut se äidille raivoava lapsi.

Äitini terapoi omia lapsuustraumojaan minuun.

Oli itse kokenut, että pikkusiskonsa sai kaiken vanhempien huomion ja hän jäi itse syrjään.

Synnyin perheeseeni pikkusiskoksi, ja sain niskaani kaiken sen katkeruuden minkä äitini oli pikkusiskoaan kohtaan kerännyt.

Hän vahti tarkasti, että huomion kohteena ja jalustalla pysyy perheen isosisko. Ja äiti.

Minä sain olla näkymätön, hajuton ja mauton. Tunteeni ja mielipiteen kiellettiin ja lytättiin. Jos olin vihainen tai itkin, sille naurettiin ja saatettiin ottaa jopa valokuvia, että säilyy muisto siitä kuinka hassulle näytin.

Mielipiteitä tai toiveita minulla ei saanut olla. Jos sanoin vaikka pitäväni punaisista sukista, piti äiti huolen etten varmasti saanut punaisia sukkia. Nehän olisivat olleen naurettavan näköisiä.

Jos halusin aloittaa harrastuksen, naurettiin minulle, että "ei sinusta ole semmoiseen". Ja sama linja oli ihan kaikessa.

Sain äitini seurassa raivokohtauksia. Saatoin potkia ja lyödä häntä ahdistuneena. Raivoamiseni kuitattiin aina sillä, että "äidille on turvallista raivota". Ja sitten sille naurettiin, kun se näytti niin hassulta.

Kenenkään muun seurassa en saanut raivokohtauksia. Ne raivarit olivat ainoa keino, jolla lapsena osasin purkaa ahdistusta äitini seurassa.

Ahdistun edelleen valtavasti äitini seurassa, mutta aikuisena minulla on onneksi muitakin keinoja käsitellä ahdistustani.

Rakkautta vain

Lapsi kiukuttelee eniten sille, johon luottaa eniten. "Voin kiukutella äidille, koska tiedän ettei hän hylkää minua vaikka mikä olisi".

Jokaisella lapsella on tällainen ihminen, jolle uskaltaa näyttää tunteitaan. Se tarkoittaa, että se ihminen on hänelle tärkeintä maailmassa :)

Vierailija

En kyllä vielä tuon tekstin pohjalta sanoisi mitään ristiriitaisesta kiintymyssuhteesta. Kyseessä on kuitenkin uhmaikäinen lapsi, jolla on todennäköisesti eroahdistus äidistä pahimmillaan. N. 2-vuotiaana lapsi erillistyy äidistään, ja tämän vuoksi äitiin heijastuu erittäin ristiriitaisia tuntemuksia, jotka lapsi ratkaisee lopulta löytämällä iloa omatoimisuudestaan ja oppimalla pyytämään/hakemaan apua äidiltään tarvittaessa. Tämän kriisin jälkeen alkaa tosin vielä se varsinainen uhmaikä, joka myös aiheuttaa vastaavanlaista käytöstä, mutta hieman eri tavalla kuitenkin. Tuota vaihetta voi hyvin kuvailla "ei hyvä äidin lähellä, mutta ei hyvä erossakaan", ahdistaa ja jurppii, kun tajuaa että äiti on itsestä erillinen olento, jolla on oma tahto. Vain alle vuosi sitten oltiin vielä tiivisti symbioosissa. Eli lapsi käy tuossa vaiheessa todella suurta psykologista murrosvaihetta, joka kohdistuu nimenomaan äitiin. Tämänkin jälkeen äiti saa yleensä ne lapsensa pahimmat tunteet vastaanottaa, sillä hän on lapselle se läheisin hoitaja yleensä.

Vierailija

Mielestäni erikoinen näkemys Leea Mattilalla....sitten varmaan kaikilla äideillä joilla on kysymyksen esittäjän kanssa samanikäinen lapsi, on tähän ristiriitainen kiintymyssuhde...eiköhän kysymys ole kuitenkin ihan vain eroahdistuksesta, joka luonnollisesti näyttäytyy pahimmiten sille läheisimmälle hoitajalle.
Oma vastaukseni kysyjälle:
Älä huoli, lapsesi käytös on ihan normaalia ikään kuuluvaa, eikä sinun tarvitse olla huolissasi eikä etenkään joutua syyllistetyksi siitä että sinulla olisi huono kiintymysmalli. Unohda videokuvaaminen, tärkeintä on lapsen kanssa olla luonnollisesti ja oma itsesi eikä yrittää kuvata tilannetta ja alkaa esittää toisenlaista "äitiroolia". Sen lapsi vasta aistiikin.

Pumpeli

Meidän lapset on aina liioitelleet tunteita isän kanssa, koska hän ei muuten huomaa yhtään mitään. Mun kanssa he ovat yleensä olleet melko sopuisia.

Isä on joustamaton, ei mieti asioita lapsen kannalta, pitää jääräpäisesti kiinni typerästäkin säännöstä. Usein omissa maailmoissaan, ei kuule eikä vastaa. Rakastaa samalla lapsiaan ja lapset tykkäävät hänestä kovasti. Ovat oppineet miten isän kanssa tullaan toimeen. Toisaalta samalla isä huutaa vähemmän ja antaa enemmän/helpommin periksi.

En osaa sanoa, miksi lapset ovat aina olleet minun kanssa melko kilttejä, kohtuullisia ja ystävällisiä. Eivät aina kaikkein hyväkäytöksisimpiä tai hiljaisimpia, mutta kivoja. En ole mitenkään täydellinen, hermostun helposti. Yritän samalla kuitenkin aina miettiä heidän tunteitaan ja ajatuksiaan. Ovat nyt 8v ja 7v.

Nyt se peili käteen (tai video...

Aika jumiutuneita äitiyskommentteja täällä kommenttipalstalla. LM haastoi äitejä tutkimaan omia käyttäytymismallejaan haasteellisissa kasvatustilanteissa, mitä ihmeen pahaa siinä on? Suomalainen äitiys on ihmeellinen myytti, jota ei saa lähteä perkaamaan, ellei halua aloittaa somesotaa.
On taitavia äitejä ja taitamattomia. Äitinä voi kehittyä ja oppia uusia asioita, mutta se edellyttää, että pystyy näkemään itsessään myös keskeneräisyyksiä ja virheitä.
Oletteko koskaan miettineet, miksi meidän lapsillamme on niin paljon mielenterveysongelmia ja huostaanottoja? Tuskin ne kaikki johtuvat huonoista isistä ja kyvyttömistä viranomaisista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti on usein tutumpi ja siksi turvallisempi. Äiti on myös usein vähän pehmompi, niin äidille uskaltaa tuittuilla miten haluaa. Miehet ovat usein vähän tiukempia, pitävät hieman kovempaa kuria eivätkä anna samalla tavalla periksi. Isän kanssa ei samalla tavalla tuittuilla tai tulee kurinpalautus. Lapset siis aistivat johtajaominaisuudet ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Tai sitten äidiltä saa empatiaa ja ymmärrystä, mutta isältä ei.

Empatiaa ja ymmärrystä raivoamisesta ja kiukuttelusta? Ei ihme että nykyisin kakarat on kieroonkasvaneita kun kaikkia oikutteluja ymmärretään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintionen näkemys.

Olen itse ollut se äidille raivoava lapsi.

Äitini terapoi omia lapsuustraumojaan minuun.

Oli itse kokenut, että pikkusiskonsa sai kaiken vanhempien huomion ja hän jäi itse syrjään.

Synnyin perheeseeni pikkusiskoksi, ja sain niskaani kaiken sen katkeruuden minkä äitini oli pikkusiskoaan kohtaan kerännyt.

Hän vahti tarkasti, että huomion kohteena ja jalustalla pysyy perheen isosisko. Ja äiti.

Minä sain olla näkymätön, hajuton ja mauton. Tunteeni ja mielipiteen kiellettiin ja lytättiin. Jos olin vihainen tai itkin, sille naurettiin ja saatettiin ottaa jopa valokuvia, että säilyy muisto siitä kuinka hassulle näytin.

Mielipiteitä tai toiveita minulla ei saanut olla. Jos sanoin vaikka pitäväni punaisista sukista, piti äiti huolen etten varmasti saanut punaisia sukkia. Nehän olisivat olleen naurettavan näköisiä.

Jos halusin aloittaa harrastuksen, naurettiin minulle, että "ei sinusta ole semmoiseen". Ja sama linja oli ihan kaikessa.

Sain äitini seurassa raivokohtauksia. Saatoin potkia ja lyödä häntä ahdistuneena. Raivoamiseni kuitattiin aina sillä, että "äidille on turvallista raivota". Ja sitten sille naurettiin, kun se näytti niin hassulta.

Kenenkään muun seurassa en saanut raivokohtauksia. Ne raivarit olivat ainoa keino, jolla lapsena osasin purkaa ahdistusta äitini seurassa.

Ahdistun edelleen valtavasti äitini seurassa, mutta aikuisena minulla on onneksi muitakin keinoja käsitellä ahdistustani.

Tuokin on mahdollista, mutta ei varmaan aina ole sopiva selitysmalli. Minulla on vain yksi lapsi ja mm. isän reissutöiden vuoksi oli vuosia se läheisin ja turvallisin. Työskentelen lasten kanssa ja minulla on nimenomaan lahjana olla turvallinen ja helposti lähestyttävä. Lapsella oli vaihe, jolloin hän oli tosi tiukassa kurissa päivähoidossa ja nin hänen olevan siellä ylikiltti. Kyllä silloin kiukut purettiin äitiin. Olin ainoa ihminen, jota hän esim löi.
Tilanne tasoittui, kun hän siirtyi eskariin, sensitiivisen open huomaan. 
Isän kanssa oli pidempään toisin. Jos totta puhutaan, rohkaisin häntä lopulta suuntaamaan kiukkua myös isään - mitä hän ei koskaan ollut uskaltanut tehdä. Ja hän rohkaistui. Meillä ei ole enää tuota tilannetta, että minä olisin pahan olon varaventtiili. Hän ei ole enää ylikiltti ja ylireipas iskän kanssa vaan pystyy suuntaamaan asiansa niinsanotusti oikeaan osoitteeseen. Väliin minun suuntaani, väliin iskän. Enemmän iskän, koska hän on meistä se joustamattomampi ja äkkipikaisempi. Lapsi sanoo, että lopeta iskä, sun rähjääminen tuntuu musta pahalta!

Vierailija

Nyt se peili käteen (tai videokamera)! kirjoitti:
Aika jumiutuneita äitiyskommentteja täällä kommenttipalstalla. LM haastoi äitejä tutkimaan omia käyttäytymismallejaan haasteellisissa kasvatustilanteissa, mitä ihmeen pahaa siinä on? Suomalainen äitiys on ihmeellinen myytti, jota ei saa lähteä perkaamaan, ellei halua aloittaa somesotaa.
On taitavia äitejä ja taitamattomia. Äitinä voi kehittyä ja oppia uusia asioita, mutta se edellyttää, että pystyy näkemään itsessään myös keskeneräisyyksiä ja virheitä.
Oletteko koskaan miettineet, miksi meidän lapsillamme on niin paljon mielenterveysongelmia ja huostaanottoja? Tuskin ne kaikki johtuvat huonoista isistä ja kyvyttömistä viranomaisista.

Ihan hyvä pointti tämäkin, mutta ehkä kiintymyssuhteesta puhuminen olisi ymmärrettävämpää tässä kohtaa, jos ikävaihe olisi erilainen. Suomessa on tutkimuksia, joiden mukaan isolla osalla suomalaisista olisi välttelevä kiintymyssuhde (turvallisen sijaan), joten ihan paikallaan on totta kai haastaa äitejä miettimään tätäkin asiaa. 

Mielestäni on kuitenkin hieman yksioikoista puhua vain kiintymyssuhteesta, kun kyseessä on 2-vuotias lapsi. Mielestäni kuvattu tilanne on tyyppiesimerkki Mahlerin teorian "uudelleen lähentymisen vaiheesta", jonka voi halutessaan vaikka googlettaa jos kaipaa informaatiota asiasta.

Mutta kyllä totta kai kiintymyssuhteessakin voi olla ongelmia, mutta omasta mielestäni kyseessä on lapsen normaali kehitysvaihe. Hän on itsenäistymässä äidistään, ja se tekee kipeää. Eroahdistus on myös hyvin monien tutkimusten mukaan voimakkaimmillaan 2-vuotiaana, ja se kohdistuu nimenomaan äitiin, mikäli äiti on ollut lapsen ensisijainen hoitaja. Kyllä tällaiset asiat pitää myös muistaa, ennen kuin aletaan pistämään kaikkea kiintymyssuhteen "piikkiin".

Vierailija

Rakkautta vain kirjoitti:
Lapsi kiukuttelee eniten sille, johon luottaa eniten. "Voin kiukutella äidille, koska tiedän ettei hän hylkää minua vaikka mikä olisi".

Jokaisella lapsella on tällainen ihminen, jolle uskaltaa näyttää tunteitaan. Se tarkoittaa, että se ihminen on hänelle tärkeintä maailmassa :)


Tämä.
Olipa outo vastaus psykologilta, maailman sivu lapset ovat kiukutelleet sille josta tietävät ettei tämä hylkää vaikka rajojani koitan.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintionen näkemys.

Olen itse ollut se äidille raivoava lapsi.

Äitini terapoi omia lapsuustraumojaan minuun.

Oli itse kokenut, että pikkusiskonsa sai kaiken vanhempien huomion ja hän jäi itse syrjään.

Synnyin perheeseeni pikkusiskoksi, ja sain niskaani kaiken sen katkeruuden minkä äitini oli pikkusiskoaan kohtaan kerännyt.

Hän vahti tarkasti, että huomion kohteena ja jalustalla pysyy perheen isosisko. Ja äiti.

Minä sain olla näkymätön, hajuton ja mauton. Tunteeni ja mielipiteen kiellettiin ja lytättiin. Jos olin vihainen tai itkin, sille naurettiin ja saatettiin ottaa jopa valokuvia, että säilyy muisto siitä kuinka hassulle näytin.

Mielipiteitä tai toiveita minulla ei saanut olla. Jos sanoin vaikka pitäväni punaisista sukista, piti äiti huolen etten varmasti saanut punaisia sukkia. Nehän olisivat olleen naurettavan näköisiä.

Jos halusin aloittaa harrastuksen, naurettiin minulle, että "ei sinusta ole semmoiseen". Ja sama linja oli ihan kaikessa.

Sain äitini seurassa raivokohtauksia. Saatoin potkia ja lyödä häntä ahdistuneena. Raivoamiseni kuitattiin aina sillä, että "äidille on turvallista raivota". Ja sitten sille naurettiin, kun se näytti niin hassulta.

Kenenkään muun seurassa en saanut raivokohtauksia. Ne raivarit olivat ainoa keino, jolla lapsena osasin purkaa ahdistusta äitini seurassa.

Ahdistun edelleen valtavasti äitini seurassa, mutta aikuisena minulla on onneksi muitakin keinoja käsitellä ahdistustani.


Kysymys tuossa tilanteessa kuitenkin 2v lapsesta

Vierailija

Mun lapset ovat kiukutelleet kyllä, mutta harvoin pitkään. Jos ovat tulleet mua lyömään ja huutamaan, kun olen hakenut päiväkodista, en ole alkanut ensimmäisenä pitää käytöskoulua ja tiukata anteeksipyyntöä. Olen sanonut, että voi voi kylläpä nyt harmittaa, istunut alas ja tarjonnut syliä. Jossain vaiheessa se on kelvannut. Sitten on sylitelty, halittu ja puhallettu pois paha mieli. Kiukkukohtaukset eivät ole ikinä jääneet pitkiksi ajoiksi päälle ja aina kaikki on selvitetty. Mitä empaattisempi olen ollut, sitä nopeammin.

Mies taas on sellainen "periaatteen mies", joka ottaa nokkiinsa ja suuttuu lapselle. Luulee arvosteluksi tuon huutamisen ja mesoamisen. Vaatii hyvää käytöstä. Hänen kanssaan kiukku on voinut jäädä päälle ja toistua vaikka miten usein. Lapset alkavat aina ensin huutaa hänelle.

Sinänsä ihan hyvä, että lapsilla on monta mallia aikuisista ihmisistä. Mutta vähän ihmettelen aina tuota, että lapsen jatkuva raivoaminen olisi vain jotenkin todiste ylivertaisesta vanhemmuudesta. On se joskus lapselta myös ihan terve suhtautuminen vanhempaan, joka ei osaa myötäelää.  Toisaalta avuttomuus vanhempana on ihan normaalia, eikä sen tarvitse kattaa kaikkea vanhemmuutta. Jokaisella varmaan on jokin osa-alue, joka tuntuu vaikeammalta. Oli se sitten tunteiden vastaanottaminen, rajojen asettaminen, elämään opastaminen, aikuisena mallina toimiminen, koululäksyissä auttaminen...

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat