Muita yksinäisiä? Tai te jotka ette ole, kertokaa mistä olette löytäneet aikuisiällä ystäviä?

Sivut

Kommentit (149)

Vierailija

Tästä tuli mieleen, että tietääkö kukaan yksinäistä naista, jolla ei ole puolisoa? Kaikki täällä yksinäisyydestä puhuvat kertovat, että heillä on mies, lapsia, vanhemmat, sisaruksia, sukulaisia... Mutta voiko nainen olla oikeasti yksin vasten tahtoaan?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tästä tuli mieleen, että tietääkö kukaan yksinäistä naista, jolla ei ole puolisoa? Kaikki täällä yksinäisyydestä puhuvat kertovat, että heillä on mies, lapsia, vanhemmat, sisaruksia, sukulaisia... Mutta voiko nainen olla oikeasti yksin vasten tahtoaan?

Minä. Muutin uudelle paikkakunnalle, en ole onnistunut saamaan yhtään ystävää. En ole ikinä seurustellut, säätöjä kyllä mutta kukaan ei ole ikinä halunnut mitään vakavaa kanssani. Olen vähän ujo, mutta muuten koen olevani ihan "tavallinen", tykkään käydä keikoilla, leffassa, ulkona syömässä, lukea, käydä kävelyillä jne. Joskus tuntuu että otsassani lukee friikki tms. Ehkä se on sitten ulkonäössä joku juttu, en tiedä. Haaveilen lapsista ja perheestä, häistäkin, mutta en pidä näitä asioita enää todennäköisenä omalla kohdallani. Olen opetellut elämään yksinäisenä vaikka se pahalta usein tuntuukin. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä tuli mieleen, että tietääkö kukaan yksinäistä naista, jolla ei ole puolisoa? Kaikki täällä yksinäisyydestä puhuvat kertovat, että heillä on mies, lapsia, vanhemmat, sisaruksia, sukulaisia... Mutta voiko nainen olla oikeasti yksin vasten tahtoaan?

Minä. Muutin uudelle paikkakunnalle, en ole onnistunut saamaan yhtään ystävää. En ole ikinä seurustellut, säätöjä kyllä mutta kukaan ei ole ikinä halunnut mitään vakavaa kanssani. Olen vähän ujo, mutta muuten koen olevani ihan "tavallinen", tykkään käydä keikoilla, leffassa, ulkona syömässä, lukea, käydä kävelyillä jne. Joskus tuntuu että otsassani lukee friikki tms. Ehkä se on sitten ulkonäössä joku juttu, en tiedä. Haaveilen lapsista ja perheestä, häistäkin, mutta en pidä näitä asioita enää todennäköisenä omalla kohdallani. Olen opetellut elämään yksinäisenä vaikka se pahalta usein tuntuukin. 


Täällä toinen. Olisin mä varmaan miehen saanutkin mutta kun en oo osannut sit itse tykätä kenestäkään niin paljon että olisin halunnut toisen osaksi elämääni pysyvästi. Vanhempien kanssa oon kyllä säännöllisesti tekemisissä aika paljonkin mutta sosiaalista elämää ei ole. En haaveile perhe-elämästä mutta parisuhde jossa olis jotain henkistä yhteyttä toisen kanssa, olisi tervetullut kyllä vaikka pärjäilen tosin aika hyvin nykyään ilmankin, en siis sure enää sinkkuuttani kuten joskus aiemmin.

Exyxinäinen

Aika yllättäen suomi24:n yksinäisyys-palstalta löysin 2 oikein mukavaa ihmistä, sähköposteja vaihdeltu ja sättäilty kovasti jo ainakin 3v ajan. Miten se aika rientääkään.

Vierailija

Tänään viimeksi mietin ystävättömyyttäni, kun täytin Taloustutkimuksen lomaketta, joss kysyttiin "Mistä keskustelet mieluiten ystäviesi kanssa?" Mulla on muutama ihana työkaveri, jotka on tavallaan ystäviä ja olen tavannut heitä vapaa-ajallakin, mutta heilläkin on kaikilla myös "oikeita" ystäviä. Mulla ei. Olen yh, ja lasteni kaverien vahemmat on sellaisia vähän enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja, mutta en tapaa heitä muuten kuin lasten asioissa.

Olen aina ollut tällainen. Koulussakin mulla oli kyllä kavereita, mutta olin kaikille kuitenkin aina se viimeinen vaihtoehto, jonka kanssa olla. Eikä kukaan ollut kahdestaan mun kanssa, varsinkaan vapaa-ajalla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen aina ollut tällainen. Koulussakin mulla oli kyllä kavereita, mutta olin kaikille kuitenkin aina se viimeinen vaihtoehto, jonka kanssa olla. Eikä kukaan ollut kahdestaan mun kanssa, varsinkaan vapaa-ajalla.

Kuulostaa tutulta. Olen myös "kavereilleni" sellainen viimeinen vaihtoehto, jonka voi halutessaan sivuuttaa täysin tuosta vaan niin että puhun asiaani kuin seinille. Tuollainen on melko ärsyttävää käytöstä. Olen välillä miettinyt, että pitäisikö itsekin alkaa harrastamaan samaa, kun puhuvat minulle. Alkaisin vaan puuhailemaan jotain muuta tai kävelisin pois paikalta. On minulla yksi ns. läheisempi kaveri, mutta hänellekin vaikutan olevan vaan se pytty jonne kaataa kaikki omat murheensa. Minä tulen aina mieleen, jos on tarvetta purkaa huoliaan. Minun huoleni tai asiani puolestaan eivät niinkään kiinnosta.

Vierailija

Tollikka kirjoitti:
Olen aina vähän ihmetellyt samaa, valitetaan yksinäisyyttä vaikka oman puolison pitäisi olla se suurin tuki, turva ja ystävä. Mitä ne sitten ovat ellei sitä? Ymmärrän toki, ettei mies ole sama asia kuin nainen. Mutta noin periaatteessa.

Ei mulle riitä yksi läheinen ihminen. Ystävyys on myös erilaista kuin kumppanuus.

En edes tunne itseäni yksinäiseksi sinkkuna, jos on kavereita ja ystäviä, viihdyn sinkkuna oikeastaan hyvin. Ja mitä jos tulee ero, siinä todennäköisesti menettää sitten sen ainoan ystävänsä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäviä ja kavereita kaipaavilta olisi kiva kuulla, mitä te ystävyydeltä ja kaveruudelta odotatte?

Minulla on aviomies ja äiti, jonka kanssa olen hyvin läheinen.
Kuitenkin en voi olla toivomatta, että olisi joku kaveri, jonka kanssa voisi käydä joskus ostoksilla, kävelyllä, leffassa, kahvilla...

Lapsuuden kavereiden kanssa olemme etääntyneet, tuntuu että yhteydenpito on melko yksipuolista.

Minulla on useita harrastuksia ja olen ollut vuosia samassa työpaikassa, mutta ei sieltä ystäviä tai kavereita ole tullut.
Olen mielestäni ystävällinen ja auttavainen, tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, mutta silti kukaan ei halua olla enempää kuin hyvän päivän tuttu.

Tuntuu siltä, että jotain vikaa minussa on.
Esim. saatan jutella työkaverien kanssa paljonkin meitä yhdistävistä asioista ja meillä vaikuttaa olevan oikein mukavaa - ja sen jälkeen katson vierestä kun he lähtevät yhdessä työpäivän jälkeen oluelle, pyytävät mukaan kaikki muut paitsi minut.
Töissä minulta salaa on kerran pidetty pikkujoulut ja toisen kerran minua ei ainoana kutsuttu erään työkaverin läksiäisiin.
Jostainhan tämä johtuu - tietäisi vain mistä.
Kuitenkin nämä samat ihmiset tuntuvat juttelevan minulle työpäivän aikana ihan mielellään.

Minua on aikanaan kiusattu koulussa vuosia. Ehkä sen takia huomaamattani pidän suojakuorta ympärilläni ja karkoitan ihmisiä? En osaa sanoa, voi kun tietäisi...


Aivan kuin minun kirjoittamani! Yritän aina kohdella työkavereita kivasti, olla reilu ja tiedän tekeväni omat hommani. Juttu luistaa hyvin tauoilla. Silti huomaan, etten ole porukan whatsup-ryhmissä tai että minua ei kutsuta menoihin mukaan. Niin kovasti toivon, että joku kertoisi miksi!
Yksi työkaveri, josta vielä tykkään tosi paljon, muutti ihan naapuriin. Olen pyytänyt kahville, lenkille, tapahtumiin. Turhaan. Surkeinta on se, että on valehdellut ettei ole tarvinnut suostua.

Vierailija

Aluksi sanon että elämä on matka ja matka se kaikilla meillä muillakin. Itsemme meillä on aina kanssamme, muita ei muut eivät aina ole. Olen onnekas miltein 30-kymppinen, sillä lapsuuteni paras ystävä asuu samalla paikkakunnalla kuin minä ja vieläkin käydään yhdessä leffassa, kahvilla, lounaalla ja toistemme luona, nähdään joka kuukausi. Seurakunnan kautta olen saanut eniten ystäviä. Minulla on myös aika läheisiä mies ystäviä oman mieheni lisäksi. Lisäksi eräs yli 65-vuotias entisen työni kautta tutuksi tullut vanha rouva on ystäväni. Hänen luonaan käyn myös säännöllisesti. Kaikesta tästä huolimatta tunnen oloni välillä yksinäiseksi, lähinnä taas siksi että haluaisin viettää enemmän aikaa puolisoni kanssa mutta tällä hetkellä hän tekee pitkää päivää, eikä nähdä kuin myöhään iltaisin arkisin, yleensä sunnuntaisin koko päivä sentään ollaan yhdessä. Tilanne voi kuitenkin muuttua milloin vain, siksi otan vastaan myös uudet ystävyyssuhteet..

Vierailija

Voi itku! Pitäis olla ystävä-tinder, jossa näkis niitä lähistöllä olevia muita yksinäisiä. Mäkin voisin haluta ystäviä täältä missä asun kun ystävät asuvat kaikki kaukana, ei vaan löydy. Tuntuu että kaikilla täällä ON jo ystävät eivätkä halua uusia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen opetellut elämään yksinäisenä vaikka se pahalta usein tuntuukin. 

Onneksi itse olen senverran introverttinen tyyppi, että yksinelo ei tee niin pahaa ja useimmiten se on jopa toivottu olotila. Sitä helpotusta, kun pääsee töistä ihmisten keskeltä omaan rauhaan. Toki mullakin oli vaiheet, että se parisuhde olis vaan hotsittanu niin hitosti, mutta kun ei onnaa niin ei onnaa. Mitenpä sitä ikisinkkuna osaisi toisen ihmisen kanssa enää ollakaan, kun ei ole ollut edes niitä säätöjäkään (tosin neitsyt en ole sentäs) ja ehkä parempi ettei tiedäkään mistään mahdollisista paremmista mitään. Jos liikoja alkaakin ahdistamaan, niin ei tarvitse kun käydä vilkaisemassa tuttavapariskunnan riitelyä ja jo helpottaa.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat