Lila täytti tällä viikolla yhdeksän. Yhdeksän. Minun hurmaava, vahvatahtoinen, oikeudenmukainen, lempeä, tasapainoinen, hymyilevä halailijani täytti tänään yhdeksän vuotta. Tiedän, että kaikki sanovat varmasti tämän lastensa kasvaessa, mutta en pysty käsittämään...

A) Miten minulla voi olla jo noin "vanha" tytär.

B) Miten nopeasti aika on kulunut, sillä ihan vastahan hän syntyi.

C) Miten fiksun ja ihanan tytön olen saanut, sillä oikeastihan minulla ei ole hänen ihanuuteensa mitään osaa tai arpaa.

 

 

Hän on loistanut omaa valoaan ihan syntymästään saakka ja minä olen saanut vain kunnian ihmetellä ja rakastaa häntä. Olen jokaisesta lapsestani äärettömän kiitollinen, kuten kuka tahansa äiti, mutta juuri tämä soturiprinsessa on kyllä tullut opettamaan minulle todella monta elämänläksyä. Hän on hyvin monessa asiassa kuin minun kuvani, mutta kuitenkin aivan isänsä tytär.

Lila syntyi Torontossa, kotonamme, ja tuli maailmaan omalle tyylilleen uskollisesti erittäin vauhdikkaasti vain kahdessa tunnissa. Kumpikaan kätilöistämme ei melkein ehtinyt paikalle, sillä yllätin itsenikin tuntemalla ponnistamisen tarpeen ennen kuin heitä oli edes pyydetty saapumaan paikalle. Onneksi heille oli jo sentään soitettu...

Niklas tai minä emme kumpikaan olleet osanneet kuvitella, että rauhallisen oppikirjamaisen ensimmäisen synnytyksen jälkeen toinen lapsemme päättäisi rynnistää maailmaan nollasta sataan kiihtyneillä supistuksilla siten, että Niklaksen kellottaessa kylpyammeen vieressä supistuksia, tuntui kuin niissä ei olisi ollut välejä ollenkaan. Aivan kuin kaksi supistusta olisi tullut aina peräkkäin ja yhden supistuksen kesto olisi ollut jopa 2,5min. Ja sitten kehoni alkoikin tehdä jotain todella omituista. Tunsin kuinka supistus muutti suuntaa ja alkoi painamaan alaspäin.

Ensimmäisessä synnytyksessäni en ollut tuntenut ponnistuksentarvetta ollenkaan ja kylläpä se olikin huikea tunne, kun kohtu teki työtään ilman, että minun piti tehdä oikeastaan muuta kuin rentouttaa itseni. Mutta... kumpikaan kätilöistämme ei ollut vielä saapunut paikalle. Voitte vain kuvitella kuinka nopeasti Niklas ryntäsi alakertaan soittamaan heille tajutessaan, että nyt vaikuttaisi siltä, että olisi jo AIKA KIIRE.

On hauska huomata kuinka omassa mielessä tilanteet tuntuvat usein niin erilaisilta, kuin miltä ne varmasti näyttäisivät tai näyttävät ulkopuoliselle, sillä omassa mielessäni mietin kuinka ja miten ehtisin niiden megasupistusten välissä mitenkään siirtyä kylpyhuoneen tavallisesta ammeesta vierashuoneemme isoon synnytysaltaaseen. Siellä se odotti valmiina, Niklas oli täyttänyt sen jo paljon aiemmin valmiiksi, mutta se tuntui olevan niin äärettömän kaukana. Maailman toisella puolen. Huoneiden välissä oli pitkä käytävä. Matka tuntui siinä tilanteessa huimaavan pitkältä ja en todellakaan halunnut ottaa yhtään supistusta vastaan kuivalla maalla ilman ihanan lämpimän veden turvaa. Saati tulla siitä ihanan lämpimästä vedestä ylös.

Mutta sitten kun sieltä nousin, omassa päässäni tuntui kuin olisin JUOSSUT käytävää pitkin ja HYPÄNNYT sinne synnytysaltaaseen. (Juu, ei ole voinut tapahtua!) Ja siellä ihanassa sinisessä altaassa minä sitten puhaltelin ja yritin olla ihan rentona, ponnistamatta, kunnes edes yksi kätilöistä olisi paikalla.

Muistan ikuisesti kuinka helpottunut olin kuullessani kätilömme askeleet portaissa hänen kavutessaan toiseen kerrokseen meidän luoksemme ja hänen astuessaan ovesta sisään, päätin lupaa kyselemättä, aloittaa ponnistamaan. Käännyin kylkikellunnasta (saa nauraa) kontalleni ja muistan kuinka todellakin tunsin ennen Lilan pään syntymää termin "ring of fire" merkityksen, eli kun väliliha on kaikkein venyneimmillään juuri ennen pään ulostuloa, se voi tuntua kuin polttavalta renkaalta. Kätilö ei varmasti ollut täysin tyytyväinen tilanteen nopeaan kulkuun, koska hän ei ehtinyt ottamaan kaikkia välineitään esiin eikä kertaankaan kuuntelemaan vauvan sydämensykkeitä, mutta me olimme Lilan kanssa valmiita hänen syntymäänsä.

Varmasti juuri siitä syystä, että hän ei ollut ehtinyt kuuntelemaan vauvan sykkeitä ja varmistaa tilanteen turvallisuutta (tämä on täysin minun oletukseni), kätilö hieman nopeutti Lilan ulostuloa vetämällä hänen päästään. Lilan sujahti veteen ja sain nostaa toisen lapsemme, tyttäreni, itse vedestä rinnalleni. Se oli uskomaton ja uusi kokemus sekin, sillä Niklas oli ottanut vastaan esikoisemme Lukaksen.

 

 

Lila oli täydellinen, mutta aivan erinäköinen kuin Lukas. Aivan eri maata. Aivan uusi tuttavuus. Ensimmäiset päivät vain katselin häntä ja ihmettelin kuka tämä uusi pieni ihminen oli. 

Voi, kuinka edelleen ikävöin niitä maagisia ensihetkiä. Mitään niin ihanaa en ole koskaan kokenut kuin lasteni ensitapaamiset.

-P-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

39-vuotias, 6-, 9- ja 11-vuotiaiden lasten äiti. Naisten terveyteen erikoistunut fysioterapeutti, synnytysvalmentaja ja doula, joka toimii äitiys- sekä lantionpohjan fysioterapeuttina.

Erityiskiinnostuksen kohteena raskausajan hyvinvointi ja synnytyksestä palautuminen, mutta kokonaisvaltaisesti kaikki terveys ravinnosta mielen harjoittamiseen. Lisäkoulutukseltaan naturopaattinen ravintoterapeutti (CNM) ja mindfulnessohjaaja.

Asunut yli 10 vuotta Pohjois-Amerikassa; Ft. Lauderdalessa, Dallasissa, Torontossa, Calgaryssa ja Anaheimin vieressä Irvinen kaupungissa, viimeiset viisi vuotta jälleen Suomessa.

 

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla