Pari viikkoa sitten lopettelin hengitysterapeuttiopintoni Jyväskylässä ja saimme kaikki esittää oppimastamme ja kokemastamme omavalintaisella tavalla tehdyn lopputyön. Se sai olla mitä vain. Luovuutta sai käyttää tai olla käyttämättä. Mutta sen piti kertoa omakohtaisesta, oman kokemuksen kautta opitusta ja tästä yhdessä koetusta matkasta hengitysohjaajaksi.
Tämä koulutus osoittautui matkaksi omaan lapsuuteen ja omiin kokemuksiini kiintymyssuhteissa, kokemuksiini kannatelluksi tulemisesta, erillisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja asioista, jotka ovat muovanneet minusta sen kuka olen. Ja vaikka tiesin heti jo ensimmäisenä koulutuspäivänä, että tästä en selviäisi ilman kyyneliä ja kipua, oli se sen arvoista. Kuten kaikki kasvuprosessit.
Ilman tätä kokemusta ja tekemiämme harjoitteita, en olisi oivaltanut mm. uniongelmiini liittyvää oman hengitykseni pinnallisuutta ja hengitykseen kuuluvan tauon puuttumista öisin. Enkä varmasti myöskään olisi tunnistanut omaa tapaani hengittää surun keskellä. Toisaalta kaiken oppimani jälkeen uskallan nyt luottaa paremmin siihen, että kehoni osaa hengittää juuri niin hyvin, kuin on mahdollista tällä hetkellä, ja itse voin vaikuttaa siihen olemalla lempeämpi itselleni ja ottamalla vastaan ystävieni ja rakkaimpieni tuen.
Ehkä erilaisessa elämäntilanteessa tämä kokemus olisi ollut hieman helpompi, en tiedä, mutta uskon vahvasti aina siihen, että asiat ja kokemukset tulevat kohdalle juuri silloin kuin niiden kuuluukin ja päätin luottaa tähän ajoitukseen. Ja lopulta, saatoin itse koulutuksen aikana säädellä mihin olin valmis. Eli jos joku harjoitus tuntui liian raskaalta, minun oli lupa jättää se tekemättä. Kerran kouluttajat myös viisaudessaan ohjasivat minut pitämään harjoitustauon, kun huomasivat iänikuisen selviytyjän minussa puskevan itseään liian koville.
Elämäni on viime aikoina tuntunut siltä kuin pääkuvassa näyttää. Meren aallot heittelevät ja keinuttavat myrskyn pyörteissä ja mitä enemmän yritän niitä itseäni valtavan paljon vahvempia aaltoja vastaan taistella, sen väsyneemmäksi tulen. Olisi uskallettava päästää irti, erityisesti hallinnan tarpeesta. Luottaa siihen, että aallot kantavat ja uskaltaa mukautua meren liikkeisiin. Kellua. Suunnata kohti pimeydessä loistavaa majakkaa.
Muistan sen tunteen myös synnytyksestä. Mitä enemmän yritti taistella kipua ja supistuksen voimaa vastaan, sitä väsyneemmäksi ja epätoivoisemmaksi tuli. Ratkaisu oli antautua itseään suuremmille voimille. Omalle keholle. Antaa sille voimalle valta ja rentoutua jokaisen supistuksen kohdalla. Luottaa, että vaikka matka kulkee myrskyn läpi, minä pärjään. Pitäen joka hetkellä tavoitteen kirkkaana omassa mielessä ja keskittyen siihen. Synnytyksessä se tavoite oli tietenkin ihanan konkreettinen. Se oma rakas lapsi, joka aivan kohta olisi sylissä ja jota jokainen supistus toi lähemmäs. Yksi supistus tai aalto kerrallaan.
Irtipäästäminen ja hellittäminen. Siinäpä opeteltavaa koko loppuelämäksi.
Kuvat: iStock
