Purin mieltäni aiheesta uusperhe silloin, kun lasteni isä sellaisen äkillisesti muodosti (täällä). Ajatus vieraista lapsista omassa kodissa ahdisti minua, eikä tilanne ole muuttunut oikeastaan mihinkään suuntaan. En edelleenkään usko, että toisen lapset voisivat olla minulle yhtä rakkaat kuin omat lapset. Tai että en muka olisi omieni puolella jossain konflikti-tilanteessa, ollaanpa nyt rehellisiä! Voivatko sinun ja minun lapset koskaan olla samalla viivalla? Omalla kohdallani en siihen ihan usko. Asian tiedostaen - onko järkevämpää pysyä erossa koko kuviosta?

Meillä on etäsuhde Ison Herran kanssa. Hänellä on kaksi lasta ja minulla neljä - aika iso lauma lapsia siis. Olisiko tämä tavallaan sellainen etäuusperhe sitten? Uusperheeksi meitä ei voi tituleerata, kun emme asu saman katon alla, mutta monia samantyylisiä fiiliksiä tämäkin järjestely ehkä aiheuttaa.

Minä jarruttelin lasten sotkemista seurusteluumme pitkään. Ahdistuin ja vatuloin, pelkäsin ja estelin. Ja kun viimein varovaisesti aloimme tutustua toistemme lapsiin, niin silti tuntui välillä, että liian pian. Etukäteen pelkäsin, että jos en tykkää hänen lapsista. No ne oli ihan ok. Myöhemmin pelkäsin, että jos eroammekin ja lapset on "turhan takia" sotkettu mukaan, ja taas joutuvat jonkun muutoksen kokemaan, vaikka niin kovasti olen yrittänyt pitää olosuhteita vakaina omassa kotona. Niinpä lapset tavallaan on myös parisuhdetta vakauttava asia - kun heidät kerran on jo sotkettu mukaan, en halua ainakaan helpolla luovuttaa ja lähteä lätkimään, vaikkei aina ihan yksinkertaista olekaan.

Toistemme lapsiin me ollaan ihan eri vaiheessa luomassa suhteita. Iso Herra oli kesällä hyvin paljon sekä minun, että minun lasten kanssa, ja heillä onkin jo syntynyt välit. Pienten Herrojen kanssa Iso Herralla on jo ihan omia leikkejä, ja voin hyvin jättää heidät keskenään, jos tarpeen. Iso Herra hyväksyttiin kitkatta joukkoon ja kaikki minun lapset tuntuvat tykkäävän hänestä. Iso Herran lapset taas ovat minulle edelleen vieraita. Olen nähnyt heitä niin vähän, sormet riittävät varsin hyvin tähän laskutoimitukseen. Etälasten ja lähilasten ero konkretisoituu juuri näin. Koko kesän ja vielä alkusyksystäkin Iso Herra näki minun lapsiani enemmän kuin omiaan! Joka tapauksessa tuntuu haastavalta muodostaa jonkinlaista suhdetta Iso Herran lapsiin, kun näemme niin harvoin (kerran tai pari kuussa), ja silloinkin vain muutamia tunteja kerrallaan. Varsinkin 5-vuotias vielä vierastaakin aina alkuun, eikä kai tuo ihme olekaan. Mutta tarvitseeko minun varsinaisesti mitään roolia ottaakaan, jos tapaamiset ovat näin harvassa? 

Yhteenmuutto ei ole meillä ajankohtaista, monestakaan syystä, ja se sopii minulle hyvin - omat kodit tuntuu hyvältä kaikin puolin. Eikä vähiten lasten kannalta. Kuten sanoin, vieraat lapset (tai aikuisetkin) omassa kodissani tuntuvat minusta uuvuttavilta. Kahden viikon välein yövierailevat muukalaiset väsyttäisivät minut täysin, veikkaan. Minun pitäisi siis tutustua lapsiin erittäin hyvin ennen kuin siihen järjestelyyn mentäisiin. Tällä menolla se vaan taitaa kestää ikuisuuksia. Ehkä etäuusperhe on sitä, mitä pystyn jaksamaan tässä vaiheessa.

Miten te olette tutustuneet uusperheidenne etälapsiin? Kauanko on kestänyt solmia jonkinlaisia suhteita? Minkälaisia ongelmia uusperheen muodostaminen on aiheuttanut, vai onko kaikki sujunut kuin unelma? Osaatko rakastaa toisen lapsia, ja onko se tarpeellista? Onko tarpeen koskaan muuttaa yhteen?

Terkuin

Miima  

Kommentit (12)

Äityli

Totaalisen puhki olin aina etälapsen oltua meillä joka toisen viikon. Kerrankin joku sanoo ääneen että etälapsi ja lähilapsi on ihan eri asia. Meidän uusperhe kaatui kun väsyin kantamaam vastuun kaikesta.

Miima Väri-epä-suora
Liittynyt29.9.2015

Me emme asu yhdessä, joten minun arveluni on vain spekulointia, eikä onneksi ole ajankohtaista testatakaan sitä, miltä käytännössä tuntuisi, jos meillä kävisi vierailevia tähtiä asumassa. Tosi harmi, että teillä ei uusperhearki onnistunut! Mielestäni se vaatii kaikilta osapuolilta paljon, jos uusperhe perustetaan, ja siinä missä lapset eivät voi osaansa valita, niin aikuisten pitäisi olla valmiita tekemään paljon töitä ja joustoa arjen sujuvoittamiseksi kaikkien kannalta. Jos ei ole siihen valmis, niin ei pitäisi edes hommaan lähteä. Ollut sulle raskasta, jos olet joutunut yksin ponnistelemaan :(

Vierailija

13v 6lapsen uusioperheessä eläneen voin sanoa että vaikeita aikoja on ollut ja paljon mutta suurummaksi osaksi ne ovat järjestäneet ne edelliset puolisot. Yrittäneet lyödä kiiloja väliin monilla tavoin. Nyt lasten ollessa jo isoja ja kaikkien viettäneen meillä aina paljon aikaa,on lapset KAIKKI minulle yhtä rakkaita ja tuen ja autan parhaani mukaan. Jokainen oma ja "lainalapseni " tatuoitu ikuisesti fyysisesti ja henkisesti minuun. Se on rankkaa mutta antaa niin paljon. Aina se ei tietenkään ole näin. Voimia ja rakkautta kaikille uusioperheessä eläville :)

Miima Väri-epä-suora
Liittynyt29.9.2015

Ihanaa, että teillä on vaikeuksista huolimatta syntynyt noin lujat suhteet kaikkiin lapsiin! Inhottavaa, jos aikuiset on niitä, jotka koittaa vaikeuttaa asioita, kun kyse on kuitenkin heidän  omista lapsistaan, huoh!

Vierailija

Niinpä. Toivottavasti joskus karma tekee tehtävänsä. Ja ymmärtävät kuinka yksin ovat kohta kun lapset kohta täysikäisiä eivätkä halua nähdä ollenkaan heitä. Ssuren vain lasten puolesta. Vaikka kaikkemme teemme meillä,suru oman issän tai äidin välinpitämättömyydestä ja ilkeydestä jää :(

Miima Väri-epä-suora
Liittynyt29.9.2015

En ole ikinä käsittänyt sitä, että kauna/viha entistä puolisoa kohtaan menee omien lasten edelle, ei vaan mene mulle jakeluun, miten voi olla niin.

Kreecher

Meillä mennään viikko ja viikko niin, että minun ja mieheni edellisen liiton lapset ovat meillä vuorotellen. Muuten tätä ei jaksaisi. Yhteinen mukaan lukien lapsia on kuusi, joten pakko jakaa porukkaa.

Lapset olivat tuttuja entuudestaan: mieheni on myös kaverini ihan teiniajoista saakka. Muuten olisin kyllä halunnut myös hitaan tutustumisvaiheen. Meilläkin oli omat asunnot vielä yhteisen lapsen odotuksen puoliväliin asti. Se oli siinä vaiheessa helpotus, kun kaikki muksut olivat aika pieniä. Oli pakopaikka, minne mennä olemaan rauhassa.

Miima Väri-epä-suora
Liittynyt29.9.2015

Oho, silloinhan teillä ei ole koskaan lapsivapaata? Jos me joskus mentäis yhteen, niin haluaisin kyllä, että tapaamiset olis synkronoitu, että olisi välillä ihan täysin lapsivapaatakin hulina-arjen vastapainoksi. Teillä se toki ei onnistu silläkään kun on yhteinen lapsi. Mutta omat kodit on minusta hyvä juurikin siksi, että on mahdollisuus omaan rauhaan :)

niinukka

Ihanaa kun sanoit tämän ääneen, kyllästyttää se ainainen jeesustelu ja oman kuvan kiillotus. Olen itse kasvanut kahdessa uusperheessä (isäni ja äitini) ja voin kyllä kertoa molempien kokemusten pohjalta, että oma lapsi on aina se ykkönen eikä se siitä muuksi muutu. 

Eri asia on varmasti, jos vanhempi-puoli tulee mukaan kuvioihin lapsen ollessa todella pieni (n. alle 2 vuotta) ja näkee tämän kasvavan tiiviisti oman kattonsa alla. Näin on esim. appivanhemmillani. Mutta kaikki muut tapaukset on kyllä päivän selviä: oma lapsi menee hyvinvoinnissa muiden edelle.

Tietysti kaikkensa pitää tasapainoiseen perhe-elämään panostaa, mutta jos pyssymies osoittaa piipulla oman ja toisen lapseen ja vain yhden saa pelastaa, niin pelastaa sen oman. 

Miima Väri-epä-suora
Liittynyt29.9.2015

Niinno, en ymmärrä miksei voisi puhua inhimillisistä tunteista ääneen, kun jokaisella meillä kuitenkin sellaisia on. Ajattelin tuota samaa, kun asiaa mietin, että ehkä jos vieras lapsi tulisi elämääni ihan tosi pienenä ja siten, että olisi enimmäkseen saman katon alla, niin varmastikin side olisi hyvin samankaltainen kuin omien lasten kanssa. Sitten taas isompien lasten kanssa, ja erityisesti jos tapaaminen satunnaista/harvinaista, niin miten muka siinä voisi syntyä sellainen side kuin omiin lapsiin? Minusta ei mitenkään. Ja siis totta kai kohdellaan toistenkin lapsia mahdollisimman tasapuolisesti ja lämmöllä, mutta ei se vaan ole sama asia. 

Vierailija

Tässä on taas hyvä esimerkki siitä, miksi eron jälkeen olisi hyvä, että lapset ovat isällä yhtä paljon kuin äidilläkin. Jotenkin ihan käsittämätöntä, että moni uusperheessä elävä isä näkee uuden puolison lapsia paljon enemmän kuin omiaan. Ei kovin reilua niiden omien lasten kannalta. 

Meillä on uusperhe, joka on alusta asti toiminut hyvin. Uskon että yksi suurimmista siihen vaikuttaneista asioista on se, että mieheni lapset ovat aina olleet isänsä kanssa paljon. Isä on tasavertainen vanhempi äidin kanssa, ei niin että lapset käyvät vain kylässä silloin tällöin isän luona. Ja koska näin ollen isälle on muodostunut vahva ja tärkeä suhde lapsiinsa, hän myös osaa laittaa lapset tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi juuri niin kuin kaikkien hyvien vanhempien tulee tehdäkin.

Myös minulla oli lapsi ja aika nopeasti alettiin tapaamaan siten että lapsetkin olivat mukana. Olimme jo muutaman kuukauden seurustelun jälkeen varmoja siitä, että sovimme hyvin yhteen, joten emme nähneet syytä miksi olisi pitänyt pitkittää lasten tapaamista. Vuoden seurustelimme kunnes muutimme yhteen. Itseasiassa lapset ehdottivat sitä. He sanoivat että eikö olisikin kivaa jos me kaikki asuisimme samassa kodissa. Eli jotain olimme varmasti onnistuneet tekemään oikein.

Ja uskon että se jokin on rajat ja rakkautta. Ja se että kaikkia kohdellaan tasavertaisesti. Se että vietetään paljon aikaa yhdessä. Eletään normaalia arkea ja mukavia rentouttavia viikonloppuja. Harrastetaan yhdessä ja keksitään kivaa tekemistä josta kaikki tykkäävät. 

Myönnän että ehkä rakastan biologisia lapsiani enemmän, mutta kyllä mieheni lapset ovat minulle todella tärkeitä ja rakastan myös heitä. Juuri siksi että olen viettänyt heidän kanssa niin paljon aikaa. Varmasti olisi ollut vaikeampaa muodostaa läheistä suhdetta, jos tapaisin heitä vain joka toinen viikonloppu. He kuuluvat perheeseen eivätkä ole vain jotain silloin tällöin kylässä käyviä lapsia.

Miima Väri-epä-suora
Liittynyt29.9.2015

Mun mielestä viikko-viikko asuminen ei sovi pienille lapsille, ja samaa sanotaan tutkimuksissakin. Eri perheissä on myös erilaisia olosuhteita, eikä mun mielestä voi esittää mitään yleispätevää sääntöä tapaamisiin. Omat lapset on isällään joka toinen vkl ja keskiviikot yötä. Voisivat olla muuten enemmänkin, mutta koska olen päivät kotona, niin ei ole mitään järkeä jakaa vaikka viikko-viikko, jos isäviikolla lapset kuitenkin olis mulla päivähoidossa. Se olis vaan älytöntä vaeltamista paikasta toiseen koko ajan, mikä olisi stressaavaa lapsille. Ja silti isä on läheinen ja tärkeä lapsille.

Me ei voida ainakaan lähivuosina muuttaa yhteen, joten on koitettava tutustua tälleen hitaanlaisesti :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sarkasmiin taipuvainen 4 lapsen äiti Miima pyörittää yhden aikuisen voimin lapsiarkea, lohtushoppailee pihisti, sinkkuilee, sisustaa Ikealla, kokeilee keittiössä ja sen sellaista. Niin joo, ja kirjoittaa niistä ja ihan mistä sattuu tänne blogiin.

Seuraa somessa
Facebook

Ota yhteyttä bloggariin
variepasuora@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2016
2015
2014
2013
2012

Kategoriat