Serafiina peitto

"Can we pretend that airplanes in the night sky are like shootin' stars
I could really use a wish right now, wish right now, wish right now"

- B.o.B. Airplanes 

 

B.o.B: AIRPLANES FEAT. HAYLEY WILLIAMS

 

Koputatko kolmesti puuta (tai päätä), jos toteat, että teidän perheessä on onneksi vältytty syksyn oksennustautiepidempialta. Tai ymmärrätkö, ettei sanontaa "meidän lapsi on nukkunut viime aikoina tosi hyvin" missään nimessä pidä sanoa ääneen, jos haluaa jatkossakin nukkua yönsä hyvin? Tai kuinka joku koru tuo sulle hyvää onnea, ja puet sen yllesi aina, kun ripaus onnea on tarpeen. 

Minä ainakin tiedän. Joskus jopa pakkomielteisen hyvin. Luulen, että jokaisella meistä on tällaisia maagisia ajatuksia ja kapistuksia, joiden voimaan me jonain hetkenä uskotaan, vaikka järkevinä ihmisinä ymmärretään, ettei meidän ajatusten voima oikeasti tapahtumien kulkuun voi vaikuttaa. Heikot hetket lienee niitä, jolloin mieli takertuu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin oljenkorsiin.

 

Toki järkevänä ihmisenä ymmärrän, ettei mun ajatukset lapseni elämän pituuteen vaikuta, mutta näin vaikean kriisin jälkeen mieli ei vaan yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä.

 

Minä jaan nyt muutamia maagisia juttuja, jotka lapseni vaikean sydänvian myötä on tullut vaikuttamaan ehkä eniten mun henkiseen selviytymiseen kuin lapseni hengissä selviämiseen.

 

Sammakko

Raskausaikana neuvolan psykologi kehotti mua hankkimaan jotain vauvalle. En oikein uskaltanut hankkia mitään, sillä pelkäsin, ettei me koskaan saada elävää vauvaa, enkä mä siinä tilanteessa kestäisi nähdä mitään vauvaa liittyvää. Psykologi kuitenkin kehotti hankkimaan jotain, ja perusteli hankintoja myös sillä, että jos vauva menehtyisi, niin minulla olisi jotakin konkreettista, mitä surra. Se kuulosti järkevältä, ja niin mä päätin ostaa lapselle pehmolelun. 

Oli henkisesti ihan todella raskasta ostaa lapselle pehmolelua, kun tiesin, että se saattaa olla ensimmäinen ja viimeinen pehmolelu, jonka lapselleni hankin. Mikä tahansa ei kelvannut. Aika paljon kiertelin kauppoja ja surffasin netissä eikä mikään ollut se oikea. Kunnes tuli Sammakko. Pentikin Sammakko. Sepi kuulemma nimeltään, mutta meillä vain Sammakko. 

Sammakko vartioi lapsen unta teho-osastolta saakka, ja kulki mukana myös toisessa leikkauksessa. Ei sen vuoksi, että pehmolelu olisi ollut lapselle tärkeä, vaan siksi, että ensimmäinen leikkaus meni hyvin, joten piti jollain henkisellä tasolla varmistaa että kaikki olisi samoin myös toisessa leikkauksessa. En ikinä antaisi itselleni anteeksi jos vauva kuolisi leikkauksessa, koska onnea tuova Sammakko ei olisi ollut matkassa. Niinpä Sammakko lähti toisellekin leikkausreissulle, ja lähtee varmasti myös kaikille tulevillekin reissuille. Siinäpä sitä on teini-iässä tai aikuisena ihmettelemistä, kun aina se sama Sammakko (ja vauvapeitto, josta alla lisää) löytyy sängyn päädystä istumasta. On tärkeää, että niinä hetkinä, kun ei pysty vaikuttamaan itse asioiden kulkuun, niin pystyy edes johonkin vaikuttamaan.

 

 

Serafiinapeitto

Teho-osastolla ollessamme meidän pikkuinen vauva sai sairaalasta pikkuisen vaaleanpunaisen peiton, jonka kulmassa luki Serafiina. Ensimmäisen avosydänleikkauksen jälkeen vauva toipui, ja keräili voimiaan sen peiton alla, ja peitto matkasi meidän mukana sairaalasta myös kotiin. Peitosta tuli mulle henkisesti tosi tärkeä, ja oli selvää, että peitto kulkisi mukana myös seuraavassa leikkauksessa. Ja niin se kulkikin. Tuo henkisesti maaginen onnenkalu, jota ilman en uskaltaisi leikkausreissulle edes lähteä. Toivon, että saan kuljettaa samaa peittoa Sammakon kaverina leikkausreissuilla tyttäreni aikuisuuteen saakka. 

Kuka sitten oli Serafiina?

Serafiina oli pikkuinen sydäntyttö, joka syntyi 23.3.2017. Sydänleikkauksesta toipuessaan tyttö sai kuitenkin rs-viruksen, mikä nopeasti romahdutti pienen voinnin. Serafiinan pieni sydän löi viimeisen kerran 8.4.2017 isin sylissä. Serafiina menehtyi vain parin viikon ikäisenä 💔

Serafiinan muisto kuitenkin elää ja Serafiinan äiti järjesti upean Serafiina-keräyksen, jossa eri sairaaloiden pienille potilaille kerätään mm. nuppupeittoja, villasukkia, ja turvalonkeroita. Löydät Serafiinakeräyksen Instasta ja Facebookista jos haluat osallistua tähän hienoon keräykseen ❤️

 

Istukka

Istukka on yhden turvalonkero-otuksen nimi, jonka tyttäremme sai vastasyntyneenä sairaalan teho-osastolta. Se on tärkein ja maagisin meidän turvalonkeroiden armeijasta. Istukka oli vauvan sängyn vierellä yhdessä Sammakon kanssa, kun lapsi toipui ensimmäisestä leikkauksesta, ja on siksi merkityksellinen. Ai mistä tulee nimi Istukka? 

Noh, mun synnytyksen jälkimainingeissahan mun istukka juuttui todella tiukasti kiinni, ja se lopulta revittiin ihan pieninä riekaleina irti leikkaussalissa. Toimenpide oli minulle traumaattinen, ja luonnollisesti pyöri mielessä paljon. 

Ja, kun eräänä päivänä menimme vauvaa katsomaan, niin Sammakko ja tuo kyseinen turvalonkero-otus odottivat meitä näin.

Sammakko ja Istukka
Sammakko ja Istukka

Siksi hänestä tuli nimeltään Istukka. 


Lämpöpeitto

Maidon nousu synnytyksen jälkeen ei ole ihan yksinkertainen asia, jos vauva makaa teho-osastolla eikä biologia saa hoitaa asiaa hormooniryöpyn ja sylittelyn kera. Maidon nouseminen vaatii sellaisessa tilanteessa hitosti työtä, ja kaikki keinot kannattaa kokeilla.

Teholla vauva usein pötkötteli myös lämpöpeiton alla, ja pyysin kerran saada pyykkiin menevän lämpöpeiton lainaan sitä varten, että voisin edesauttaa maidon nousua nuuskuttelemalla peittoa. Yleensähän vauvan tuoksu jo vaikuttaa äidin hormonitoimintaan, ja siten myös maidon tuloon, mutta mulla ei ollut mahdollista sylissä vauvaa tuoksutella. Ajattelin, että ehkä peitto auttaisi. Olisin ottanut vauvan vaatteita, mutta vastasyntyneet usein pötköttelee teholla vaippasillaan lämpölampun ja peittojen alla,. 

Otin peiton ja käperryin sen peiton alle, kun Mäkkäritalolla pumppasin maitoa. Pieni peitto oli mulla jalkojen päällä, ja näin vauva muka vähän lähempänä minua. Nukuin yöni peitto kainalossa, enkä koskaan raaskinut sitä palauttaa. Muistan usein miettineeni lämpöpeiton merkitystä mun elämässä,  jos vauva vauva kuolisi.

Peitto on edelleen tallessa, ja sen tuoksu pesuista huolimatta muistuttaa ajasta, kun meille tuli vauva. Sairaalallehan se haisi eikä yhtään vauvalle, mutta se riitti paniikissa olevalle tuoreelle äidille tuoksutteluun.



Hyvän yön toivotukset

Sairaalassa toivotin vauvalle hyvää yötä joka kerta samalla tavalla. En uskaltanut poiketa kaavasta, ettei seuraavana yönä vaan sattuisi mitään. Ikään kuin minun sanomisillani olisi ollut merkitystä, mutta mieli ei uskaltanut ottaa mitään riskejä. Sama kaava joka ikinen ilta.

Edelleen toivotan tietyillä samoilla sanoilla hyvää yötä, joka ilta. Kotona ja sairaalassa on tosin omat erilaiset hyvän yön toivotukset. Jos olen illan pois kotoa, niin toivotan hyvät yöt jo lähtiessäni, tai käyn lausumassa nuo maagiset sanat nukkuvalle vauvalle. Mitään ei voi jättää sattuman varaan.

 

Iän sanominen

En koskaan pyöristä lapseni ikää ylöspäin. En ikinä sanonut, että vauva on kohta kolme viikkoa tai, että ensi viikolla tulee kaksi kuukautta mittariin. En koskaan sanonut, että minulla on melkein puoli vuotias lapsi tai, että hän täyttää pian vuoden. 

Pelkäsin, että jos pyöristän ikää ylöspäin, niin sitten se lapsi ainakin kuolisi ennenkuin koskaan saavuttaa sitä ikää. Hyvin maagisia ajatuksia. 

Toki järkevänä ihmisenä ymmärrän, ettei mun ajatukset lapseni elämän pituuteen vaikuta, mutta näin vaikean kriisin jälkeen mieli ei vaan yksinkertaisesti uskalla ottaa riskiä. Nyt yritän pikku hiljaa opetella, mutta en esimerkiksi uskalla tähän kirjoittaa, minkä ikäinen lapseni kohta on.

 

Sweet Dreams yöpuku

Ostin vauvalle yöpukusetin, jossa oli kaksi yöpukua. Ihana pilkullinen ja toinen söpö pupuyökkäri, jossa luki sweet dreams. En uskaltanut pukea pupuyökkäriä lapseni päälle, sillä mieleeni hiipi taas maaginen ajatus. Entäpä jos se lapsi nukahtaakin eikä koskaan herää. Mä muistaisin aina, että lapsi kuoli sweet dreams yökkäri päällä. 

En koskaan pukenut sitä yöpukua vauvalle. Se lähti kirpparille, ja toivottavasti joku ihana pieni piiperö on nähnyt makoisa unia se päällä. Törmäsin viime viikolla samanlaiseen yökkäriin kirpputorilla, ja se olisi ollut meidän kokoa. Arvatkaa lähtikö mukaan? No ei todellakaan lähtenyt. 

 


Leikkauspäiväperinteet

Sydänlasten vanhempien ryhmässä usein vanhemmat kyselee vinkkejä että, mitä tehdä sillä aikaa, kun lapsi on leikkauksessa. Me hautaudutaan mieheni kanssa Mäkkäritalolle omaan huoneeseen vällyjen alle katsomaan True Blood maratoonia. Niin tehtiin ekassa leikkauksessa, ja suuunnitelma oli luonnollisesti sama myös toisessa leikkauksessa.

Sen jälkeen, kun lapsi on saateltu leikkaussaliin, suunnataan aamupalalle ja sieltä Seurasaaren rantaan. Siellä itketään ja kirotaan sitä, kuinka paskaa tämä kaikki on, ja otetaan yhteiskuvia meidän varjoista. Kovin varjolta olo aina tuntuu, kun on saatellut lapsensa isoon leikkaukseen. Joka kerta siellä rannalla mietin, etten minä vieläkään pysty suojelemaan sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. 

Seurasaaresta matka jatkuu Mäkkäritalolle ja True Bloodin pariin. True Bloodia katsotaan siihen saakka, kunnes kirurgi soittaa, ja se on helvetin monta jaksoa se. Mutta keskeyttääkään ei uskalla, koska mieli toimii jälleen omituisesti.

 

Varjokuvia
Varjokuvia

 

Sää

Silloin elettiin loppuvuotta, kun saimme raskausaikana tiedon lapsen sydänviasta. Kaikkina tutkimuspäivinä oli kuitenkin aina keväinen kirkas auringonpaiste oli sää muutoin kuinka syksyinen tahansa. Ja myös päivä, kun tuo typy syntyi, oli aurinkoinen helmikuinen päivä. 

Ja millainen oli sää ensimmäisenä leikkauspäivänä? No keväinen auringonpaiste tietenkin. 

Toisen leikkauspäivän aamuna herättiin potilashotellista, ja katsottiin ikkunasta ulos. Oli pelkkää harmaata. Aurinkoa ei näkynyt missään. Puolison kanssa tuijotettiin ulos, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Kurkkua kuristi.

Mutta tiedättekö mitä. Niin se aurinko vaan rupesi päivän mittaan paistamaan. Kirkkaasti kuin mikä. Aurinko oli yhtä kirkas kuin tuo meidän täydellinen tytär ja hänen täydellinen sydämensä. Vasta sitten uskallettiin puolison kanssa sanoa ääneen, että kylläpä ahdisti se harmaa sää.

Täytyy kyllä sanoa, että tämä vähän vaatimuksia asettaa seuraaviin leikkauksiin. En varmaan uskalla sitä lasta luovuttaa leikkaussaliin vietäväksi jos taivaalta pudotetaan vettä tai räntää niskaan.

 

 

Tässä joitain meidän perheen maagisia ajatuksia ja kapistuksia. Olisi kiva kuulla, onko sulla tai teidän perheellä jotain vastaavia? 

 

"What would you wish for, if you had one chance?
So airplane airplane sorry I'm late
I'm on my way so don't close that gate
If I don't make that then I'll switch my flight and
I'll be right back at it by the end of the night"

- B.o.B. Airplanes 

 

 

LUE MYÖS

Onko arpesi osa sinua vai hallitseeko haavat vielä elämää?

Mikä auttaisi sinua puhumaan ja kuuntelemaan puhetta kuolemasta?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram