"Älä loihe mulle lausumaan
Kauniita sanoja
Älä saatana tule antamaan
Mitään vitun tukea"
- Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa
 
ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: VITTU KUN VITUTTAA
 
 

 

 

Meidän Vauvalehden blogiyhteisöstä Sarianna Shitty is the new black -blogista joutui jonkinlaisen someraivon kohteeksi, koska uskalsi sanoa ääneen, että välillä vauva vituttaa. Tää on kaiketi se avoimuuden varjopuoli sosiaalisessa mediassa, jota tällainen keltanokka somettajakin vähän jännittää. Aina joku pahoittaa mielensä, ja haluaa laittaa pahan mielen kiertämään.

 

Me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin positiivisetkin

 

Eniten mua tässä "Sariannan casessa" kuitenkin harmittaa ehkä se, että me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin ne positiivisetkin. On helpompi viljellä bling blingiä kuin näyttää itsestään jotakin, mikä ei näytä ulospäin hyvältä.

 

Negatiiviset tunteet on nimittäin ihan yhtä tärkeitä kuin positiiviset, ja jokaisella tunteella on joku tärkeä tehtävä. Lopultahan se tunne on vaan pelkkä tunne. Se tulee ja sitten se jo taas menee. Tunne ei ole yhtä kuin teko. Tunne ei myöskään yhtään vähennä tai poista mitään toista tunnetta. Se, että menetän joskus järkeni mun lasteni kanssa ei vähennä pätkääkään mun rakkautta niitä kohtaan. Mä palvon niitä.

 

Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos.

 

Samalla, kun me tässä somekuohunnassa torpataan ne toisen negatiiviset tunteet, niin me myös kielletään vaikeat tunteet niiltä vanhemmilta, jotka oikeasti tarvitsisivat apua. Viestitään niille vanhemmille, että niiden tunteet olisi huonoja ja vääriä. Että me oltaisiin jotenkin parempia. Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos. Sisälle padottu tunne on tikittävä aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin vaatii tulla käsitellyksi, ja pahimmillaan aiheuttaa muunlaisia oireita ennen sitä. 

 

Tällaisessa someraivossa me myös viestitään niille meidän lapsille, että joku tunne olisi vääränlainen tai huono, ja arvatkaapa miten lapsi toimii. Se lapsi imaisee sen tunteen itseensä, pitää sisällään. Hän ajattelee olevansa huonompi negatiivisten tunteidensa kanssa, koska ajattelee, ettei niin saisi tuntea. Hän pakkaa tunteen sisälleen, ja aikapommi alkaa taas tikittää. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä. Kyllä meidän pitäisi viestittää jälkikasvulle, että jokainen tunne on ok, ja opettaa sitä, miten niiden tunteiden kanssa tullaan toimeen. Ihan joka tavalla niitä tunteita ei tietenkään voi ilmaista, mutta tuntea voi. Kyllä lastakin saa vituttaa, mutta ketään ei sovi sen vitutukseen kuohuissa tölväistä turpaan. Kyllä toisten sanomiset ja kirjoittamiset somessa saa harmittaa, mutta ei ole ihan ok raivopäissään hyökätä kenenkään kimppuun. Edes sanallisesti. 

 

On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi.

 

Kaikkia vanhempia vituttaa joskus. Jos joku muuta väittää, niin puhuu paskaa. Kaikkien suuhun se sana "vitutus" ei tietysti sovi, mutta kyllä jokainen sen tunteen varmasti itsessään tunnistaa. Ja sitten se vitutus menee ohi. Useimmiten. Mutta aina ei mene, ja silloin tarvitaan apua. Avun pyytäminen on sitä helpompaa, mitä avoimempi kulttuuri meillä on tunteiden puhumisesta.

 

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kun lapsi on ihan yhtä kyllästynyt istumaan autossa näitä sairaalareissuja niinku sinäkin, mutta se lapsi saa jollain hiton pienen lapsen etuoikeudella itkeä ja huutaa ja kiukuta kovaan ääneen, ja sun pitää vaan yrittää olla rauhallinen aikuinen, ja yrität laskea sataan, vaikka tiedät hyvin, ettei näissä olosuhteissa auta vaikka laskisit seittemään miljoonaan. Oikeasti säkin haluaisit vaan huutaa ja viskellä tavaroita pitkin autoa, ja näyttää keskisormea sun miehelle, joka etupenkillä rauhallisesti hymyillen pystyy lehmänhermoinensa sulkemaan järkensä ulkopuolelle kaiken, mitä takapenkillä tapahtuu. @shittyisthenewblack kyseli tässä männä päivänä vinkkejä, miten hallita hermot, kun uhmaikäinen lapsi perseilee, ja nyt mä kysyisinkin, että miten hallita hermot ja järki, että päästään ikinä edes sinne uhmaikään asti? 😂 Tämä äiti taitaa Uuden Lastensairaalan sijaan suunnata Helsinki-Vantaalle. Palailen kotiin sitten, kun lapset on muuttanut pois kotoa. Kiitos ja hei. #lapsihuutaa #lapsiraivoaa #lapsikiukkuaa #lapsikitisee #äitionihanhelvetinzen #perkele #1vuotias #taapero #vanhemmuus #äitiys

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu


 

Kirjoitin aikaisemmin ajatuksiani blogiini siitä kuinka itse olen kipuillut ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä olen joutunut pelkäämään lapseni hengen puolesta, ja koen sen takia välillä todella huonoa omatuntoa negatiivisista tunteita. Mutta kyllä mullakin on oikeus ihan kaikenlaisiin tunteisiin. Se ei yhtään vähennä mun loputonta kiitollisuutta siitä, että se lapsi on ylipäätään hengissä. 

 

Sallitaanhan siis kaikki tunteet. Jokainen tunne on inhimillistä ja ihan ok. On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi. 

 

"Jos joku väittää, ettei vauva tai lapsi ole koskaan vituttanut, niin se valehtelee tai on hullu", totesi mun somekuohunnasta autuaan tietämätön puolisoni eilen, kun kysyin, että saako vauva vituttaa. Mä oon samaa mieltä. 

 

Milloin sua vanhempana viimeksi vitutti?

 

"Vitutus on otettava kokonaan
Silloin kun vituttaa"

- Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa

Kommentit (4)

Mursuapina
1/4 | 

Lähes päivittäin noi lapset vituttaa, ja mies myös, mutta kummasti se vitutus unohtuu kun esim. kolme vee ikiliikkuja heittää lentosuukon tai kiepsahtaa kaulaan ja antaa ison halauksen. Oon usein todennut, että mikään tai kukaan muu ei saa tunteita menemään niin nopeasti laidasta toiseen kuin omat lapset.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Toi on kyllä niin totta. Duunissa meikäläiselläkin on ihan lehmän hermot. Ei pala pinna ikinä. Mutta kotona pätee ihan jotkut eri lait 😂
Kiitos kommentista!

Heidi

Vierailija
2/4 | 

Erehdyin esikoista odottaessa kysymään vanhempainvalmennuksessa, että miten minä selviän, jos lapsi ja/tai puoliso alkaa ottaa päähän ja tekis vain mieli kävellä ulo ovesta ja jättää kaikki. Muilta tulevilta vanhemmilta tuli joko outo katse tai katse kääntyi pois. Illan vetäjä ohitti hiljaa ja "tyylikkäästi" kysymyksen ja jatkoi seuraavaan... Great! Arvatkaa vaan oliko sit seuraavien valmennusten aikaan jotain tärkeempää. Ja ihan yhteiskuntakelpoisiahan noista muksuista on tullut.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Voi ei, olipa vetäjältä tylsä ohitus. Tais olla viime viikolla, kun tämä äiti paineli ovet paukkuen pihalle vähän vetämään happea, kun meinas järki karata tän pesueen kanssa. Tuolla mä meidän piharakennuksen takana hetken aikaan kirosin vittusaatanaperkelettä itekseni ja potkin lehtikasoja ja hetken hengittelin. Teki hyvää. Menin takaisin sisälle, pyysin anteeksi että äitillä meni vähän hermo ja jatkettiin yhdessä ruoanlaittoa. 😂

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat