"Hetken vielä
Tämä puoli maailmaa
Hetken vielä
Nukkuu yötä valkeaa"

- Juha Tapio, Kelpaat kelle vaan

 

 

Maaret Kallio kirjoitti tällä viikolla kolumnissaan äärimmäisen hyvän tekstin siitä, kuinka mieli voi olla pitkään toipumisvaiheessa, vaikka haavat ja arvet eivät näy päällepäin. Se sai mietteliääksi. Jäin pohtimaan omaa toipilasta mieltäni.

 

Olen viime kuukausina ollut todella väsynyt. Viimeiset kaksi vuotta on traumoja tykitetty tasaisella tahdilla. Tieto vauvan vaikeasta sydänviasta romahdutti koko perheen haaveet kaksi vuotta sitten, ja joka kerta, kun mieli on rimpuillut itsensä jotenkin jaloilleen, niin uusi trauma on repinyt mielen ja turvallisuuden tunteen niin pieniin palasiin, ettei niitä saa kursittua ennalleen. 

 

Sosiaalialan ammattilaisena ymmärrän hyvin, että näin vaikeista kokemuksista ei mieli tai keho toivu hetkessä. Olen nähnyt paljon ihmisten tarinoita, ja tiedän, että toipuminen on joskus elämän mittainen matka. Siltikin välillä suututtaa ja harmittaa, kun huomaan, että oma mieli ei toivu niin nopeasti, kuin haluaisin. Ymmärrän, että toipuminen vaatii aikaa, mutta se turhauttaa, kun haluaisi pystyä parempaan. Haluaisin olla jo valmiimpi toipumisen matkalla.

 

Aina, kun mieli on rimpuillut itsensä jotenkin jaloilleen, niin uusi trauma on repinyt mielen ja turvallisuuden tunteen niin pieniin palasiin, ettei niitä saa kursittua ennalleen. 

 

Mielessäni välähtelee usein tietyt hetket teho-osastolta. Muistan hajuja ja tunteita. Muistan pelon ja muistan epätoivon. Olen kuitenkin tosi kiitollinen siitä, että mieli suojaa minua siltä suurimmalta hädältä, mikä sai joskus paniikissa huutamaan pelosta. Onneksi en muista ihan kaikkea. En kestäisi sitä, jos muistaisin. Mieli tarjoilee muistoja pieni pala kerrallaan, jotta pysyn kyydissä mukana. Mieli tekee siis todella kaikkensa sen eteen, että selviäisin kokemistani , ja sen vuoksi toipuminen vie aikaa. Vaatii armollisuutta hyväksyä se. Opettelen olemaan itselleni armollisempi.

 

Mä teen paljon asioita, joista nautin. Käyn tanssimassa ja pyrin aktiivisesti hyödyntämään meidän perheen tarinaa, jotta siitä olisi jollekin toiselle apua. Valmistun joulukuussa kokemusasiantuntijaksi lasten ja nuorten sairaalasta, ja pidän luentoja mm. erityislasten perheen kohtaamisesta. Kirjoitan tätä blogia, ja olen viime aikoina ollut tosi aktiivinen monessa jutussa.

Ihmiset näkevät sen. Monen on helppo nähdä vain pinta, vaikka jaan itsestäni myös paljon pintaa syvemmältä. Moni ajattelee, että onpa Heidi vahva ja rohkea, kun jaksaa tehdä noin paljon kaikkea. Niin usein kuulen kommentin, että "ihana kun sä jaksat tehdä kaikkea", ja "miten sä ehdit kaikkea".

 

Todellisuudessa mun on pakko tehdä. Mun on pakko tehdä, koska muuten en millään jaksa tätä kaikkea. On pysyttävä liikkeessä ja tehtävä niitä asioita, joista itse saan voimaa. Muuten mieli nielaisee minut johonkin todella synkkään paikkaan enkä tiedä, miten sieltä pääsee ylös. Tunnistan tuon synkän paikan, ja se muistuttaa minua siitä, että mieli on edelleen toipilas. Energiani on todella vähissä, joten on tehtävä asioita, joista saan lisää energiaa, koska olemassa olevalla energialla mä en yksinkertaisesti selviä eteenpäin. Mitä synkempi mieli on, sitä enemmän on tehtävä asioita, joista saan hyvää mieltä ja energiaa. Muuten uppoan oman toipuvan mieleni syvyyksiin, ja sairastun.

 

On pysyttävä liikkeessä ja tehtävä niitä asioita, joista itse saan voimaa. Muuten mieli nielaisee minut johonkin todella synkkään paikkaan enkä tiedä, miten sieltä pääsee ylös. Tunnistan tuon synkän paikan, ja se muistuttaa minua siitä, että mieli on edelleen toipilas. 

 

 

Minulle tanssiminen ja hyvien asioiden tekeminen on sellaisia keinoja, joista saan voimaa. Olen todella kiitollinen, että olen löytänyt itselleni sopivat keinot. Se on vaatinut hitosti töitä ja uskaltamista. Mikään ei tapahdu itsestään. Se on myös vaatinut asioiden priorisointia, ja vaatii sitä koko ajan.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Sellaista murhetta ei olekaan, mikä ei tanssiessa unohtuisi. Mä olen viimeisen kahden viikon aikana istunut teho-osastolla sängyn vieressä, missä mun pieni vauva makaa hengityskoneessa ja odottanut, että hän toipuisi isosta avosydänleikkauksesta. Ja pelännyt. Monessa hetkessä on ollut vaikeaa olla lamaantumatta pelon edessä. Murheet on ollut äärimmäistä luokkaa, ja on edelleen. Sanon tän vielä kerran: Sellaista murhetta ei olekaan, mikä ei tanssiessa unohtuisi! Oli sulla mikä tahansa huoli tai murhe, niin tee sitä mitä rakastat. Vaikka olisi kuinka vaikea päästä alkuun, niin tee silti. Mäkin päätin tänään monta kertaa, että en mä jaksa lähteä mihinkään. Koska särkee päätä. Koska on niin vaikea elämäntilanne. Koska väsyttää. Koska ei vaan jaksa... Mut sit mä vaan pakotin itseni lähtemään, koska mä tiedän, että tanssiessa mulle tulee ihan väkisinkin hyvä olo. Ja niin tuli. Nauru parantaa haavoja. Hyvä olo kantaa pidemmälle kuin huono ja voimaannuttaa. Tee sitä, mitä rakastat. Jos sä et tiedä, mikä sun juttusi on, niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan tanssimista ❤️ #hyväolo #xxldance #xxldanceinstructor #xxldanceohjaaja #xxldanceRiihimäki #dowhatyoulove #tanssi #pmpwellness #riihimäki #erityinenäitiys #erityinenvanhemmuus #erityisenäiti #omaaaikaa

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

Mutta on minulla myös sellaisia päiviä, jolloin en jaksa vaihtaa yövaatteita päivävaatteisiin, ja itken. Niinä päivinä mun mielen valtaa synkkyys ja pelko. Silloin mä olen väsynyt ja kiukkuinen. En jaksa innostua mistään, ja tunnistan vihan tunteen itsessäni. En osaa vielä käsitellä vihan tunnetta, joten pidän sen vielä sisälläni. En tiedä kenelle olisin vihainen siitä, että minä ja mun perhe joutuu käymään läpi tämän kaiken. Sellaisina päivinä mun mielessä vilisee erilaisia tilanteita niistä hetkistä, kun traumat on syöpynyt minuun kiinni. Mielessä on myös ne hetket, kun koin olevani näkymätön tai tulin huonosti kohdatuksi. Silloin mä en päästä ketään lähelle, koska ajatukset on niin synkkiä, että en halua niitä jakaa. Niitä päiviä olisi merkittävästi enemmän jos minulla ei olisi itselle tärkeitä asioita, joista saan voimaa. Todennäköisesti olisin melko toimintakyvytön ilman niitä.

 

Hyvänä päivänä minusta ei ulospäin huomaa, että olen joutunut läpikäymään vaikeita asioita. Ei sitä välttämättä huomaa huononakaan päivänä, sillä olen oppinut säätelemään sitä, mitä annan itsestäni muille. Mielen toipuminen vaatii aikaa ja ymmärrystä. Toipuva mieli kaipaa aikaa ja läsnäoloa, ystävällistä puhetta ja muistuksen siitä, että vaikka hymyilen, niin en ole vielä ihan kunnossa.

 

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut' joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan"

- Juha Tapio, Kelpaat kelle vaan

 

LUE MYÖS

Parisuhde voimavarana kriisin keskellä, mutta entä sitten kun myrsky laantuu ja pitää opetella parisuhde uudestaan?

 

Onko arpesi osa sinua, vai hallitseeko haavat vielä elämää?

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

"Siltikin välillä suututtaa ja harmittaa, kun huomaan, että oma mieli ei toivu niin nopeasti, kuin haluaisin. Ymmärrän, että toipuminen vaatii aikaa, mutta se turhauttaa, kun haluaisi pystyä parempaan. Haluaisin olla jo valmiimpi toipumisen matkalla."

Ihan kuin mun kynästä. Myös se että jokainen pienikin muutos lapsen voinnissa saa ne kaikki möröt syöksähtämään esiin ja yrittämään mielenvaltausta. Sitten pyristelet saadaksesi ne takaisin sinne jonnekin pimeään varjopaikkaan sun päässä. Ja kun saat väkisin sen kellarin oven kiinni niin ne lonkerot sieltä ovenraosta luikertelee... Yritin sitä että suljin tunteet pois, en käsitellyt niitä. Ei ole aikaa, on tärkeämpääkin tekemistä - mutta sieltä ne sitten ryöpsähti myöhemmin ja vaativat päästä käsiteltäviksi. Olis ihanaa kun tulis päivä kun vois kuunnella tiettyjä biisejä itkemättä ja muistella asioita musertumatta ja ajatella juttuja ahdistumatta. Sillä tiellä ollaan mutta aikaa se vie. Mun lapsen sairaus tulee olemaan aina läsnä. Sen kanssa pitää vaan elää.

Mun kirjaintaulussa lukee "Life doesn't have to be perfect to be wonderful". Päivä kerrallaan. Yritän. Onnistun vielä.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos kommentista! :)

Jokainen tunne on tärkeä, ja jokainen tunne todella vaativat pääsyä käsittelyyn. Siispä opetellaan sallimaan niistä jokainen, vaikkei se helppoa olekaan. Jokaisella niistä on joku tarkoitus, oma aika ja oma paikka. Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan hengitellen. Se on ihan oikea suunta!

Paljon ihania asioita sun syksyyn!

Heidi

Vierailija
2/4 | 

Kiitos.<3
Puit sanoiksi niin monta asiaa, joita tunnen. Itkin ääneen yksin sohvalla ja lupasin olla itselleni armollinen ja hyväksyä taas sen, että en ole vielä ehjä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019

Kategoriat