Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Sinä pieni mytty
"Kaukana siltä reitiltä
Jolle lähdettiin valo silmissä
Joku muutti sen
Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle"
- Apulanta, Pala siitä
 
 
APULANTA: PALA SIITÄ
 

 

Ajatukseni ja kehoni palailevat koko ajan voimakkaammin sinun syntymääsi, ja elämäsi ensimmäisiin päiviin lasten teho-osastolla. Helmikuussa 2018 sinä synnyit. Sydänvikasi vuoksi sinulle tehtiin ensimmäinen avosydänleikkaus jo viiden päivän ikäisenä. 

 

Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

 

Saimme käydä teho-osastolla tutustumassa jo raskausaikana. Se oli ihan kamalaa, mutta oli hyvä nähdä, millaiseen paikkaan ollaan tulossa. Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

Syntymäsi jälkeen sinut vietiin heti pois. En nähnyt sinusta kuin pienen vilauksen, josta en enää muista mitään. En yhtään pysty muistamaan, miltä sinä näytit tai kuulostit heti synnyttyäsi, ja se surettaa minua. Olen surullinen siitä, että ensimmäinen kohtaamisemme jäi niin lyhyeksi. Minusta oli syntynyt pikkuinen tyttö, jonka puolesta olin kuollakseni pelännyt jo monta kuukautta enkä saanut nähdä sinua edes kunnolla. Entä jos en enää koskaan näkisi sinua elossa.

 

Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä.

 

Meni monta tuntia. Omien synnytyskomplikaatioiden vuoksi olin itse aika huonossa kunnossa. Isäsi pääsi katsomaan minua, ja näytti minulle joitain ottamiaan kuvia sinusta. Siinä sinä pienen pieni mytty makasit jokin maski naamallasi piuhojen peitossa. Itkin, kun pääsin sinua vihdoin katsomaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olisipa ensimmäinen kohtaamisemme ollut iloisempi. Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä. Varovasti kosketin kättäsi, mutta pelkäsin satuttavani sinua tai tekeväni jotain väärin. Näytit niin pieneltä ja haavoittuvaiselta. Mietin pikkuista sydäntäsi, ja samalla omani särkyi.

 

Hoitajat pitivät sinusta hyvää huolta. Minulla oli aina tunne, että olet hoidettavana parhaissa mahdollisissa käsissä. Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Siirryit parin päivän ikäisenä Lastenklinikan teho-osastolle. Sain saattaa sinut sinne. Sanottiin, että tarvitset leikkauksen pian. Kardiologi mainitsi ohimennen käytävällä diagnoosisi, mutta minä en enää ymmärtänyt mitään edes terveen sydämen toiminnasta. Nyt verenkiertoasi pidettiin yllä lääkkeellä, jolla oli paljon ikäviä sivuvaikutuksia. Cpap laitteen vuoksi suusi oli jatkuvasti täynnä sylkyä. Laite auttoi sinua hengittämään. Sinulla oli suu usein suppuralla, ja täynnä pieniä sylkykuplia.  Pelkäsin kaikkia laitteita, ja jokaista piippausta. Pelkäsin koko ajan, että kuolet siinä silmieni alla. Pelkäsin, että saisit jonkun kohtauksen. Pelkäsin, että joutuisin näkemään, kun sinua elvytetään.

 

Muistan teho-osaston omaistenhuoneen ovikellon. Ovella piti aina kertoa, että kuka on ovella ja ketä ollaan tulossa katsomaan. Sinulla ei ollut vielä nimeä. Omaistenhuoneessa kuulutettiin, että kenen vanhemmat voivat mennä lapsensa luo, ja lukittu ovi aukesi hetkeksi. Olisi tehnyt mieli rynnätä avonaisesta ovesta luoksesi, sillä välillä jouduimme odottamaan pitkiäkin aikoja. Jokainen omaistenhuoneessa vieraillut tietää kuinka pitkiä minuutteja siellä eletään. Niinä hetkinä ehtii miettiä kaikenlaisia syitä, miksei kutsua kuulu. Sitä pelkäsi pahinta joka kerta. 

 

Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Kun ovi aukesi, tiesin sinun olevan elossa, ja että näkisin sinut ihan pian. Teho-osaston käytävällä kurkkuani kuristi. Hinkkasin käsidesiä käsiini jokaisen käsidesipumpun kohdalla. Olisi tehnyt mieli kävellä ripeästi, koska ikävöin sinua niin, että minuun sattui. Toisaalta halusin kääntyä takaisin, ja lähteä pois, koska oli niin vaikea nähdä sinut siellä. Muistan, miltä liukuovi kuulosti, kun ovi osastolle aukesi. Ensimmäisenä kiirehdin luoksesi, mutta sivusilmällä seurailin, että onko kaikki samat lapset paikalla. Jos ei ollut, niin rintaani puristi. Onko lapsi päässyt siirtymään osastolle vai kuollut?

 

Joka päivä itketti. Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. Minun piti kysyä lupa siihen, saanko koskettaa sinua. Tai voinko vaihtaa vaippasi, tai ottaa sinut syliini. En saanut syöttää sinua enkä osannut tehdä mitään, että sinun olisi helpompi olla. Yritin laulaa sinulle, mutta laulu hukkui aina kyyneliin. Siispä hyräilin. Isäsi lauloi sinulle joka päivä. Välillä joku ihana hoitaja ehti kysymään, että haluanko sinut syliin, ja taas itkin. Syliin ottaminen oli ihanaa, mutta pelkäsin aina, että sylittely jäisi viimeiseksi kerraksi, ja välillä mietin, että uskallanko edes rakastaa sinua täysillä. Tottakai rakastin sinua täysillä joka solullani, mutta pelottavaa se oli. Pelotti rakastaa niin älyttömän paljon, kun ei varmaksi tiennyt, saanko sinua ikinä mukanani kotiin.

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. 

 

Iltaisin raahauduimme isäsi kanssa Mäkkäritalolle. Kaikki päivät oli raskaita. Meillä oli iltaisin tapana käydä yhdessä suihkussa. Välillä suihkussa itkettiin lohduttomasti, ja välillä vaan halattiin. Se oli hyvä perinne, vaikka myöhään illalla lämmin vesi oli usein talosta jo loppunut. Nukkumaan mennessä soitin vielä sairaalan kysyäkseni kuulumisiasi, ja yöllä myös. Aamulla herätessäni soitin ensimmäisenä sairaalaan kysyäkseni, miten sinulla menee. Olimme selvinneet yhdestä päivästä, ja nyt oli taas uusi päivä selvittävänä. Tiesimme, että pahin on vielä edessä, sillä sinulla on edessä iso sydänoperaatio. Tiesimme, että paljon jaksettavaa on vielä jäljellä. 

 

"Pala siitä mistä meidät luotiin
Painaa enemmän kuin oli tottakaan
Pelottavinta kun silmät aukaistaan"

- Apulanta, Pala siitä

 

LUE MYÖS

Trraumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

 

Mieli toipuu ja minä hiljalleen sen mukana

 

UUDEN ELÄMÄN SELVIYTYMISBLOGI

FACEBOOKISSA ja INSTAGRAMISSA

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Älä loihe mulle lausumaan
Kauniita sanoja
Älä saatana tule antamaan
Mitään vitun tukea"
- Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa
 
ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: VITTU KUN VITUTTAA
 
 

 

 

Meidän Vauvalehden blogiyhteisöstä Sarianna Shitty is the new black -blogista joutui jonkinlaisen someraivon kohteeksi, koska uskalsi sanoa ääneen, että välillä vauva vituttaa. Tää on kaiketi se avoimuuden varjopuoli sosiaalisessa mediassa, jota tällainen keltanokka somettajakin vähän jännittää. Aina joku pahoittaa mielensä, ja haluaa laittaa pahan mielen kiertämään.

 

Me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin positiivisetkin

 

Eniten mua tässä "Sariannan casessa" kuitenkin harmittaa ehkä se, että me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin ne positiivisetkin. On helpompi viljellä bling blingiä kuin näyttää itsestään jotakin, mikä ei näytä ulospäin hyvältä.

 

Negatiiviset tunteet on nimittäin ihan yhtä tärkeitä kuin positiiviset, ja jokaisella tunteella on joku tärkeä tehtävä. Lopultahan se tunne on vaan pelkkä tunne. Se tulee ja sitten se jo taas menee. Tunne ei ole yhtä kuin teko. Tunne ei myöskään yhtään vähennä tai poista mitään toista tunnetta. Se, että menetän joskus järkeni mun lasteni kanssa ei vähennä pätkääkään mun rakkautta niitä kohtaan. Mä palvon niitä.

 

Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos.

 

Samalla, kun me tässä somekuohunnassa torpataan ne toisen negatiiviset tunteet, niin me myös kielletään vaikeat tunteet niiltä vanhemmilta, jotka oikeasti tarvitsisivat apua. Viestitään niille vanhemmille, että niiden tunteet olisi huonoja ja vääriä. Että me oltaisiin jotenkin parempia. Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos. Sisälle padottu tunne on tikittävä aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin vaatii tulla käsitellyksi, ja pahimmillaan aiheuttaa muunlaisia oireita ennen sitä. 

 

Tällaisessa someraivossa me myös viestitään niille meidän lapsille, että joku tunne olisi vääränlainen tai huono, ja arvatkaapa miten lapsi toimii. Se lapsi imaisee sen tunteen itseensä, pitää sisällään. Hän ajattelee olevansa huonompi negatiivisten tunteidensa kanssa, koska ajattelee, ettei niin saisi tuntea. Hän pakkaa tunteen sisälleen, ja aikapommi alkaa taas tikittää. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä. Kyllä meidän pitäisi viestittää jälkikasvulle, että jokainen tunne on ok, ja opettaa sitä, miten niiden tunteiden kanssa tullaan toimeen. Ihan joka tavalla niitä tunteita ei tietenkään voi ilmaista, mutta tuntea voi. Kyllä lastakin saa vituttaa, mutta ketään ei sovi sen vitutukseen kuohuissa tölväistä turpaan. Kyllä toisten sanomiset ja kirjoittamiset somessa saa harmittaa, mutta ei ole ihan ok raivopäissään hyökätä kenenkään kimppuun. Edes sanallisesti. 

 

On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi.

 

Kaikkia vanhempia vituttaa joskus. Jos joku muuta väittää, niin puhuu paskaa. Kaikkien suuhun se sana "vitutus" ei tietysti sovi, mutta kyllä jokainen sen tunteen varmasti itsessään tunnistaa. Ja sitten se vitutus menee ohi. Useimmiten. Mutta aina ei mene, ja silloin tarvitaan apua. Avun pyytäminen on sitä helpompaa, mitä avoimempi kulttuuri meillä on tunteiden puhumisesta.

 

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kun lapsi on ihan yhtä kyllästynyt istumaan autossa näitä sairaalareissuja niinku sinäkin, mutta se lapsi saa jollain hiton pienen lapsen etuoikeudella itkeä ja huutaa ja kiukuta kovaan ääneen, ja sun pitää vaan yrittää olla rauhallinen aikuinen, ja yrität laskea sataan, vaikka tiedät hyvin, ettei näissä olosuhteissa auta vaikka laskisit seittemään miljoonaan. Oikeasti säkin haluaisit vaan huutaa ja viskellä tavaroita pitkin autoa, ja näyttää keskisormea sun miehelle, joka etupenkillä rauhallisesti hymyillen pystyy lehmänhermoinensa sulkemaan järkensä ulkopuolelle kaiken, mitä takapenkillä tapahtuu. @shittyisthenewblack kyseli tässä männä päivänä vinkkejä, miten hallita hermot, kun uhmaikäinen lapsi perseilee, ja nyt mä kysyisinkin, että miten hallita hermot ja järki, että päästään ikinä edes sinne uhmaikään asti? 😂 Tämä äiti taitaa Uuden Lastensairaalan sijaan suunnata Helsinki-Vantaalle. Palailen kotiin sitten, kun lapset on muuttanut pois kotoa. Kiitos ja hei. #lapsihuutaa #lapsiraivoaa #lapsikiukkuaa #lapsikitisee #äitionihanhelvetinzen #perkele #1vuotias #taapero #vanhemmuus #äitiys

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu


 

Kirjoitin aikaisemmin ajatuksiani blogiini siitä kuinka itse olen kipuillut ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä olen joutunut pelkäämään lapseni hengen puolesta, ja koen sen takia välillä todella huonoa omatuntoa negatiivisista tunteita. Mutta kyllä mullakin on oikeus ihan kaikenlaisiin tunteisiin. Se ei yhtään vähennä mun loputonta kiitollisuutta siitä, että se lapsi on ylipäätään hengissä. 

 

Sallitaanhan siis kaikki tunteet. Jokainen tunne on inhimillistä ja ihan ok. On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi. 

 

"Jos joku väittää, ettei vauva tai lapsi ole koskaan vituttanut, niin se valehtelee tai on hullu", totesi mun somekuohunnasta autuaan tietämätön puolisoni eilen, kun kysyin, että saako vauva vituttaa. Mä oon samaa mieltä. 

 

Milloin sua vanhempana viimeksi vitutti?

 

"Vitutus on otettava kokonaan
Silloin kun vituttaa"

- Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa

Kommentit (4)

Mursuapina
1/4 | 

Lähes päivittäin noi lapset vituttaa, ja mies myös, mutta kummasti se vitutus unohtuu kun esim. kolme vee ikiliikkuja heittää lentosuukon tai kiepsahtaa kaulaan ja antaa ison halauksen. Oon usein todennut, että mikään tai kukaan muu ei saa tunteita menemään niin nopeasti laidasta toiseen kuin omat lapset.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Toi on kyllä niin totta. Duunissa meikäläiselläkin on ihan lehmän hermot. Ei pala pinna ikinä. Mutta kotona pätee ihan jotkut eri lait 😂
Kiitos kommentista!

Heidi

Vierailija
2/4 | 

Erehdyin esikoista odottaessa kysymään vanhempainvalmennuksessa, että miten minä selviän, jos lapsi ja/tai puoliso alkaa ottaa päähän ja tekis vain mieli kävellä ulo ovesta ja jättää kaikki. Muilta tulevilta vanhemmilta tuli joko outo katse tai katse kääntyi pois. Illan vetäjä ohitti hiljaa ja "tyylikkäästi" kysymyksen ja jatkoi seuraavaan... Great! Arvatkaa vaan oliko sit seuraavien valmennusten aikaan jotain tärkeempää. Ja ihan yhteiskuntakelpoisiahan noista muksuista on tullut.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Voi ei, olipa vetäjältä tylsä ohitus. Tais olla viime viikolla, kun tämä äiti paineli ovet paukkuen pihalle vähän vetämään happea, kun meinas järki karata tän pesueen kanssa. Tuolla mä meidän piharakennuksen takana hetken aikaan kirosin vittusaatanaperkelettä itekseni ja potkin lehtikasoja ja hetken hengittelin. Teki hyvää. Menin takaisin sisälle, pyysin anteeksi että äitillä meni vähän hermo ja jatkettiin yhdessä ruoanlaittoa. 😂

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän ei halua lähteä sisälle 😊

"Sä teet niinkuin käsketään
Olet niinkuin määrätään"

- Apulanta, Multa lähtee järki

 

APULANTA: MULTA LÄHTEE JÄRKI

 

Kun oma lapsen hengissä oleminen ei ole itsestäänselvyys, niin ajautuu jossain vaiheessa nenätysten sen voimakkaan tunteen kanssa, kun kiitollisuus aiheuttaa ristiriitaa omien negatiivisten tunteiden kanssa. Se mieletön kiitollisuus osaltaan hämmentää tätä jo valmiiksi sekavaa tunteiden soppaa. Tässä muutama esimerkki, niin saat ajatuksestani kiinni. 

 

Kun olet niin rikkipoikki katkonaisista öistä, että olisit valmis myymään pilkkahintaan sielusi saatanalle, että saisit nukkua edes yhden yön hyvin

 

Lapsi huutaa kuin palosireeni. Kuin hyeena. Niin kovaa, että sen ääni kirskuu jokaisessa solussa ja järjen rippeessä, ja sun tekisi mieli tuupata jeesusteippi sen naaman ympärille. Tiedät, että ärsyyntyminen huutoon ja kitinään on joskus ihan normaalia mutta... Pitää olla kiitollinen siitä, että sulla ylipäätään on lapsi joka huutaa. 

 

Tai kun olet niin rikkipoikki katkonaisista öistä, että olisit valmis myymään pilkkahintaan sielusi saatanalle, että saisit nukkua edes yhden yön hyvin. Tiedät, että on ihan normaalia, että väsyneenä ärsyttää kaikki mutta.... Ole onnellinen, että sulla on se lapsi, joka pitää sut öisin hereillä.

 

Hittoako valitat, koska sulla on elävä lapsi! Deal with it! 

 

Tai kun se lapsi nakkelee määrätietoisesti kaikki eväät ruokapöydästä lattialle, ja katsoo sua hitaasti syvälle silmiin sillä "yritäpä estää, ja mä huudan niin kovaa, että sun tärykalvot ja järki räjähtää" - katseella, ennenkuin hän viskaa vesimukinsa lattialle. Tiedät, että on ihan normaalia joskus menettää hermonsa, mutta... Kiitollisuus se taas nakertaa omaatuntoa. Hittoako valitat, koska sulla on elävä lapsi! Deal with it! 

 

Tai kun kiirehdit vessaan, ja ovi auki tikistät tarpeesi sellaisella nopeudella, ettei edes verisuoni ehdi katketa päästä, ja silti se lapsi jo huutoraivoaa ennenkuin olet edes ehtinyt saada housuja alas. Sä ymmärrät, että on ihan normaalia muistella haikaillen aikaa, kun vessassa sai käydä yksin, mutta... Kiitollisuus taas muistuttaa siitä, ettei ole yhtään itsestään selvää, että sun perääsi kukaan huutelee. Ole onnellinen, että huutaa.

 

Muistan yöt ilman lasta, kun sydän pusertui ikävästä rikki ja pelon, kun katselin lasta hengityskoneessa, ja odotin, että monitoriin alkaisi piirtyä merkkejä lapsen omista hengenvedoista.

 

Se äärimmäinen kiitollisuus (jota en ihan oikeasti pysty sanoiksi pukemaan) siitä, että kotona on elävä lapsi aiheuttaa joskus todella voimakkaan tunteen siitä, ettei olisi oikeutta tuntea mitään negatiivisia tunteita, mitä vanhemmuuteen liittyy. Vaikka tietysti on! Luulen, että jokainen äiti tunnistaa sen fiiliksen, kun omat negatiiviset tunteet äitiyteen liittyen johtaa vaan potemaan huonoa omaatuntoa. Kiitollisuus on se kaveri siinä olkapäällä, joka nököttää sen omatunnon vieressä, ja heittää vettä myllyyn minkä ehtii. 

 

Muistan jokaisessa solussa, miltä tuntui, kun tiesin, ettei elävä vauva olisi itsestään selvä asia. Muistan yöt ilman lasta, kun sydän pusertui ikävästä rikki ja pelon, kun katselin lasta hengityskoneessa, ja odotin, että monitoriin alkaisi piirtyä merkkejä lapsen omista hengenvedoista. Se jättää jäljen, ja ikuisen kiitollisuudenvelan. 

 

Kiitollisuus tekee nöyräksi, ja muistuttaa joka, että tämä kaikki voi loppua. Itsekin tunnen niitä äitejä, jotka olisivat valmiita tekemään mitä tahansa, että olisi lapsi, joka kiukuttelisi tai pitäisi öisin hereillä. Siitä tulee tosi huono omatunto, kun joku turha asia arjessa hermostuttaa, vaikka tiedän, että se huono omatunto on ainoa turha asia. Ihan jokainen joskus ärsyyntyy turhista asioista, ja se on ihan ok. 

 

Toisaalta olen myös todella onnellinen siitä, että arkemme on tällä hetkellä sen verran tasaisempaa, että voin ärsyyntyä ja valittaa ihan tavallisista asioista. Silti koen välillä huonoa omaatuntoa niistä negatiivisista tunteista, ja pelkään, että jos menetän lapseni, niin soimaan itseäni jokaisesta negatiivisesta tunteesta ja ajatuksesta. Ristiriitaisia ajatuksia se kiitollisuus ja omatunto yhdessä järjestelee.

 

Nyt yritän saada tuon kiukuttelevan 1-vuotiaan päiväunille. Hän aikoo vastustaa sitä kaikin mahdollisin keinoin 😊

 

"Multa lähtee järki

Mut ehkei se haittaa

Multa lähtee järki kauas pois" 

-Apulanta, Multa lähtee järki

 

 

Seuraatko jo meidän arkea INSTAGRAMISSA ja FACEBOOKISSA

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Hän, joka rakastaa kaulakoruja ja kenkien sovittelua 🧡 #kaulakoru #1vuotias

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

 

 

Kommentit (4)

Valonkantajablogi
1/4 | 

Kiva kirjoitus !

Uskon, että me kaikki äidit koetaan noita samanlaisia kiukun ja turhautumisen tunteita. Ja pikkulapsivaihe jos joku, on omiaan aiheuttamaan todella tiukkaa väsymystä, joka tietenkin heijastelee kaikille elämänalueille.

Mutta hienoa että muistat olla  - kaikesta huolimatta - kiitollinen! Muistaisipa meistä useampi :)

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos ❤️ Kyllä kiitollisuus on hyvä pitää mielessä, mutta joskus pitää saada vaan kiukutella ilman mitään syytä, äitienkin 😂

Vierailija
2/4 | 

Kiitos erittäin hyvin kirjoitetusta tekstistä, se osui ja upposi syvälle sisälle!
Olen monta kertaa näiden vuosien aikana käynyt samanlaista vuoropuhelua itseni kanssa. Lapseni on nyt toistaiseksi terve, mutta oli kuolla 8 vuotta sitten 2 kuukauden iässä. Muistan ne ikuisuudelta tuntuvat tunnit seuraten laitteita sairaalassa, nähdä hapettuuko lapsi tarpeeksi vai ei, hengityskoneen tasaisen äänen, ylimääräiset piippaukset ja hälytykset. Vieläkin sairaalan äänet ja haju on itselleni kova paikka, niin kova kokemus se oli.

Kiitollinen olen, mutta onko sitä koskaan tarpeeksi kiitollinen? Niin paljon välillä soimaan itseäni, kun on hankalaa. Silloin pitäisi vain palata siihen ajatukseen, että minulla sentään oli onnea matkassa, että sain terveen lapsen kotiin. Mutta mielestäni on inhimillistä tuntea erilaisia tunteita. Ei se ole pois kuitenkaan keneltäkään!

Me olemme juuri parhaita sellaisina kuin olemme, kaikkineen virheineen päivineen ❤

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos kommentistasi! Ihana kuulla, että teillä on nyt asiat hyvin hurjista kokemuksista huolimatta.

Mä uskon, että jokaisen kiitollisuus on ihan sopivasti. Ja olet oikeassa, kaikki tunteet on inhimillisiä, ja kaikkia tunteita on lupa tuntea. Vaikeissa tunteissakin on onneksi se mukava ominaisuus, että mikään vaikea tunne ei kestä loputtomiin. Tunteet tulee, ja sitten ne menee. Uskon, että kiitollisuus tuo tiettyä arvostusta elämään, mutta ei sen tarkoitus ole ketään syyllistää negatiivisista tunteista. Niillä negatiivisillakin tunteilla on joku tarkoitus :)

Rauhallista syksyä sulle ja perheellesi!

Heidi 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

"Se oli pimein taipale
Silmänräpäyksessä ohitse
En tiennyt että tällaistakin on
Jumalat pudottavat pommejaan
Joudun hetken yksin kulkemaan"
- Samae Koskinen, Läpi routaisen maan

 

SAMAE KOSKINEN: LÄPI ROUTAISEN MAAN

 

 

Lapseni vaikea sydänvika on ollut mun elämäni pimein taipale. Se on ollut pitkä ja pimeä matka, ja on (toivottavasti) vasta alussa. Matkaa ja synkkyyttä on vielä paljon jäljellä, vaikka kaikki menisi hyvin.

Pelko oman lapsen menettämisestä on pahinta, mitä tiedän. Enkä nyt tarkoita sitä normaalia  menettämisen pelkoa, mitä jokainen vanhempi pelkää. Tarkoitan sitä pelkoa, kun sun lapsi lähtee leikkaukseen etkä tiedä, että palaako se  sieltä leikkaussalista elävänä takaisin. Tarkoitan sitä pelkoa, kun katselee omaa lasta teho-osastolla hengityskoneessa letkujen ja piuhojen keskellä, ja lääkäri kertoo, että melkein piti elvyttää. Se on ihan helvetin routainen maa se.

 

Tarkoitan sitä pelkoa, kun sun lapsi lähtee leikkaukseen etkä tiedä, että palaako se  sieltä leikkaussalista elävänä. Tarkoitan sitä pelkoa, kun katselee omaa lasta hengityskoneessa letkujen ja piuhojen keskellä, ja lääkäri kertoo, että melkein piti elvyttää.


Joskus pimeydessä kuitenkin voi huomata  valon. Se valo voi olla ystävällinen katse ventovieraalta vanhemmalta sairaalan käytävällä, tai toisen vanhemman lempeä hymy, mikä kertoo sun sielulle, että joku toinen oikeasti ymmärtää, mistä sä joudut menemään läpi. 

Olen saanut sairaalasta ja Mäkkäritalosta monta uutta elämän mittaista ystävää. Olen tavannut ihmisiä, joita en olisi kai koskaan tavannut, jos meidän elämää ei olisi kohdannut tämä synkkyys. Ystävyyden alku tällaisina hetkinä on kuitenkin erilainen "normaaliin" ystävyyteen verrattuna, kun tarina alkaa äärimmäisen pelon ja epätietoisuuden äärellä.

Näissä tilanteissa usein jaetaan elämän vaikeimmat hetket ja henkilökohtaisimmat pelot ennenkuin tietää toisesta mitään muuta. Tuossa kuvassa olevan ystäväni kanssa me itkettiin monet itkut ja naurettiin monet naurut ennenkuin tiesimme edes toistemme etunimiä. Se on erityistä se. On erityistä olla täysin paljas pelkoinensa ihmiselle, jota et tunne, mutta jonka kanssa tunnet sellaista käsittämätöntä yhteenkuuluvuutta, jota on vaikea pukea sanoiksi. Sitä on vertaisuus

 

Vertaistuki on korvaamatonta! Vertainen ymmärtää silloin, kun kukaan muu ei ymmärrä.

Vertaistuki on korvaamatonta! Vertainen ymmärtää silloin, kun kukaan muu ei ymmärrä. Vertaisen kanssa on helppo jakaa asioita, joista sun on vaikea puhua kaikkein läheisimmille ja rakkaimmille ihmisille. Ja se tuntuu ihanalta. Siitä saa voimaa, kun elämän vaikempina hetkinä on joku, joka ymmärtää. 

Oli upea hetki Samae Koskisen keikalla reilu viikko sitten, kun kuulin biisin Läpi routaisen maan ensimmäistä kertaa. En yleensä tykkää kuunnella uusia biisejä ensimmäistä kertaa livenä, mutta nyt jostain syystä en halunnut kuunnella juuri ilmestynyttä levyä ennen keikkaa. Oli vahva tunne, että piti säästellä keikkaan asti. 

Olin jatkuvasti ihan paniikissa siellä teholla, ja ihailin tuota äitiä, joka hymyili aina koko kehollaan, kun tuli vauvansa luo. Muistan haaveilleeni hetkestä, jolloin uskaltaisin taas hymyillä.

 

Mun oli tarkoitus kuulla tämä biisi ensimmäistä kertaa tuon kuvassa olevan ystäväni kanssa. Kuvakin on kahdesta onnellisesta keikalla! Ollaan tutustuttu Lastenklinikalla, kun meidän vauvat makasivat teho-osastolla viereisissä pedeissä. Olin jatkuvasti ihan paniikissa siellä teholla, ja ihailin tuota äitiä, joka hymyili aina koko kehollaan, kun tuli vauvansa luo. Muistan haaveilleeni hetkestä, jolloin uskaltaisin taas hymyillä.

Me jaettiin pieniä iloja ja syvimpiä suruja sairaalassa, ja siinä matkalla ystävystyttiin. Oli siis melkoisen tunteikas hetki jakaa tämän kappaleen ensikuuntelu sellaisen ihmisen kanssa, joka on ollut valo sun todella routaisella matkalla. Ja jonka sä tiedät kulkeneen läpi oman pimeän taipaleen. Voi niitä ilon ja surunkin kyyneleitä siitä, että ollaan juuri nyt juuri tässä. Toivottavasti meidän lapset jonain päivänä jakaa saman ystävyyden. 

Ajattelin biisin aikana myös omaa puolisoani ja ystäväni puolisoa, ja sitä millainen matka ja pimeys tässä on pariskuntina kuljettu. Mutta tässä ollaan, ja se riittää juuri nyt. Elämässä on tähtiä, jotka valaisee meidän kaikkien polkuja. Pitää vaan nähdä, ja huomaat, että synkkyys on täynnä pieniä tähtiä, jotka hohkaa valoa.

Kiitos rakkaat ystävät ja vertaiset, että olette mun elämässä. Mä lupaan osaltani kannatella teitä läpi routaisen maan. Olitte nimittäin kultaa heti alussa, muutuitte timanteiksi matkalla. 

Toivon pelkkää parasta niille ihmisille, jotka kivulla ja kyyneleillä on synnyttänyt tämän kauniin kappaleen omassa roudassaan. Toivon paljon tähtiä ja valoja teidän kaikkien matkalle. 

"Sä olit kultaa heti alussa
Muutuit timanteiksi matkalla"
- Samae Koskinen

 

Lue myös 

Sydänperheestä yksi on poissa 💔

Dead man walking - Elämää ensitiedon jälkeen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram