Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Sinä pieni mytty
"Kaukana siltä reitiltä
Jolle lähdettiin valo silmissä
Joku muutti sen
Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle"
- Apulanta, Pala siitä
 
 
APULANTA: PALA SIITÄ
 

 

Ajatukseni ja kehoni palailevat koko ajan voimakkaammin sinun syntymääsi, ja elämäsi ensimmäisiin päiviin lasten teho-osastolla. Helmikuussa 2018 sinä synnyit. Sydänvikasi vuoksi sinulle tehtiin ensimmäinen avosydänleikkaus jo viiden päivän ikäisenä. 

 

Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

 

Saimme käydä teho-osastolla tutustumassa jo raskausaikana. Se oli ihan kamalaa, mutta oli hyvä nähdä, millaiseen paikkaan ollaan tulossa. Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

Syntymäsi jälkeen sinut vietiin heti pois. En nähnyt sinusta kuin pienen vilauksen, josta en enää muista mitään. En yhtään pysty muistamaan, miltä sinä näytit tai kuulostit heti synnyttyäsi, ja se surettaa minua. Olen surullinen siitä, että ensimmäinen kohtaamisemme jäi niin lyhyeksi. Minusta oli syntynyt pikkuinen tyttö, jonka puolesta olin kuollakseni pelännyt jo monta kuukautta enkä saanut nähdä sinua edes kunnolla. Entä jos en enää koskaan näkisi sinua elossa.

 

Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä.

 

Meni monta tuntia. Omien synnytyskomplikaatioiden vuoksi olin itse aika huonossa kunnossa. Isäsi pääsi katsomaan minua, ja näytti minulle joitain ottamiaan kuvia sinusta. Siinä sinä pienen pieni mytty makasit jokin maski naamallasi piuhojen peitossa. Itkin, kun pääsin sinua vihdoin katsomaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olisipa ensimmäinen kohtaamisemme ollut iloisempi. Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä. Varovasti kosketin kättäsi, mutta pelkäsin satuttavani sinua tai tekeväni jotain väärin. Näytit niin pieneltä ja haavoittuvaiselta. Mietin pikkuista sydäntäsi, ja samalla omani särkyi.

 

Hoitajat pitivät sinusta hyvää huolta. Minulla oli aina tunne, että olet hoidettavana parhaissa mahdollisissa käsissä. Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Siirryit parin päivän ikäisenä Lastenklinikan teho-osastolle. Sain saattaa sinut sinne. Sanottiin, että tarvitset leikkauksen pian. Kardiologi mainitsi ohimennen käytävällä diagnoosisi, mutta minä en enää ymmärtänyt mitään edes terveen sydämen toiminnasta. Nyt verenkiertoasi pidettiin yllä lääkkeellä, jolla oli paljon ikäviä sivuvaikutuksia. Cpap laitteen vuoksi suusi oli jatkuvasti täynnä sylkyä. Laite auttoi sinua hengittämään. Sinulla oli suu usein suppuralla, ja täynnä pieniä sylkykuplia.  Pelkäsin kaikkia laitteita, ja jokaista piippausta. Pelkäsin koko ajan, että kuolet siinä silmieni alla. Pelkäsin, että saisit jonkun kohtauksen. Pelkäsin, että joutuisin näkemään, kun sinua elvytetään.

 

Muistan teho-osaston omaistenhuoneen ovikellon. Ovella piti aina kertoa, että kuka on ovella ja ketä ollaan tulossa katsomaan. Sinulla ei ollut vielä nimeä. Omaistenhuoneessa kuulutettiin, että kenen vanhemmat voivat mennä lapsensa luo, ja lukittu ovi aukesi hetkeksi. Olisi tehnyt mieli rynnätä avonaisesta ovesta luoksesi, sillä välillä jouduimme odottamaan pitkiäkin aikoja. Jokainen omaistenhuoneessa vieraillut tietää kuinka pitkiä minuutteja siellä eletään. Niinä hetkinä ehtii miettiä kaikenlaisia syitä, miksei kutsua kuulu. Sitä pelkäsi pahinta joka kerta. 

 

Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Kun ovi aukesi, tiesin sinun olevan elossa, ja että näkisin sinut ihan pian. Teho-osaston käytävällä kurkkuani kuristi. Hinkkasin käsidesiä käsiini jokaisen käsidesipumpun kohdalla. Olisi tehnyt mieli kävellä ripeästi, koska ikävöin sinua niin, että minuun sattui. Toisaalta halusin kääntyä takaisin, ja lähteä pois, koska oli niin vaikea nähdä sinut siellä. Muistan, miltä liukuovi kuulosti, kun ovi osastolle aukesi. Ensimmäisenä kiirehdin luoksesi, mutta sivusilmällä seurailin, että onko kaikki samat lapset paikalla. Jos ei ollut, niin rintaani puristi. Onko lapsi päässyt siirtymään osastolle vai kuollut?

 

Joka päivä itketti. Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. Minun piti kysyä lupa siihen, saanko koskettaa sinua. Tai voinko vaihtaa vaippasi, tai ottaa sinut syliini. En saanut syöttää sinua enkä osannut tehdä mitään, että sinun olisi helpompi olla. Yritin laulaa sinulle, mutta laulu hukkui aina kyyneliin. Siispä hyräilin. Isäsi lauloi sinulle joka päivä. Välillä joku ihana hoitaja ehti kysymään, että haluanko sinut syliin, ja taas itkin. Syliin ottaminen oli ihanaa, mutta pelkäsin aina, että sylittely jäisi viimeiseksi kerraksi, ja välillä mietin, että uskallanko edes rakastaa sinua täysillä. Tottakai rakastin sinua täysillä joka solullani, mutta pelottavaa se oli. Pelotti rakastaa niin älyttömän paljon, kun ei varmaksi tiennyt, saanko sinua ikinä mukanani kotiin.

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. 

 

Iltaisin raahauduimme isäsi kanssa Mäkkäritalolle. Kaikki päivät oli raskaita. Meillä oli iltaisin tapana käydä yhdessä suihkussa. Välillä suihkussa itkettiin lohduttomasti, ja välillä vaan halattiin. Se oli hyvä perinne, vaikka myöhään illalla lämmin vesi oli usein talosta jo loppunut. Nukkumaan mennessä soitin vielä sairaalan kysyäkseni kuulumisiasi, ja yöllä myös. Aamulla herätessäni soitin ensimmäisenä sairaalaan kysyäkseni, miten sinulla menee. Olimme selvinneet yhdestä päivästä, ja nyt oli taas uusi päivä selvittävänä. Tiesimme, että pahin on vielä edessä, sillä sinulla on edessä iso sydänoperaatio. Tiesimme, että paljon jaksettavaa on vielä jäljellä. 

 

"Pala siitä mistä meidät luotiin
Painaa enemmän kuin oli tottakaan
Pelottavinta kun silmät aukaistaan"

- Apulanta, Pala siitä

 

LUE MYÖS

Trraumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

 

Mieli toipuu ja minä hiljalleen sen mukana

 

UUDEN ELÄMÄN SELVIYTYMISBLOGI

FACEBOOKISSA ja INSTAGRAMISSA

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Älä loihe mulle lausumaan
Kauniita sanoja
Älä saatana tule antamaan
Mitään vitun tukea"
- Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa
 
ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: VITTU KUN VITUTTAA
 
 

 

 

Meidän Vauvalehden blogiyhteisöstä Sarianna Shitty is the new black -blogista joutui jonkinlaisen someraivon kohteeksi, koska uskalsi sanoa ääneen, että välillä vauva vituttaa. Tää on kaiketi se avoimuuden varjopuoli sosiaalisessa mediassa, jota tällainen keltanokka somettajakin vähän jännittää. Aina joku pahoittaa mielensä, ja haluaa laittaa pahan mielen kiertämään.

 

Me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin positiivisetkin

 

Eniten mua tässä "Sariannan casessa" kuitenkin harmittaa ehkä se, että me ei edelleenkään sallita avointa puhetta erilaisista tunteista. Someen on helppo rakentaa pintaa ja pumpulia, ja sysätä syrjään se tosiasia, että negatiiviset tunteet on ihan yhtä tavallisia kuin ne positiivisetkin. On helpompi viljellä bling blingiä kuin näyttää itsestään jotakin, mikä ei näytä ulospäin hyvältä.

 

Negatiiviset tunteet on nimittäin ihan yhtä tärkeitä kuin positiiviset, ja jokaisella tunteella on joku tärkeä tehtävä. Lopultahan se tunne on vaan pelkkä tunne. Se tulee ja sitten se jo taas menee. Tunne ei ole yhtä kuin teko. Tunne ei myöskään yhtään vähennä tai poista mitään toista tunnetta. Se, että menetän joskus järkeni mun lasteni kanssa ei vähennä pätkääkään mun rakkautta niitä kohtaan. Mä palvon niitä.

 

Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos.

 

Samalla, kun me tässä somekuohunnassa torpataan ne toisen negatiiviset tunteet, niin me myös kielletään vaikeat tunteet niiltä vanhemmilta, jotka oikeasti tarvitsisivat apua. Viestitään niille vanhemmille, että niiden tunteet olisi huonoja ja vääriä. Että me oltaisiin jotenkin parempia. Pahimmassa tapauksessa tämänkin turhan someraivon takia joku äiti vaikenee negatiivisista tunteistaan, ja pitää ne vaikeat tunteet sisällään, jotka tarvitsisi päästää ulos. Sisälle padottu tunne on tikittävä aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin vaatii tulla käsitellyksi, ja pahimmillaan aiheuttaa muunlaisia oireita ennen sitä. 

 

Tällaisessa someraivossa me myös viestitään niille meidän lapsille, että joku tunne olisi vääränlainen tai huono, ja arvatkaapa miten lapsi toimii. Se lapsi imaisee sen tunteen itseensä, pitää sisällään. Hän ajattelee olevansa huonompi negatiivisten tunteidensa kanssa, koska ajattelee, ettei niin saisi tuntea. Hän pakkaa tunteen sisälleen, ja aikapommi alkaa taas tikittää. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä. Kyllä meidän pitäisi viestittää jälkikasvulle, että jokainen tunne on ok, ja opettaa sitä, miten niiden tunteiden kanssa tullaan toimeen. Ihan joka tavalla niitä tunteita ei tietenkään voi ilmaista, mutta tuntea voi. Kyllä lastakin saa vituttaa, mutta ketään ei sovi sen vitutukseen kuohuissa tölväistä turpaan. Kyllä toisten sanomiset ja kirjoittamiset somessa saa harmittaa, mutta ei ole ihan ok raivopäissään hyökätä kenenkään kimppuun. Edes sanallisesti. 

 

On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi.

 

Kaikkia vanhempia vituttaa joskus. Jos joku muuta väittää, niin puhuu paskaa. Kaikkien suuhun se sana "vitutus" ei tietysti sovi, mutta kyllä jokainen sen tunteen varmasti itsessään tunnistaa. Ja sitten se vitutus menee ohi. Useimmiten. Mutta aina ei mene, ja silloin tarvitaan apua. Avun pyytäminen on sitä helpompaa, mitä avoimempi kulttuuri meillä on tunteiden puhumisesta.

 

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kun lapsi on ihan yhtä kyllästynyt istumaan autossa näitä sairaalareissuja niinku sinäkin, mutta se lapsi saa jollain hiton pienen lapsen etuoikeudella itkeä ja huutaa ja kiukuta kovaan ääneen, ja sun pitää vaan yrittää olla rauhallinen aikuinen, ja yrität laskea sataan, vaikka tiedät hyvin, ettei näissä olosuhteissa auta vaikka laskisit seittemään miljoonaan. Oikeasti säkin haluaisit vaan huutaa ja viskellä tavaroita pitkin autoa, ja näyttää keskisormea sun miehelle, joka etupenkillä rauhallisesti hymyillen pystyy lehmänhermoinensa sulkemaan järkensä ulkopuolelle kaiken, mitä takapenkillä tapahtuu. @shittyisthenewblack kyseli tässä männä päivänä vinkkejä, miten hallita hermot, kun uhmaikäinen lapsi perseilee, ja nyt mä kysyisinkin, että miten hallita hermot ja järki, että päästään ikinä edes sinne uhmaikään asti? 😂 Tämä äiti taitaa Uuden Lastensairaalan sijaan suunnata Helsinki-Vantaalle. Palailen kotiin sitten, kun lapset on muuttanut pois kotoa. Kiitos ja hei. #lapsihuutaa #lapsiraivoaa #lapsikiukkuaa #lapsikitisee #äitionihanhelvetinzen #perkele #1vuotias #taapero #vanhemmuus #äitiys

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu


 

Kirjoitin aikaisemmin ajatuksiani blogiini siitä kuinka itse olen kipuillut ristiriitaisten tunteiden aallokossa, sillä olen joutunut pelkäämään lapseni hengen puolesta, ja koen sen takia välillä todella huonoa omatuntoa negatiivisista tunteita. Mutta kyllä mullakin on oikeus ihan kaikenlaisiin tunteisiin. Se ei yhtään vähennä mun loputonta kiitollisuutta siitä, että se lapsi on ylipäätään hengissä. 

 

Sallitaanhan siis kaikki tunteet. Jokainen tunne on inhimillistä ja ihan ok. On ihan ok, että joskus vituttaa lapset, puoliso, pomo, naapuri ja paras kaveri. Se menee pian ohi. 

 

"Jos joku väittää, ettei vauva tai lapsi ole koskaan vituttanut, niin se valehtelee tai on hullu", totesi mun somekuohunnasta autuaan tietämätön puolisoni eilen, kun kysyin, että saako vauva vituttaa. Mä oon samaa mieltä. 

 

Milloin sua vanhempana viimeksi vitutti?

 

"Vitutus on otettava kokonaan
Silloin kun vituttaa"

- Ismo Alanko, Vittu kun vituttaa

Kommentit (4)

Mursuapina
1/4 | 

Lähes päivittäin noi lapset vituttaa, ja mies myös, mutta kummasti se vitutus unohtuu kun esim. kolme vee ikiliikkuja heittää lentosuukon tai kiepsahtaa kaulaan ja antaa ison halauksen. Oon usein todennut, että mikään tai kukaan muu ei saa tunteita menemään niin nopeasti laidasta toiseen kuin omat lapset.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Toi on kyllä niin totta. Duunissa meikäläiselläkin on ihan lehmän hermot. Ei pala pinna ikinä. Mutta kotona pätee ihan jotkut eri lait 😂
Kiitos kommentista!

Heidi

Vierailija
2/4 | 

Erehdyin esikoista odottaessa kysymään vanhempainvalmennuksessa, että miten minä selviän, jos lapsi ja/tai puoliso alkaa ottaa päähän ja tekis vain mieli kävellä ulo ovesta ja jättää kaikki. Muilta tulevilta vanhemmilta tuli joko outo katse tai katse kääntyi pois. Illan vetäjä ohitti hiljaa ja "tyylikkäästi" kysymyksen ja jatkoi seuraavaan... Great! Arvatkaa vaan oliko sit seuraavien valmennusten aikaan jotain tärkeempää. Ja ihan yhteiskuntakelpoisiahan noista muksuista on tullut.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Voi ei, olipa vetäjältä tylsä ohitus. Tais olla viime viikolla, kun tämä äiti paineli ovet paukkuen pihalle vähän vetämään happea, kun meinas järki karata tän pesueen kanssa. Tuolla mä meidän piharakennuksen takana hetken aikaan kirosin vittusaatanaperkelettä itekseni ja potkin lehtikasoja ja hetken hengittelin. Teki hyvää. Menin takaisin sisälle, pyysin anteeksi että äitillä meni vähän hermo ja jatkettiin yhdessä ruoanlaittoa. 😂

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Iskän kanssa kalahommissa ❤️

"Me sinut tehtiin

mutta sinä meidät loit"

-  Yö, Ihmisen poika

 

YÖ: IHMISEN POIKA

Vanhemmuus on voimavara, joka parhaimmillaan muuntautuu erilaisiin rooleihin tarpeen niin vaatiessa. Vanhemmuus on myös vastuu, mikä joskus nakertaa järjen viimeisiä rippeitä myöden. 

 

Vanhemmuus on etuoikeus, jota ei koskaan voi pitää itsestäänselvyytenä. Vanhemmaksi ei tulla, siihen saa kasvaa, jos on onnekas. Vanhemmuus on ikuinen oman pään sisäinen prosessi, missä ei tule valmiiksi. Koskaan. 

 

Matka vanhemmuuteen on täynnä iloja ja rakkautta, ahdistusta ja pelkoja. Se on täynnä kysymyksiä, joita ei aina uskalla kysyä, ja vastauksia, mistä ei ota tolkkua. Vanhemmuus on voimavara, joka parhaimmillaan muuntautuu erilaisiin rooleihin tarpeen niin vaatiessa. Vanhemmuus on myös vastuu, mikä joskus nakertaa järjen viimeisiä rippeitä myöden. Vanhemmuus särkee joskus sydämen tuhansiin palasiin, mutta pakahduttaa usein onnellisuudella. 

 

Itse olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni ydinperheessä, joten on pitänyt opetella aika paljon erovanhemmuutta ja uusperhevanhemmuutta, sillä oma perheeni on aina ollut uusperhe. 

 

Vanhemmuus uusperheessä on ihanaa, mutta aina myös haastavaa. Vanhemmuus ei koskaan ole pelkkää biologiaa tai titteli, jolla perheen aikuista kutsutaan. Vanhemmuus on sitoutumista perheen jokaiseen lapseen, oli vanhemmuus biologista tai ei. Itse olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni ydinperheessä, joten on pitänyt opetella aika paljon erovanhemmuutta ja uusperhevanhemmuutta, sillä oma perheeni on aina ollut uusperhe. 

 

Kiitos mun elämäni isi-ihmiset. Arvostan teistä ihan jokaista. Mun iskä on aina ollut rakastava ydinperheen iskä, joka on opettanut asettamaan rajoja, ja pitämään niistä kiinni. Iskä kuorii edelleen mun perunat, kun menen kotiin syömään, ja hoitaa auton kuntoon, kun siihen tulee jotain vikaa. Iskä on opettanut kunnioittamaan vanhempia, ja iskän kainalossa tuli pienenä aina turvallinen olo. Iskältä olen perinyt huonon, mutta hillittömän hauskan huumorintajuni. Joskus harmittaa, kun asutaan eri paikkakunnilla eikä nähdä niin usein. Mä rakastan sua yli kaiken. Tiedän, että luet tämän kuitenkin, tai jos et lue, niin äiti käskee nyt lukemaan. Puspuspus. 

 

Pappa on ollut aina aktiivisesti minun ja pikkuveljeni elämässä, ja on ihanaa nähdä se valo hänen katseessa, kun vien omat lapset Papan luo kylään. Pappa jos joku on hemmotellut mua pilalle, ja se onkin mielestäni isovanhempien tärkeä tehtävä. Toivoisin ihan jokaiselle lapselle yhtä aktiivisesti läsnäolevan isovanhemman elämään.

 

Olen äärimmäisen kiitollinen esikoiseni isälle, että minusta tuli äiti ja sain hänen myötä elämääni myös bonustytön, joka on edelleen yksi elämäni merkittävimmistä tyypeistä, vaikka emme enää elä toistemme arkea. Meistä on tullut hyvät erovanhemmat, vaikka matka on ollut joskus mutkainen. Aina ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, kunhan molempien tavoitteena on onnellinen lapsi. 

 

Kiitos, että jaksat mennä mun kanssa läpi kaikesta siitä, mistä yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua menemään läpi. Ei me tästä aina ihan kunnialla selvitä, mutta ei se haittaa. Ei tarvitsekaan. 

 

Erityinen isänpäivän kiitos mun miehelle. Kiitos, että saan jakaa sun kanssa neljän lapsen vanhemmuuden. Jokaisen meidän perheen lapsen kanssa vanhemmuus on ihan erilaista ja uniikkia. Kiitos, että luotat muhun niin paljon, että saan rakastaa sun tyttäriä. Sä olet ihana ja lempeä isä. Kiitos, että olet mun maailmani tärkeimmälle ihmiselle turvallinen aikuinen, ja näytät sille esimerkkiä olemalla hyvä mies niin isänä kuin puolisona. Kiitos rakkaudesta esikoistani kohtaan. Kiitos, että näytät lapsille, että miehetkin puhuvat ja pussaavat.

 

Kiitos, että sain vielä mahdollisuuden tulla uudelleen äidiksi. Sain tulla äidiksi erityiselle pienelle tytölle, ja saan jakaa sun kanssa hänen erityisen vanhemmuuden. Kiitos, että jaksat mennä mun kanssa läpi kaikesta siitä, mistä yhdenkään vanhemman ei pitäisi joutua menemään läpi. Ei me tästä aina ihan kunnialla selvitä, mutta ei se haittaa. Ei tarvitsekaan. Kiitos, kun jaksat uskoa meihin silloinkin, kun mä en meinaa jaksaa. Me ollaan hiton hyvä tiimi. Yhdessä. Vanhempina. En jakaisi tätä matkaa kenenkään muun kanssa. Anteeksi, kun en muista väsyneenä ja kiukkuisena sitä aina ääneen sanoa.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

Hyvää isänpäivää kaikki isät ja isien kaltaiset tyypit. Teette maailman tärkeintä työtä. Olkaa läsnä. 

 

Voimia niille, joiden isät kulkee muistoissa, ja jotka isyydestä haaveilevat. Voima-ajatuksia erityisesti niille isille, joiden lapset kulkee mukana loputtomana ikävänä sydämessä. Tiedän, että monelle tämäkin isänpäivä on erityisen raskas. 


"Voi kunpa matkas onneksi koituis

vihaa, katkeruutta

et tuntis joutavaa,

voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan

kunpa oppisit ajattelemaan"

- Yö, Ihmisen poika

 

LUE MYÖS

Olen kiitollinen, että lapseni on hengissä - Saanko enää valittaaa tai hermostua mistään?

 

Oman lapsen kipu ja ahdistus repii vanhemman sydämen rikki

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Mut on sussakin joskus kestämistä

Oot välillä hyvin hyvin vaikee

Mut se on yksi syy lisää

Rakastaa sua yli kaiken" 

-Samae Koskinen: Hän, jolla on kaikki

 

✨ KUUNTELE LUKIESSASI ✨

SAMAE KOSKINEN: HÄN, JOLLA ON KAIKKI

 

Meidän parisuhde joutui älyttömään myllyyn kaksi vuotta sitten, kun raskausaikana selvisi, ettei vauvalla olekaan kaikki hyvin. Ei sillä, etteikö sitä myllyä olisi ollut ennen sitäkin. Kahden perheen yhdistäminen yhdeksi on aina haastavaa, ja itse kipuilin pitkään sen kanssa, kun olimme muuttaneet esikoiseni kanssa uudelle paikkakunnalle rakkauteni perässä. Kipuilen joskus vieläkin. 

 

Tasaisempi arki lapsen voinnin puolesta on mahdollistanut sen, että minulla on ollut voimia palata niihin vaikeisiin ajatuksiin ja pelottaviin muistoihin, joita ei voinut pysähtyä miettimään silloin, kun oltiin sen kriisin pahimmassa myrskynsilmässä. Silloin oli pakko vaan puskea eteenpäin, että selviäisi edes jotenkin.

 

Mylly on muuttunut koko ajan hullummaksi, ja ollaan jouduttu lyhyessä ajassa elämään aikamoisten asioiden äärellä sen jälkeen, kun tyttäremme syntyi. Ollaan jouduttu kohtaamaan monta vaikeaa ajatusta ja pelottavaa hetkeä.

 

Vanhan remontoitavan talon ostaminen kriisin keskellä ei nyt varsinaisesti helpottanut näitä myllyn pyörityksiä, mutta on ehdottomasti tuonut ihan uusia sävyjä arkeen! Neljä kuukautta ilman suihkua ja vuosi ilman pyykkikonetta kuusihenkisessä perheessä on suoritus, jota en voi suositella kenellekään. 

 

Halusimme kuitenkin oman talon, jonne rakentaa meidän näköinen elämä. “Samaan kriisiin vaan kaikki!“, todettiin yhdessä monta kertaa. "Kyllä tämä aina teho-osaston ja sairaala-arjen voittaa", vakuuteltiin itsellemme, kun on meinannut pää räjähtää remontin keskellä. 

 

Viime kuukausina olen ollut äärimmäisen huono puoliso. Tasaisempi arki lapsen voinnin puolesta on mahdollistanut sen, että minulla on ollut voimia palata niihin vaikeisiin ajatuksiin ja pelottaviin muistoihin, joita ei voinut pysähtyä miettimään silloin, kun oltiin sen kriisin pahimmassa myrskynsilmässä. Silloin oli pakko vaan puskea eteenpäin, että selviäisi edes jotenkin.

 

Olen nyt vellonut omassa surussani ja peloissani enkä ole päästänyt ketään lähelle. On tuntunut siltä, että hallitsen pelkoni ja kaiken muunkin paremmin yksin. Suruni on ollut äärimmäisen itsekästä enkä ole halunnut jakaa ajatuksiani edes puolisoni kanssa. En ole halunnut aina jakaa niitä mukaviakaan mietteitä tai mitään muitakaan arjen hetkiä. Huomaan vetäytyneeni omaan kuoreeni. Toisen on vaikea päästä lähelle, kun yksi rakentaa ympärilleen muuria, joka murtuu vain paniikin iskiessä. Teen töitä itseni kanssa. Opettelen olemaan heikko. Se on vaikeaa, koska on pitänyt aina olla aika vahva. 

 

Minun kehoni on viallinen. Se on huono. Olen epäkelpo nainen, koska kohdussani ei voinut kasvaa tervettä lasta. Olen huono äiti, jolla on surkea kohtu. Muut saavat terveitä lapsia, minä en. Olen epäonnistunut. 

 

Raskausajan vaikeudet ja synnytyskomplikaatiot sekä imetyksen haasteet ja rintapumpussa roikkuminen yli vuoden ajan tai ylipäätään se, ettei minussa kasvanut tervettä lasta ovat kaikki vaikuttaneet siihen, miten koen ja näen itseni naisena tai äitinä tai puolisona nyt. Vaikeus hyväksyä itsensä ja kehonsa vaikeuksien vuoksi on heijastunut suoraan parisuhteeseen, kun vaikeudet ovat pitkään tuntuneet epäonnistumisilta.

 

Minun kehoni on viallinen. Se on huono. Olen epäkelpo nainen, koska kohdussani ei voinut kasvaa tervettä lasta. Olen huono äiti, jolla on surkea kohtu. Muut saavat terveitä lapsia, minä en. Olen epäonnistunut. Myös itseni näkeminen ja kokeminen seksuaalisesti on muuttunut niiden ajatusten myötä. Kaikki minussa on muuttunut. En ole enää sama ihminen kuin olin vielä kaksi vuotta sitten. 

 

Kyllähän minä järkevänä ihmisenä tiedän, ettei ajatuksissani ole järkeä, mutta nekin ajatukset on käytävä läpi, jotta oppii hyväksymään sen, ettei asiat mennyt niinkuin itse toivoi. Se vaikuttaa itsetuntoon. Kun oman pään sisällä vihapuhe itsensä kanssa on rumaa ja arvostelevaa, niin on vaikea olla intohimoinen rakastaja tai rakkaudella huomioiva puoliso. Kun on ihan hukassa itsekin. Joudun opettelemaan itseni uudestaan tällaisen kokemuksen jälkeen, ja tuntuu kummalliselta, kun ei tunne itseään niinkuin ennen.

 

Lähelle päästäminen ja lähelle meneminen on vaikeaa, vaikka jokainen solu huutaa ja kiljuu läheisyyttä ja iholla olemista. Siinä menee nopeasti lukkoon ihmiset ja myös parisuhde. On helpompi vaatia toiselta mahdotonta kuin olla itselleen armollinen ja hyväksyvä. 

 

Vaikka pikku hiljaa alan tuntea ylpeyttä siitä, että ollaan nyt arpiemme kanssa tässä, niin haavat on vielä tuoreet. Paljon työtä on vielä edessä, että pysymme yhdessä tolpillamme kaiken kokemamme jälkeen. Voin rehellisesti sanoa, että tällä hetkellä me elämme parisuhteemme vaikeinta aikaa. 

 

Kun oman pään sisällä vihapuhe itsensä kanssa on rumaa ja arvostelevaa, niin on vaikea olla intohimoinen rakastaja tai rakkaudella huomioiva puoliso. 

 

Parisuhde on tahtotila ja päätös. Me ollaan päätetty olla tässä suhteessa ja elämässä yhdessä. Tiedä vaikka joskus vielä tahdottaisikin. Sitä mä toivon, vaikka joskus mietin, että yksin olisi helpompaa. Mä haluan elää mun koko elämän tuon mun ihmisen kanssa. Me ollaan yhdessä päätetty, että tämä kaikki mennyt ja tuleva vahvistaa meitä, vaikka mitä tulisi vastaan. Jotenkin me ratkotaan nämä tilanteet yhdessä, vaikka toinen joskus käpertyisikin omaan kuplaansa. Me opetellaan tätä uutta elämää, ja se vie aikaa. Me opetellaan olemaan vanhempia yhdessä, mutta opetellaan myös erityislapsen vanhempana olemista. Meillä on tosi paljon opeteltavaa, ja se on hienoa, mutta samalla se turhauttaa mua joskus niin paljon, että tekisi mieli vaan huutaa. 

 

Vaikeina hetkinä mä yritän ajatuksissani palata siihen aikaan, kun vastarakastuminen teki aivoista ihan höttöä, ja laittoi sukat pyörimään jaloissa. Kun mä vatsa kihelmöiden aina odotin sun tapaamista, ja aamuisin rakastuin suhun aina uudestaan, kun sä heräsit tukka pörrössä, ja hymyilit mulle. Mä tiedän, että ne samat ihmiset on meissä olemassa, jotka silloin sydämet pamppaillen aina kohtasivat, ja jotenkin me löydetään aina keino nähdä toisemme, vaikka elämä toisi eteensä mitä tahansa. Me tiedettiin jo sillon, että meidän suhde on erilainen kuin mikään suhde aikaisemmin. Nyt meidän pitää muistaa se! Mä rakastan sua. Yli kaiken. Kiitos, että olet siinä. Älä koskaan mene pois. Älä, vaikka joskus yritänkin väkisin työntää. 

 

"Voi kun voitais joskus sanoo

Et meidän rakkaus kaiken kesti." 

- Samae Koskinen: Hän, jolla on kaikki

 

LUE MYÖS

Olen kiitollinen, että lapseni on hengissä - Saanko enää valittaa ja hemostua mistään?

Oman lapsen kipu ja ahdistus repii vanhemman sydämen rikki

 

 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram