Kirjoitukset avainsanalla suru

"Sä teitkin maailmasta kauniimman elää.
Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään.
Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan,
kuin tähdenlennot avaruuteen."

- Vesala, Sinuun minä jään

 

VESALA: SINUUN MINÄ JÄÄN

 

 

Eilinen Kuolleiden lasten muistopäivä oli raskas. Niin raskas, että tänäänkin on ollut tosi vaikea olla. Kävimme ystäväni kanssa hänen poikansa haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Minun pieni sydäntyttö vei ilmapallon pienen sydänpojan haudalle. Ei sellaista hetkeä voi sanoin kuvailla. 

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Me tuotiin tänään ilmapallo sun haudalle. Sua varmaan kyllä vähän nauratti, kun ei heti löydetty sun hautaa. Taisit ihan tahallasi mennä vähän piiloon ❤️ Täällä me sua muistellaan. Ajattelen sua usein. Tuo meidän sydäntyttö ei vielä ihan ymmärrä kuka sinä olet, mutta mä lupaan kertoa sinusta. Että olit yksi meistä. Kerron, että teidän sydämet oli samanlaiset. Vahvat ja hyvin erityiset. Mä luulen, että tuolla tytöllä on sinusta kuitenkin joku aavistus, sillä se on tänään laulanut omaa hiljaista lauluaan sen jälkeen, kun lähdettiin sun luota. Hän lauloi samaa laulua myös silloin, kun meidän Mammi lähti pois. Jos näet meidän Mammia, niin kerro terkkuja. Se oli myös sitkeä tyyppi niinkuin sinäkin. Terkut Jerri Jerriläinen sinne jonnekin. Me sytytetään sulle tänäänkin kynttilä, ja lähetetään lämpöisiä ajatuksia sinua ikävöiville 💔 #kuolleidenlastenmuistopäivä #lapsenkuolema #suru #ikävä #sydänlapsi #yksisadasta #pavds #sydänperhe

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

 

llalla kotona kynttilöitä sytyttäessäni tajusin, kuinka monen pienen lapsen kuolema on jollain tavalla koskettanut meidän elämää. Sytytin kahdeksan kynttilää, ja yksi niistä oli lapsille, joiden nimeä en tiedä. 

Olen kuullut monen äidin tarinan, ja on myös todella etuoikeutettu olo siitä, että he ovat juuri minulle jakaneet omaa tarinaansa. Kynttilöitä katsellessani kuitenkin ymmärsin, että meidän olohuoneessa oli yhtäkkiä valtavan paljon kuolemaa, surua ja myös mun omaa ahdistusta siitä, että toiset ovat menettäneet jotakin niin rakasta ja tärkeää, että pelkkä ajatuskin siitä on sietämätöntä. Olo alkoi pikku hiljaa tuntua vaikealta.

 

Itketti niin, että paniikkikohtaus tuntui jo kurkussa ja sydämen sykkeessä eikä itkusta tullut enää loppua. Kuuntelin lapseni hengitystä, ja yritin rauhoittua. 

 

Nukkumaan mennessä nostin tyttäreni viereeni, ja vain itkin. Itketti niin, että paniikkikohtaus tuntui jo kurkussa ja sydämen sykkeessä eikä itkusta tullut enää loppua. Kuuntelin lapseni hengitystä, ja yritin rauhoittua. Tuoksuttelin hänen hiuksiaan, ja mitä lähemmäs itseäni lasta otin, niin sitä enemmän minut valtasi ahdistus siitä, että tälläkin hetkellä niin moni äiti menisi nukkumaan ilman lasta. Pelkäsin, että joskus minäkin olisin yksi heistä, ja yritin tankata itseeni lapseni läheisyyttä. Yritin vähän hätääntyneenä joka solulla painaa mieleeni ja kehooni, miltä lapsi vieressäni tuntuu, jos hän jonain päivänä ei enää olisi siinä. 

 

En pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että menettäisin jomman kumman lapsistani. Sitä pelkään, ja pelko on ollut aiheellinen, koska kuolema on käynyt lähellä. Useimpina päivinä se pelko ei enää lamauta minua kokonaan, mutta eilen pelko otti minusta kuristusotteen eikä päästänyt irti. Olen vieläkin sen otteessa.

 

Ihan jokainen vanhempi pelkää lapsensa menettämistä, mutta kuolemaa kohdanneelle vanhemmalle pelot tulevat iholle. Kuolema tulee iholle.  


Kuoleman läsnäolo elämässä tekee peloista vaikeammin hallittavia. Minulla on vielä paljon opeteltavaa siitä, miten hallitsen pelkoni, ja traumani. Ihan jokainen vanhempi pelkää lapsensa menettämistä, mutta kuolemaa kohdanneelle vanhemmalle pelot tulevat iholle. Kuolema tulee iholle. 

 

Valitettavasti tiedän, että kynttilät kuolleiden lasten muistopäivinä lisääntyvät meidän kotona vuosien varrella. Siltä ei voi mitenkään "näissä piireissä" välttyä. Kuolemalta ei voi välttyä. Voin vain toivoa, ettei koskaan tarvitsisi sytyttää kynttilää omille rakkaimmille.

Kuolemasta puhuminen on vaikeaa. Kuolemasta ei haluta kuulla. Minullekin on monta kertaa sanottu, että "älä nyt sellaista mieti" tai "ei semmoisia nyt kannata pohtia", kun olen esimerkiksi pelännyt oman lapseni kuolemaa tai edes ajatellut kuolemaa. Olen joutunut pitämään sisälläni paljon, koska en ole halunnut aiheuttaa läheisille ahdistusta ajatuksistani. Olen pitänyt paljon sisälläni, että ihmiset ei ajattelisi mun olevan "hysteerinen äiti", kun mietin näitä vaikeita asioita. Syvissä vesissä uidessani en päästä juuri ketään pinnan alle.

 

En olisi koskaan toivonut tapaavani lapsensa menettänyttä äitiä, mutta nyt ystäväpiirissäni on heitä monikossa. 

 

Valitettavasti se kuolema liittyy osana tähän matkaan, ja ne vaikeimmatkin ajatukset ja tunteet on jotenkin käytävä läpi, että selviää jotenkin järjissään. Kuolemaa on ajateltava, halusin tai en. En olisi halunnut. En olisi koskaan toivonut tapaavani lapsensa menettänyttä äitiä, mutta nyt ystäväpiirissäni on heitä monikossa. 

Joku vanhempi joutuu aina kohtaamaan oman lapsen kuoleman. Jollakin on ja tulee aina olemaan tarve puhua valtavan vaikeista asioista, ja on ihan kamalaa jos niistä ei voi puhua sen vuoksi, että toisesta on vaikea kuulla. 

Miksi kuolemasta on vaikea puhua? Mikä sua auttaisi, että sun olisi helpompi kuulla kuolemasta jos joku haluaa puhua?

 

"Sinua en aio unohtaa.
Sinuun minä jään"

- Vesala, Sinuun minä jään

 

LUE MYÖS

Viimeiselle matkalle - Pienen pojan hautajaiset

Läpi routaisen maan - Vertaisista valoa vaikeisiin hetkiin

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

“Nuku pikkuinen, nuku tähti helmassa päivän paisteen.
Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa laakson varjojen.
Nuku pikkuinen, nuku virta helmassa meren tyrskyjen.
Nuku pikkuinen, nuku talvi helmassa kesän kukkien.“

- Olavi Uusivirta, Hautalaulu

 

OLAVI UUSIVIRTA: HAUTALAULU

 

Kuolleiden lasten muistopäivän kunniaksi julkaisen kirjoittamani tekstin päivästä, joka oli yksi elämäni vaikeimmista. Teksti kertoo päivästä, jolloin rakkaan sydänystäväni pieni poika haudattiin. Tekstin myötä haluan lähettää voima-ajatuksia jokaiseen perheeseen, jossa on pitänyt kohdata kohtuuton suru. Meillä palaa tänään useampi kynttilä, ja ajatuksissa on moni perhe, ja erityisesti alla olevan tekstin pieni rakas. 

– – –

Olen matkalla 1-vuotiaan pienen pojan hautajaisiin. Musta tuntuu, että mun sydän on niin raskas, että hengittäminenkin vaatii keskittymistä. Sylki ei meinaa mennä kurkusta alas, vaikka nieleskelen koko ajan. Kyyneleet kihoaa silmiin koko ajan. Ruusun ostaminen kukkakaupan vanhalta rouvalta tuntuu vaikealta. Pidättelen itkua. Jokainen valkoinen ruusu tulevaisuudessa tuo varmasti mieleen tämän hetken, ja muistuttaa minua sinusta. Se ei haittaa. Muistan sinut mielelläni. 

"Lupaa mulle, että et ikinä kuole", ajattelen, kun katselen tuota omaa pientä sydänlastani, jonka saman ikäistä sydänsankarikolleegaa olen menossa hautaamaan. 

 

Lapset seuraavat autossa jatkuvasti reaktioitani ja jokaista liikahdustani. Mies vilkuilee lempeästi auton taustapeilistä. En voi katsoa ketään silmiin, että saan pidettyä itseni kasassa. Haluaisin sanoa heille, että pärjään kyllä, mutta en saa sanoja ulos suustani. En ole koskaan ollut näin pohjattoman surullinen.

 

Oma 1-vuotiaani nyökyttelee päätä musiikin tahtiin turvaistuimessaan. Haluaisin vaan rutistaa ja suukottaa lastani, ja unohtaa, että tämä vaikea päivä on parhaillaan menossa ja elettävänä. Samalla pelkään. "Lupaa mulle, että et ikinä kuole", ajattelen, kun katselen tuota omaa pientä sydänlastani, jonka saman ikäistä sydänsankarikolleegaa olen menossa hautaamaan. Tuntuu niin vaikealta ja epäreilulta. Ei lasten kuuluisi kuolla! 

 

On pakko antaa surun tulla, ja kohdata kaikki vaikeimmatkin tunteet. On pakko kohdata omien ystävien suurin mahdollinen suru. Vanhempien surun rinnalla oma suru tuntuu mitättömän pieneltä, vaikka tiedän, että minullakin on lupa surra.

Hautausmaa täyttyi surusta, mutta surun lisäksi myös rakkaudesta. Rakkaus oli läsnä kaikissa kyynelissä, välittävissä katseissa ja jokaisessa kosketuksessa. 

 

Havahdun ajatuksistani, kun radiossa juontaja toivottaa rauhallisesti onnea kaikille päivänsankareille. Ei onnesta voi puhua tällaisena päivänä. Huomaan äärsyyntyväni juontajan kommentista. Liput liehuu tänään Eino Leinon päivän kunniaksi. Minulle liputuksella on toisenlainen merkitys, vaikka Eino Leinokin on tietysti merkityksellinen. Mielestäni kaikki liput voisi tänään laskea puoleen tankoon eikä sekään olisi riittävän suuri kunnianosoitus sille pienelle ihmiselle, joka lyhyestä elämästään huolimatta oli niin suuri ja merkityksellinen.

 

Hautajaisiin on saapunut paljon väkeä, perhettä ja ystäviä. Teidän perheellä on paljon ihmisiä ympärillä. Hautausmaa täyttyi surusta, mutta surun lisäksi myös rakkaudesta. Rakkaus oli läsnä kaikissa kyynelissä, välittävissä katseissa ja jokaisessa kosketuksessa. Rakkaus näkyi lempeissä hymyissä, ja kuului myös spontaaneissa naurahduksissa hautajaisten jälkeen. Hymy kertoo, että elämä vielä jatkuu, vaikka suru viekin nyt suurimman osan tilasta. Valtava suru kuitenkin kertoo siitä, että sinua rakastetaan ihan valtavasti. Aina. Suru muuttaa ajan kuluessa muotoaan, mutta tuo valtava rakkaus sinuun pysyy muuttumattoman vahvana. Aina.

Uskon, että sulla riittää seikkailuja, joista kerrot silloin, kun tulet vanhempiesi uniin ja isoveljesi ajatuksiin. 

 

Sinulla oli kauniit hautajaiset. Kiitos, että sain olla mukana. Tänäänkin sytytin sinulle kynttilän. Lähetän ajatuksissani voimaa jokaiselle sinua surevalle. Kiitos, että juuri sinä tulit osaksi meidän sydänperhettä. Kiitos, että sinun ansiosta sain teidän perheen mun elämään. Me luvattiin pysyä yhdessä sydänperheenä. Aina. 

 

Hyvää matkaa pieni rakas.

En oikeasti usko, että tämä on sun viimeinen matka. Uskon, että sulla on jo mielessä metku jos toinenkin siellä, missä ikinä oletkin. Uskon, että sulla riittää seikkailuja, joista kerrot aina silloin, kun tulet vanhempiesi uniin ja isoveljesi ajatuksiin. 

 

Hautalaulu

"Levoton on virta ja vierivä laine,

meri yksin suuri ja meri ihanainen.

Nuku virta helmassa meren.

 

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.

Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.

Nuku lehti helmassa laakson.

 

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti.

Nuku tähti helmassa päivän."

- Eino Leino-

 

Lue myös 

Isoäitini hautajaisiin kulminoitui paljon pelkoa tyttäreni menettämisestä

 

Sydänperheestä yksi on poissa

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Kutsun tätä rakkaudeksi kahden ihmisen
Kutsun tätä elämäksi, vaikka ole en
Täydellistä suoritusta tehnyt minäkään"

- Samuli Putro, Olet puolisoni nyt

 

SAMULI PUTRO: OLET PUOLISONI NYT

 

 

Isoäitini täyttäisi tänään 91 vuotta, mutta tämä on ensimmäinen syntymäpäivä ilman meidän Mammia. Itkettää vähän, mutta ei enää lohduttomasti. Syntymäpäivän kunniaksi halusin julkaista tekstin, jonka kirjoitin samana päivänä, kun Mammi kuoli, ja päivänä, jona hänet haudattiin. Mammin kuolema oli minun elämässäni ensimmäinen läheisen ihmisen kuolema, joka tuntui luonnolliselta, ja se oli senkin vuoksi merkityksellinen. Se oli merkityksellinen myös siksi, että on pitänyt opetella elämään kuoleman kanssa sovussa. Rimpuilu ei auta, kun kuolema ottaa omansa. 

Hyvää syntymäpäivää Mammi sinne jonnekin! 


2.5.2019

"Sun viimeisenä päivänä mä silitin sun hiuksia ja otsaa viimeisen kerran. Sanoin sulle, että voit lähteä. Lupasin, että me kaikki pärjätään eikä sun tarvitsisi meistä enää huolehtia. Musta tuntuu, että sä odotit sitä, että mä olisin valmis. Tuo tyttökin silitti sua ja lauloi sulle hiljaa omaa lauluaan. Ajattele, 1-vuotias teki sen, mitä mä en uskaltanut tehdä! Uskon, että kuulit tuon hiljaisen kauniin laulun. Suukotin vielä sun päätä, ja kiitin kaikesta. Kerroin, että rakastan. Toivoin, että nähtäisi vielä joskus jossain. Muutamaa tuntia myöhemmin sä lähdit. Mä tunsin sen, vaikka en ollut paikalla. Ikävä on sietämätön, eikä kyyneleistä tule vielä loppua, kun muistot tulvii ajatuksiin, mutta ensimmäistä kertaa koskaan kuolema tuntuu luonnolliselta eikä yhtään pelottavalta. Sen sä vielä viimeisenä päivänäsi minulle opetit."

 

Suru tuntuu helpommin hallittavalta, kun sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. 

 

25.5.2019

Hautajaisiin kulminoituu älytön määrä surua, ahdistusta ja hallitsemattomuuden tunnetta. On kohdattava kuoleman ikuisuus silmästä silmään, mutta myös muita surevia läheisiä osanottoineen. Silloin ei voi enää käpertyä peiton alle oman surunsa kanssa piiloon muulta maailmalta. Suru tuntuu helpommin hallittavalta, kun sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. 

 

Tänään me saateltiin viimeiselle matkalle mun niin rakas isoäiti. Luulen, että näihin hautajaisiin kulminoitui paljon menettämisen pelkoa viimeisen puolentoista vuoden ajalta, sillä lokakuusta 2017 saakka olen joutunut myös useita kertoja kohtaamaan sen ajatuksen, että joutuisin ehkä hautaamaan oman lapseni. Olen joutunut miettimään viimeisiä sanojani tyttärelleni monta kertaa, sillä olen joutunut hyvästelemään hänet useamman kerran tietämättä, että nähdäänkö vielä. Tänään se suru oli ajatuksissani vahvasti läsnä.

 

Hautajaisissa jo arkun näkeminen ja ahdistava urkumusiikki pakottaa kyyneleet pintaan halusit tai et. Kukkien laskeminen ja viimeiset sanat ovat minulle vaikeita. Silloin en voi enää piilottaa hallitsematonta surua muilta, vaikka olin sanonut ne tärkeimmät sanani Mammille jo samana päivänä, kun hän kuoli. Kuolema on läsnä ja olemassa enemmän kuin koskaan ennen, ja joudut olemaan täysin alasti surusi kanssa muiden edessä. Se on helpottavaa, mutta samalla ahdistavaa, sillä hallitsemattomuutta olen oppinut pelkäämään elämäni aikana.

 

Pelkään paniikkia ja sitä, etten hallitse omia tunteitani kehossani. Sureminen vie voimia, ja on raskasta koko keholle. Paniikki vie viimeisetkin voiman rippeet, ja sitä paniikkia pelkään eniten, sillä se on viimeisen viikon aikana muistuttanut olemassaolostaan. Suru ja pelko nostavat sen usein pintaan.

 

Olen joutunut miettimään viimeisiä sanojani tyttärelleni monta kertaa, sillä olen joutunut hyvästelemään hänet useamman kerran tietämättä, että nähdäänkö vielä. 

 

En voi olla kuvittelematta sitä, että aikuisen arkun sijaan kappelissa surevia odottaisi pienen pieni arkku. Liian läheinen on kuolemasta minulle tullut. Liian lähellä se on käynyt, kun moni sydänystävä on joutunut hautaamaan lapsensa. Kuoleman kohtaaminen on liian arkipäivää meidän suuressa sydänperheessä. 

 

Tänään kuolema kuitenkin ensimmäistä kertaa koskaan tuntui luonnolliselta eikä yhtään pelottavalta, sillä kuoleman matkaan lähti 90-vuotias hyvän elämän elänyt vanhus. "Kunnes kuolema meidät erotti", lausui 90-vuotias isoisäni, kun kiitti kauniisti arkun äärellä vaimoaan yhteisistä vuosista. Yli 60 vuoden yhteinen matka päättyi kevääseen. Se on surullista, mutta äärimmäisen kunnioitettavaa. Yhteisiin vuosiin mahtuu niin paljon, etten osaa edes kuvitella.

 

Kiitos Mammi ihan kaikesta. Kiitos, että saatiin pitää sinut meidän elämässä näin pitkään. Mä kuulen sun naurun mun ajatuksissa. Mä olen kuullut sun naurua eilisestä asti. Se kertoo mulle, että sun on nyt hyvä.

 

"Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, 

Että kuiskauskin on huuto

En vaihtais sekuntiakaan

En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja

En jäätä, joka murtui, en kirkonkelloja

Olit puolisoni silloin 

Olet puolisoni nyt. "

-Samuli Putro, Olet puolisoni nyt

 

Lue myös 

Sydänperheestä yksi on poissa

Läpi routaisen maan - Vertaisista valoa vaikeisiin hetkiin

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, 

Paljon kaunista" 

-Apulanta, Armo

 

APULANTA: ARMO

 

 

Kolme kuukautta sitten menehtyi pieni poika. Hän oli pikkuinen, mutta silti niin kovin suuri ja merkittävä monen ihmisen elämässä. Harva 1-vuotias pystyy lyhyen elämänsä aikana jättämään niin suuren jäljen niin moneen sydämeen kuin sinä jätit. Sinä olit ainutlaatuinen pieni ihminen niin monella eri tavalla. Julkaisen tämän tekstin molempien vanhempien luvalla. Kiitos, että mä saan olla osa teidän perheen tarinaa. 

Sydänlapsen vanhempana joutuu väistämättä kohtaamaan kuolemaa. Vaikeimmassa mahdollisessa tilanteessa sä joudut hyvästelemään oman maailman kaikkeutesi. 

 

Sydänlapsen vanhempana joutuu väistämättä kohtaamaan kuolemaa. Vaikeimmassa mahdollisessa tilanteessa sä joudut hyvästelemään oman maailman kaikkeutesi. Toiseksi vaikeinta on varmaankin kohdata kuolema silloin, kun kuolema vie jonkun sun rakkaasta sydänperheestä. Silloin on kohdattava kuolema silmästä silmään, kun näet, että sulle tärkeän ystävän syli on tyhjä, ja sydän revitty rikki. 

 

Minun sydänperheestäni on yksi poissa, ja se sattuu niin syvälle sydämeen, että välillä on vaikea hengittää. Se ei ole mitään verrattuna siihen suruun ja kipuun, mitä lapsen perhe ja läheiset kohtaa menetyksen myötä, mutta se koskettaa sellaisella rakkaudella, jota en tiennyt olevan olemassa. Nyt tiedän, kun tunnen sen joka solulla.

Se ajatus lohduttaa, sillä tiedän, että saatan itse joskus olla se, joka joutuu hyvästelemään oman lapsensa

 

Sydänperheessä olen tuntenut sellaisen rakkauden ja lämmön, mitä ei voi sanoin edes kuvailla. Tiedän myös, mitä on olla sydänperhe silloin, kun on niin vaikeaa, ettei mitkään sanat tai kyyneleet riitä. Suru muuttuu ja elää, mutta haluan uskoa, että tämä selittämätön rakkaus (jonka voi ymmärtää vain sen kokenut) kannattelee. Suru on niin kohtuuton, ettei sille koskaan pysty selittämään syytä, miksi näin piti tapahtua.

 

Sydämeni pohjasta haluan uskoa ja toivoa, että elämä kannattelee, jos sen uskaltaa antaa kannatella. Se ajatus lohduttaa, sillä tiedän, että saatan itse joskus olla se, joka joutuu hyvästelemään oman lapsensa. Silloin voin luottaa siihen, että sydänperheessä kannatellaan myös minua, ja pääsen elämässä eteenpäin hetki kerrallaan hengittäen jos uskallan heittäytyä elämän ja näiden ihmisten kannateltavaksi.

 

Uskon, että elämään meille annetaan juuri ne ihmiset, jotka meidän kuuluu elämän aikana kohdata. Uskon, että myös menetys osaltaan tuo elämään sellaisia uusia ihmisiä, joiden elämään kuuluu syystä tai toisesta tulla. Ihmisiä, joiden kanssa polut ei ehkä ilman menetystä kohtaisi. Se ei tietenkään korvaa menetystä, mutta on ehkä henkisesti elintärkeä bonus.

 

Vaikka paniikin ja raastavan ikävän hetki on yksinäinen, niin voit luottaa siihen, että se paniikki menee ohi, ja sitten taas joku kannattelee hetkessä eteenpäin.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että juuri Sinä tulit meidän sydänperheeseen. Kannan sinut ajatuksissani ja sydämessäni aina.

Mä näen sun hymyn siellä jossain kaukana. Mä näen sun hymyilevät kasvot, kun ajattelen sua. Hymyile vaan pieni rakas. Sun on nyt hyvä olla. Me sydänperheessä luvataan, että äiti, iskä ja isoveli pärjää täällä. Sun äidin sisällä on niin uskomaton valo ja voima, ettei se itsekään siltä kirkkaudelta näe sen valon loistoa. Lupaan, että näkee vielä jonain päivänä. Myös sinä olet valo siellä jossakin, vaikka nyt kaikki tuntuu vielä mustalta.

 

Kiitos sinä pieni rakas, että olit meidän elämässä. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että juuri Sinä tulit meidän sydänperheeseen. Kannan sinut ajatuksissani ja sydämessäni aina.

 

Rakkaat sydänystäväni, te tiedätte, että täällä olen. Teitä varten. Aina. 

 

"Nyt on mentävä yksin

Kulkee pitää ilman varjoo

Osan jäätävä taakse

Jotta toinen voi loppuun löytää" 

- Apulanta, Armo

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat