Kirjoitukset avainsanalla Synnytys

Sinä pieni mytty
"Kaukana siltä reitiltä
Jolle lähdettiin valo silmissä
Joku muutti sen
Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle"
- Apulanta, Pala siitä
 
 
APULANTA: PALA SIITÄ
 

 

Ajatukseni ja kehoni palailevat koko ajan voimakkaammin sinun syntymääsi, ja elämäsi ensimmäisiin päiviin lasten teho-osastolla. Helmikuussa 2018 sinä synnyit. Sydänvikasi vuoksi sinulle tehtiin ensimmäinen avosydänleikkaus jo viiden päivän ikäisenä. 

 

Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

 

Saimme käydä teho-osastolla tutustumassa jo raskausaikana. Se oli ihan kamalaa, mutta oli hyvä nähdä, millaiseen paikkaan ollaan tulossa. Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

Syntymäsi jälkeen sinut vietiin heti pois. En nähnyt sinusta kuin pienen vilauksen, josta en enää muista mitään. En yhtään pysty muistamaan, miltä sinä näytit tai kuulostit heti synnyttyäsi, ja se surettaa minua. Olen surullinen siitä, että ensimmäinen kohtaamisemme jäi niin lyhyeksi. Minusta oli syntynyt pikkuinen tyttö, jonka puolesta olin kuollakseni pelännyt jo monta kuukautta enkä saanut nähdä sinua edes kunnolla. Entä jos en enää koskaan näkisi sinua elossa.

 

Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä.

 

Meni monta tuntia. Omien synnytyskomplikaatioiden vuoksi olin itse aika huonossa kunnossa. Isäsi pääsi katsomaan minua, ja näytti minulle joitain ottamiaan kuvia sinusta. Siinä sinä pienen pieni mytty makasit jokin maski naamallasi piuhojen peitossa. Itkin, kun pääsin sinua vihdoin katsomaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olisipa ensimmäinen kohtaamisemme ollut iloisempi. Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä. Varovasti kosketin kättäsi, mutta pelkäsin satuttavani sinua tai tekeväni jotain väärin. Näytit niin pieneltä ja haavoittuvaiselta. Mietin pikkuista sydäntäsi, ja samalla omani särkyi.

 

Hoitajat pitivät sinusta hyvää huolta. Minulla oli aina tunne, että olet hoidettavana parhaissa mahdollisissa käsissä. Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Siirryit parin päivän ikäisenä Lastenklinikan teho-osastolle. Sain saattaa sinut sinne. Sanottiin, että tarvitset leikkauksen pian. Kardiologi mainitsi ohimennen käytävällä diagnoosisi, mutta minä en enää ymmärtänyt mitään edes terveen sydämen toiminnasta. Nyt verenkiertoasi pidettiin yllä lääkkeellä, jolla oli paljon ikäviä sivuvaikutuksia. Cpap laitteen vuoksi suusi oli jatkuvasti täynnä sylkyä. Laite auttoi sinua hengittämään. Sinulla oli suu usein suppuralla, ja täynnä pieniä sylkykuplia.  Pelkäsin kaikkia laitteita, ja jokaista piippausta. Pelkäsin koko ajan, että kuolet siinä silmieni alla. Pelkäsin, että saisit jonkun kohtauksen. Pelkäsin, että joutuisin näkemään, kun sinua elvytetään.

 

Muistan teho-osaston omaistenhuoneen ovikellon. Ovella piti aina kertoa, että kuka on ovella ja ketä ollaan tulossa katsomaan. Sinulla ei ollut vielä nimeä. Omaistenhuoneessa kuulutettiin, että kenen vanhemmat voivat mennä lapsensa luo, ja lukittu ovi aukesi hetkeksi. Olisi tehnyt mieli rynnätä avonaisesta ovesta luoksesi, sillä välillä jouduimme odottamaan pitkiäkin aikoja. Jokainen omaistenhuoneessa vieraillut tietää kuinka pitkiä minuutteja siellä eletään. Niinä hetkinä ehtii miettiä kaikenlaisia syitä, miksei kutsua kuulu. Sitä pelkäsi pahinta joka kerta. 

 

Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Kun ovi aukesi, tiesin sinun olevan elossa, ja että näkisin sinut ihan pian. Teho-osaston käytävällä kurkkuani kuristi. Hinkkasin käsidesiä käsiini jokaisen käsidesipumpun kohdalla. Olisi tehnyt mieli kävellä ripeästi, koska ikävöin sinua niin, että minuun sattui. Toisaalta halusin kääntyä takaisin, ja lähteä pois, koska oli niin vaikea nähdä sinut siellä. Muistan, miltä liukuovi kuulosti, kun ovi osastolle aukesi. Ensimmäisenä kiirehdin luoksesi, mutta sivusilmällä seurailin, että onko kaikki samat lapset paikalla. Jos ei ollut, niin rintaani puristi. Onko lapsi päässyt siirtymään osastolle vai kuollut?

 

Joka päivä itketti. Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. Minun piti kysyä lupa siihen, saanko koskettaa sinua. Tai voinko vaihtaa vaippasi, tai ottaa sinut syliini. En saanut syöttää sinua enkä osannut tehdä mitään, että sinun olisi helpompi olla. Yritin laulaa sinulle, mutta laulu hukkui aina kyyneliin. Siispä hyräilin. Isäsi lauloi sinulle joka päivä. Välillä joku ihana hoitaja ehti kysymään, että haluanko sinut syliin, ja taas itkin. Syliin ottaminen oli ihanaa, mutta pelkäsin aina, että sylittely jäisi viimeiseksi kerraksi, ja välillä mietin, että uskallanko edes rakastaa sinua täysillä. Tottakai rakastin sinua täysillä joka solullani, mutta pelottavaa se oli. Pelotti rakastaa niin älyttömän paljon, kun ei varmaksi tiennyt, saanko sinua ikinä mukanani kotiin.

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. 

 

Iltaisin raahauduimme isäsi kanssa Mäkkäritalolle. Kaikki päivät oli raskaita. Meillä oli iltaisin tapana käydä yhdessä suihkussa. Välillä suihkussa itkettiin lohduttomasti, ja välillä vaan halattiin. Se oli hyvä perinne, vaikka myöhään illalla lämmin vesi oli usein talosta jo loppunut. Nukkumaan mennessä soitin vielä sairaalan kysyäkseni kuulumisiasi, ja yöllä myös. Aamulla herätessäni soitin ensimmäisenä sairaalaan kysyäkseni, miten sinulla menee. Olimme selvinneet yhdestä päivästä, ja nyt oli taas uusi päivä selvittävänä. Tiesimme, että pahin on vielä edessä, sillä sinulla on edessä iso sydänoperaatio. Tiesimme, että paljon jaksettavaa on vielä jäljellä. 

 

"Pala siitä mistä meidät luotiin
Painaa enemmän kuin oli tottakaan
Pelottavinta kun silmät aukaistaan"

- Apulanta, Pala siitä

 

LUE MYÖS

Trraumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

 

Mieli toipuu ja minä hiljalleen sen mukana

 

UUDEN ELÄMÄN SELVIYTYMISBLOGI

FACEBOOKISSA ja INSTAGRAMISSA

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

"One life but we're not the same
We get to carry each other
Carry each other"

-Johnny Cash, one

(Alkuperäinen teksti ja esittäjä U2) 

 

JOHNNY CASH: ONE

 

 

Synnytyskertomus kuulunee jokaiseen vauvablogiin, joten päätin sellaisen rustata ollakseni vakavasti otettava vauvabloggaaja. 

Vaikea raskaus ja tieto vauvan vaikeasta sydänviasta oli istuttanut minuun kuoleman pelon. Toisaalta odotin synnytystä, mutta toisaalta pelkäsin kuollakseni sekä vauvan, että oman terveyteni puolesta. 

Tiesimme, että vauvan syntymän jälkeen meitä ei enää naurattaisi tavallisesta vauva-arjesta revitty huumori. Tiesimme, ettei elämämme olisi tavallista pitkään aikaan. 

Synnytystä edeltävän yön vietin jälleen verenvuodon takia sairaalassa, mutta pääsin vielä kotiin. Isommat lapset olivat toisissa kodeissa, ja saatiin viettää miehen kanssa ilta ihan kahdestaan. Meillä oli ollut pitkään aikeissa katsoa vauva-arjesta kertova elokuva Yösyöttö. Halusimme nähdä elokuvan, mutta tiesimme, että vauvan syntymän jälkeen meitä ei enää naurattaisi tavallisesta vauva-arjesta revitty huumori. Tiesimme, ettei elämämme olisi tavallista pitkään aikaan. Elokuva oli katsottava nyt. 

Edellisestä synnytyksestä, ja lapsivesien menosta viisastuneena vuorasin sohvan peitoilla, ja hyvä näin, sillä lapsivedet menivät leffaa katsoessa siihen sohvalle. Esikoisen kohtuu ripeä synnytys nostatti tietysti jännitystä siitä, että kuinka nopeasti tämä toinen tulisi, ja että ehditäänhän sairaalaan varmasti ajoissa.

Vauvan vaikean sydänvian vuoksi synnytyksen tuli tapahtua Helsingissä Naistenklinikalla, ja meidät oli ohjeistettu, että ambulanssikyyti on paras valinta, kun lähdetään synnyttämään. Kaiken lisäksi vauvan pää ei vielä ollut kiinnittynyt, joten napanuoran luiskahtamisen riskin vuoksi meikäläisen oleminen lapsivesien menon jälkeen jatkui tiukasti makuuasennossa. Makuuasennosta minulla olikin melkein viiden kuukauden kokemus vuodelevon vuoksi, joten olin jo ihan ammattilainen makaamisessa. 

Ambulanssin takaosassa toinen ensihoitajista matkusti mun kanssa. Hän kyseli ensin kaiken tarpeellisen, ja sen jälkeen selvästi keskittyi pitämään potilaan rauhallisena. Supistusten aikana lapsivettä valui lattialle, ja mua hävetti niin paljon, kun se hyvännäköinen ensihoitaja siinä vieressä...no näytti hiton hyvältä! Verenvuotoepisodien vuoksi pyysin ensihoitajaa vielä varmistamaan, että lorina on varmasti lapsiveden lorinaa eikä verta. Tuo komistus vilkaisi lattialle, ja totesi, että kirkasta on. Lapsivettä siis! Siinä mä sitten pöksyt märkänä elin hetken semmoista tosielämän Greyn anatomiaa. 

Mitä lähemmäs Helsingin valojen välkettä päästiin, sitä helpompi mun oli hengittää. Tiesin, että ehtisin sairaalaan asti. Siellä kaikki oli valmiina kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja varten, ja luulen että aikamoinen arsenaali ammattilaisia oli valmiudessa ottamaan vauvan vastaan. Kehoni kertoi, että synnytys on käynnistynyt. Kehon tuntemukset oli tuttuja eaikoisen synnytyksestä, ja tiesin, että vauva syntyisi seuraavien tuntien aikana. 

Synnytys itsessään meni hyvin. Tässäkään synnytyksessä en ehtinyt saada kunnollista kivunlievitystä, vaikka sairaalaan mennessä jo heti ilmoitin, että en aio riisua edes housuja pois jalasta ennenkuin minut on pumpattu täyteen lääkkeitä. Mutta ei. Ei pumpattu. Epiduraalikin jäi edelleen haaveeksi. Ihan niinkuin esikoisenkin synnytyksessä.

Sängyssä paikallaan oleminen supistusten aikana tuntui ihan kohtuuttoman vaikealta. Vauva ei ollut kiinnittynyt kunnolla, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin maata siellä sängyssä. Supistus ja paikallaan oleminen on ihan helvetin huono ja kivulias yhdistelmä. Mä olisin halunnut kävellä ja liikkua. 

Tunsin sentti sentiltä, kun vauva tuli minusta ulos, ja kuulin pienen itkun samalla, kun yritin kylkiasennosta kurkkia, miltä vauva näytti. 

Ponnistusvaihe tuntui todella voimakkaana tarpeena ponnistaa, ja tuntui pahalta "pidätellä" ponnistamista, mutta repeämät olisi todennäköisesti tuntuneet vielä pahemmalta. Kätilö ohjasi taitavasti mua koko ajan. Tunsin sentti sentiltä, kun vauva tuli minusta ulos, ja kuulin pienen itkun samalla, kun yritin kylkiasennosta kurkkia, miltä vauva näytti. 

Vauva vietiin heti pois. Olin pettynyt, koska joku oli minulle lupaillut, että jos kaikki menee hyvin, niin saisin vauvan heti syliini ja parhaassa tapauksessa jopa rinnalle. Mutta ilmeisesti kaikki ei ollut hyvin. Vauva lähti, ja mies meni perässä. Minua pelotti. 

Hän, joka äsken vielä oli mun sisällä, ei enää ollut. En saanut vauvaa syliini. En saanut tuntea lapsen lämmintä ihoa mun ihoa vasten. En saanut  valokuvia väsyneestä, mutta onnellisesta äidistä vastasyntynyt vauva kainalossa. Oli vain tyhjä kohtu ja pelko. 

Mä jäin makaamaan tyhjän kohtuni kanssa sinne synnytyssaliin. Se tyhjän kohdun fiilis räjähti päin näköä. Oli todella tyhjä olo henkisesti, ja ihan kirjaimellisestikin. Hän, joka äsken vielä oli mun sisällä, ei enää ollut. En saanut vauvaa syliini. En saanut tuntea  lapsen lämmintä ihoa mun ihoa vasten. En saanut  valokuvia väsyneestä, mutta onnellisesta äidistä vastasyntynyt vauva kainalossa. Oli vain tyhjä kohtu ja pelko. 


Kätilö istui tietokoneella, ja se hiljaisuus oli ihan kamalaa. Miksi kukaan ei puhu mitään? Miksei kukaan kysy, miltä minusta tuntuu, tai miten minä voin? Olen juuri puskenut maailmaan uuden ihmisen, joka vietiin heti pois enkä tiedä näenkö sitä pientä ikinä enää edes elossa. Mä olin ihan tyhjä ja se sattui.

Mies tuli jonkun ajan päästä takaisin synnytyssaliin, ja näytti muutaman kuvan vauvasta. Vauva näytti vähän kummalliselta. Mä kysyinkin heti, että mikä sillä on, kun se näyttää tuolta. Silmät näytti erikoisilta, mutta vakuuttelin itseni, että se johtuu vain siitä, että vauva on turvoksissa. Mua pelotti. 

Kätilö ryhtyi painelemaan vatsaani sillä ajatuksella, että istukka sieltä lähtisi syntymään. Istukka ei kuitenkaan ollut halukas syntymään. Lääkäri liittyi mukaan istukansynnytystalkoisiin. Puheissa vilahteli leikkaussali ja mut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Mä rupesin pelkäämään, että kuolen synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon. Se oli yksi mun peloista jo raskausaikana, kun meidän päälle kaadettiin huonoja uutisia yksi toisensa perään.

Mun kädet ja jalat sidottiin kiinni leikkauspöydälle. Koko kroppa tärisi täysin hallitsemattomasti, ja mua itketti.

Minut siirrettiin leikkaussaliin. En muista siitä siirtymisestä yhtään mitään. Olin kai shokissa. Leikkaussalissa oli todella paljon väkeä. Mä olin kauhuissani sekä itseni, että vauvani puolesta. Mun kädet ja jalat sidottiin kiinni leikkauspöydälle. Koko kroppa tärisi täysin hallitsemattomasti, ja mua itketti. Siinä vaiheessa joku lääkäreistä kysyi, että haluaisinko jotakin rauhoittavaa. Halusin. Tärinä ja kaikki ajatukset olivat niin pelottavia, että pelkäsin sekoavani. Sain lääkettä, ja muistelen, että tämä sama lääkäri olisi seissyt mun pääpuolella koko toimenpiteen ajan. Mulle jäi hänestä rauhallinen olo. Tuntui siltä, että jos alan panikoida, niin hän pitää minusta huolta. Olisikohan hän ollut anestesialääkäri valmiudessa jos minut olisi pitänyt nukuttaa?

Radiossa soi U2:n One biisi Johnny Cashin versioimana. Pyysin radioon lisää ääntä, ja yritin keskittyä musiikkiin. Kyseinen biisi on monellakin tapaa minulle merkityksellinen, ja nyt se sai ihan uuden merkityksen. Yritin pysyä järjissäni ja keskittyä vain musiikkiin.

Lääkäri oli kyynärpäitä myöden mun sisällä, ja yritti repiä istukkaa pienissä paloissa irti. Jossain kohtaa lääkäri totesi, että häneltä loppuu pian voimat, ja hän hälytti lisäapuja. Minua raivostutti moinen kommentti, ja olisi tehnyt mieli antaa siitä palautetta. Ethän sä lääkäri voi sanoa, että voimat loppuu kun se, jonka sisällä sä olet kyynärpäitä myöden pelkää kuolevansa eikä tiedä onko sen vauva edes hengissä. Sellaisessa hetkessä voi loppua voimat, mutta ei lääkäriltä jonka voimista sä olet riippuvainen.

Lääkäri oli kyynärpäitä myöden mun sisällä, ja yritti repiä istukkaa pienissä paloissa irti.

Leikkaussali oli täynnä verta ja roippeita. Sen muistan elävästi, mutta en enää tiedä onko näky mun mielikuvituksen tuotetta, vai jotain, mitä oikeasti näin.

Menetin melkein kolme litraa vertaa, joten sain heräämössä veritankkauksen. Makasin peloissani, koska en edelleenkään tiennyt mun vauvan tilanteesta mitään. Oksensin pussitolkulla lääkeövereistä johtuen, ja verenhukan vuoksi olo oli todella heikko. Moni lääkäri ja hoitaja kävi pyörähtämässä sänkyni vierellä, kunnes joku hoitaja vihdoin otti asiakseen selvittää vauvani kohtalon, ja mieheni sijainnin.

Kaikki oli juuri muuttunut. Minusta oli juuri tullut uudelleen äiti. Ponnistin elämään pikkuisen tytön. Selvisin paniikista, mutta pakokauhu oli vasta alussa. Minusta oli juuri tullut myös vaikeasti sydänvikaisen lapsen äiti.

 

Lue myös 

Dead man walking - Elämää ensitiedon jälkeen

Raskauden jatkaminen vai raskauden keskeyttäminen?

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram