Kirjoitukset avainsanalla synnytyskomplikaatio

"One life but we're not the same
We get to carry each other
Carry each other"

-Johnny Cash, one

(Alkuperäinen teksti ja esittäjä U2) 

 

JOHNNY CASH: ONE

 

 

Synnytyskertomus kuulunee jokaiseen vauvablogiin, joten päätin sellaisen rustata ollakseni vakavasti otettava vauvabloggaaja. 

Vaikea raskaus ja tieto vauvan vaikeasta sydänviasta oli istuttanut minuun kuoleman pelon. Toisaalta odotin synnytystä, mutta toisaalta pelkäsin kuollakseni sekä vauvan, että oman terveyteni puolesta. 

Tiesimme, että vauvan syntymän jälkeen meitä ei enää naurattaisi tavallisesta vauva-arjesta revitty huumori. Tiesimme, ettei elämämme olisi tavallista pitkään aikaan. 

Synnytystä edeltävän yön vietin jälleen verenvuodon takia sairaalassa, mutta pääsin vielä kotiin. Isommat lapset olivat toisissa kodeissa, ja saatiin viettää miehen kanssa ilta ihan kahdestaan. Meillä oli ollut pitkään aikeissa katsoa vauva-arjesta kertova elokuva Yösyöttö. Halusimme nähdä elokuvan, mutta tiesimme, että vauvan syntymän jälkeen meitä ei enää naurattaisi tavallisesta vauva-arjesta revitty huumori. Tiesimme, ettei elämämme olisi tavallista pitkään aikaan. Elokuva oli katsottava nyt. 

Edellisestä synnytyksestä, ja lapsivesien menosta viisastuneena vuorasin sohvan peitoilla, ja hyvä näin, sillä lapsivedet menivät leffaa katsoessa siihen sohvalle. Esikoisen kohtuu ripeä synnytys nostatti tietysti jännitystä siitä, että kuinka nopeasti tämä toinen tulisi, ja että ehditäänhän sairaalaan varmasti ajoissa.

Vauvan vaikean sydänvian vuoksi synnytyksen tuli tapahtua Helsingissä Naistenklinikalla, ja meidät oli ohjeistettu, että ambulanssikyyti on paras valinta, kun lähdetään synnyttämään. Kaiken lisäksi vauvan pää ei vielä ollut kiinnittynyt, joten napanuoran luiskahtamisen riskin vuoksi meikäläisen oleminen lapsivesien menon jälkeen jatkui tiukasti makuuasennossa. Makuuasennosta minulla olikin melkein viiden kuukauden kokemus vuodelevon vuoksi, joten olin jo ihan ammattilainen makaamisessa. 

Ambulanssin takaosassa toinen ensihoitajista matkusti mun kanssa. Hän kyseli ensin kaiken tarpeellisen, ja sen jälkeen selvästi keskittyi pitämään potilaan rauhallisena. Supistusten aikana lapsivettä valui lattialle, ja mua hävetti niin paljon, kun se hyvännäköinen ensihoitaja siinä vieressä...no näytti hiton hyvältä! Verenvuotoepisodien vuoksi pyysin ensihoitajaa vielä varmistamaan, että lorina on varmasti lapsiveden lorinaa eikä verta. Tuo komistus vilkaisi lattialle, ja totesi, että kirkasta on. Lapsivettä siis! Siinä mä sitten pöksyt märkänä elin hetken semmoista tosielämän Greyn anatomiaa. 

Mitä lähemmäs Helsingin valojen välkettä päästiin, sitä helpompi mun oli hengittää. Tiesin, että ehtisin sairaalaan asti. Siellä kaikki oli valmiina kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja varten, ja luulen että aikamoinen arsenaali ammattilaisia oli valmiudessa ottamaan vauvan vastaan. Kehoni kertoi, että synnytys on käynnistynyt. Kehon tuntemukset oli tuttuja eaikoisen synnytyksestä, ja tiesin, että vauva syntyisi seuraavien tuntien aikana. 

Synnytys itsessään meni hyvin. Tässäkään synnytyksessä en ehtinyt saada kunnollista kivunlievitystä, vaikka sairaalaan mennessä jo heti ilmoitin, että en aio riisua edes housuja pois jalasta ennenkuin minut on pumpattu täyteen lääkkeitä. Mutta ei. Ei pumpattu. Epiduraalikin jäi edelleen haaveeksi. Ihan niinkuin esikoisenkin synnytyksessä.

Sängyssä paikallaan oleminen supistusten aikana tuntui ihan kohtuuttoman vaikealta. Vauva ei ollut kiinnittynyt kunnolla, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin maata siellä sängyssä. Supistus ja paikallaan oleminen on ihan helvetin huono ja kivulias yhdistelmä. Mä olisin halunnut kävellä ja liikkua. 

Tunsin sentti sentiltä, kun vauva tuli minusta ulos, ja kuulin pienen itkun samalla, kun yritin kylkiasennosta kurkkia, miltä vauva näytti. 

Ponnistusvaihe tuntui todella voimakkaana tarpeena ponnistaa, ja tuntui pahalta "pidätellä" ponnistamista, mutta repeämät olisi todennäköisesti tuntuneet vielä pahemmalta. Kätilö ohjasi taitavasti mua koko ajan. Tunsin sentti sentiltä, kun vauva tuli minusta ulos, ja kuulin pienen itkun samalla, kun yritin kylkiasennosta kurkkia, miltä vauva näytti. 

Vauva vietiin heti pois. Olin pettynyt, koska joku oli minulle lupaillut, että jos kaikki menee hyvin, niin saisin vauvan heti syliini ja parhaassa tapauksessa jopa rinnalle. Mutta ilmeisesti kaikki ei ollut hyvin. Vauva lähti, ja mies meni perässä. Minua pelotti. 

Hän, joka äsken vielä oli mun sisällä, ei enää ollut. En saanut vauvaa syliini. En saanut tuntea lapsen lämmintä ihoa mun ihoa vasten. En saanut  valokuvia väsyneestä, mutta onnellisesta äidistä vastasyntynyt vauva kainalossa. Oli vain tyhjä kohtu ja pelko. 

Mä jäin makaamaan tyhjän kohtuni kanssa sinne synnytyssaliin. Se tyhjän kohdun fiilis räjähti päin näköä. Oli todella tyhjä olo henkisesti, ja ihan kirjaimellisestikin. Hän, joka äsken vielä oli mun sisällä, ei enää ollut. En saanut vauvaa syliini. En saanut tuntea  lapsen lämmintä ihoa mun ihoa vasten. En saanut  valokuvia väsyneestä, mutta onnellisesta äidistä vastasyntynyt vauva kainalossa. Oli vain tyhjä kohtu ja pelko. 


Kätilö istui tietokoneella, ja se hiljaisuus oli ihan kamalaa. Miksi kukaan ei puhu mitään? Miksei kukaan kysy, miltä minusta tuntuu, tai miten minä voin? Olen juuri puskenut maailmaan uuden ihmisen, joka vietiin heti pois enkä tiedä näenkö sitä pientä ikinä enää edes elossa. Mä olin ihan tyhjä ja se sattui.

Mies tuli jonkun ajan päästä takaisin synnytyssaliin, ja näytti muutaman kuvan vauvasta. Vauva näytti vähän kummalliselta. Mä kysyinkin heti, että mikä sillä on, kun se näyttää tuolta. Silmät näytti erikoisilta, mutta vakuuttelin itseni, että se johtuu vain siitä, että vauva on turvoksissa. Mua pelotti. 

Kätilö ryhtyi painelemaan vatsaani sillä ajatuksella, että istukka sieltä lähtisi syntymään. Istukka ei kuitenkaan ollut halukas syntymään. Lääkäri liittyi mukaan istukansynnytystalkoisiin. Puheissa vilahteli leikkaussali ja mut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Mä rupesin pelkäämään, että kuolen synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon. Se oli yksi mun peloista jo raskausaikana, kun meidän päälle kaadettiin huonoja uutisia yksi toisensa perään.

Mun kädet ja jalat sidottiin kiinni leikkauspöydälle. Koko kroppa tärisi täysin hallitsemattomasti, ja mua itketti.

Minut siirrettiin leikkaussaliin. En muista siitä siirtymisestä yhtään mitään. Olin kai shokissa. Leikkaussalissa oli todella paljon väkeä. Mä olin kauhuissani sekä itseni, että vauvani puolesta. Mun kädet ja jalat sidottiin kiinni leikkauspöydälle. Koko kroppa tärisi täysin hallitsemattomasti, ja mua itketti. Siinä vaiheessa joku lääkäreistä kysyi, että haluaisinko jotakin rauhoittavaa. Halusin. Tärinä ja kaikki ajatukset olivat niin pelottavia, että pelkäsin sekoavani. Sain lääkettä, ja muistelen, että tämä sama lääkäri olisi seissyt mun pääpuolella koko toimenpiteen ajan. Mulle jäi hänestä rauhallinen olo. Tuntui siltä, että jos alan panikoida, niin hän pitää minusta huolta. Olisikohan hän ollut anestesialääkäri valmiudessa jos minut olisi pitänyt nukuttaa?

Radiossa soi U2:n One biisi Johnny Cashin versioimana. Pyysin radioon lisää ääntä, ja yritin keskittyä musiikkiin. Kyseinen biisi on monellakin tapaa minulle merkityksellinen, ja nyt se sai ihan uuden merkityksen. Yritin pysyä järjissäni ja keskittyä vain musiikkiin.

Lääkäri oli kyynärpäitä myöden mun sisällä, ja yritti repiä istukkaa pienissä paloissa irti. Jossain kohtaa lääkäri totesi, että häneltä loppuu pian voimat, ja hän hälytti lisäapuja. Minua raivostutti moinen kommentti, ja olisi tehnyt mieli antaa siitä palautetta. Ethän sä lääkäri voi sanoa, että voimat loppuu kun se, jonka sisällä sä olet kyynärpäitä myöden pelkää kuolevansa eikä tiedä onko sen vauva edes hengissä. Sellaisessa hetkessä voi loppua voimat, mutta ei lääkäriltä jonka voimista sä olet riippuvainen.

Lääkäri oli kyynärpäitä myöden mun sisällä, ja yritti repiä istukkaa pienissä paloissa irti.

Leikkaussali oli täynnä verta ja roippeita. Sen muistan elävästi, mutta en enää tiedä onko näky mun mielikuvituksen tuotetta, vai jotain, mitä oikeasti näin.

Menetin melkein kolme litraa vertaa, joten sain heräämössä veritankkauksen. Makasin peloissani, koska en edelleenkään tiennyt mun vauvan tilanteesta mitään. Oksensin pussitolkulla lääkeövereistä johtuen, ja verenhukan vuoksi olo oli todella heikko. Moni lääkäri ja hoitaja kävi pyörähtämässä sänkyni vierellä, kunnes joku hoitaja vihdoin otti asiakseen selvittää vauvani kohtalon, ja mieheni sijainnin.

Kaikki oli juuri muuttunut. Minusta oli juuri tullut uudelleen äiti. Ponnistin elämään pikkuisen tytön. Selvisin paniikista, mutta pakokauhu oli vasta alussa. Minusta oli juuri tullut myös vaikeasti sydänvikaisen lapsen äiti.

 

Lue myös 

Dead man walking - Elämää ensitiedon jälkeen

Raskauden jatkaminen vai raskauden keskeyttäminen?

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Blogiarkisto

2019