Kirjoitukset avainsanalla Naistenklinikka

Äiti pumppaa, vauva tsemppaa :)

Imetys ei aina ole maailman helpoin ja luontaisin asia, ja syitä siihen löytyy monia. Pääasia luonnollisesti on, että vauva saa ravintoa menee ne eväät sen lapsen sisään sitten tissistä, pullosta, nenämahaletkusta, iv-nesteinä tai peg-napin kautta. Piste. Tämä ei ole mielipidekirjoitus siitä, että kenen lapsi sai korviketta jo sairaalassa, ja ketä imetettiin kouluikään asti. Tämä on meidän tarina siitä, kun imetys ei sujunut niin kuin minä vaaleanpunaisessa vauvakuplassani ajattelin. 

Siinä sydän särkyy, kun vauva viedään pois heti, kun ensimmäiset itkut kajahtaa maailmaan etkä saa vauvaa paidan alle, tai edes mahdollisuutta kokeilla imettää niitä ensimmäisiä megahypersupertippoja, mistä niin kovasti vouhkataan


Olin jo raskausaikana yrittänyt henkisesti valmistautua siihen, että vauvan vaikean sydänvian imettäminen ei välttämättä tulisi onnistumaan. Siinä sydän särkyy, kun vauva viedään pois heti, kun ensimmäiset itkut kajahtaa maailmaan etkä saa vauvaa paidan alle, tai edes mahdollisuutta kokeilla imettää niitä ensimmäisiä megahypersupertippoja, mistä niin kovasti vouhkataan. Et, vaikka nyt jos koskaan olisit halunnut, että vauva saisi matkaansa kaikki mahdolliset supertipat ja - voimat.

Kuuntelin youtubesta vauvojen itkua, jos se olisi auttanut maidon nousuun, ja mietin, että miltähän se oman vauvan ääni kuulostaa

Jossain vaiheessa synnytyksen jälkeen joku tuuppasi käteen imetysesitteen, käsinlypsyohjeet sekä pienen ruiskun ja näytetuubin jostain nännirasvasta. Kehoitettiin lypsämään 8-12 kertaa vuorokaudessa, myös öisin. Laitoin kolmen tunnin välein kellon hälyttämään, ja kolmen tunnin välein itkin, kun en saanut käsin tiristettyä tipan tippaa. Kuuntelin Youtubesta vauvojen itkua, jos se olisi auttanut maidon nousuun, ja mietin, että miltähän se oman vauvan ääni kuulostaa.


Vastasyntyneiden teho-osastolla hoitaja toi minulle sähköisen pumpun, ja neuvoi sen käytössä (ihana Hely!). Katselin vauvaani, joka on letkujen ja piippaavien laitteiden peitossa. En nähnyt edes hänen kasvojaan, kun hengittämisen apulaite on hänen naamallaan. Saan kuitenkin pienen lirun maitoa pullon pohjalle ja iloitsin siitä. Hoitaja antoi sen vauvalle ruiskulla. Itse en uskaltanut antaa, koska kaikki näytti ja tuntui niin pelottavalta.

Ilmeisesti vauvattomat äidit eivät kuulu osastoilla imetysmyönteisen sairaalan ohjauksen piiriin

Vuodeosastolta en saanut mitään apua pumppaukseen tai lypsämiseen, vaikka pyysin useamman kerran. Ilmeisesti vauvattomat äidit eivät kuulu osastolla imetysmyönteisen sairaalan ohjauksen piiriin.

Myöhemmin vauva siirtyy Naistenklinikalta Lastenklinikan teho-osastolle. Saan tiristettyä maitoa päivä päivältä pikkuisen enemmän, mutta vauva sai silti luovutettua maitoa, koska omat maidot ei millään riitäneet. Tuntui pahalta, että joku toinen hoiti mun vauvan, ja jonkun toisen äidin maito myös ruokki hänet. Olen tästä kaikesta äärimmäisen kiitollinen, ja myöhemmin luovutin itsekin maitoa vastasyntyneille, mutta pahalta se tuntui, kun ei voinut itse tehdä mitään. 

maidon pumppaaminen oli ainoa konkreettinen asia, mitä pystyin tekemään vauvani eteen silloin, kun vauva makasi hengityskoneessa teholla. 

Minut kotiutettiin sairaalasta, ja siirryimme Mäkkäritaloon majailemaan. Mies haki meidän omasta keskussairaalasta lainaan tuplapumpun (kiitos Kanta-Hämeen keskussairaala pitkästä pumppulainasta!!), ja se kyllä pelasti täyspumppaukseen aloituksen, sillä silloisen Lastenklinikan rintapumppuhuoneesta oli lähes aina rintapumpun osat loppu eikä siellä käytännössä päässyt pumppaamaan. Mielestäni se kertoo jotakin pumppauksen arvostamisesta, vaikka maidon pumppaaminen oli ainoa konkreettinen asia, mitä pystyin tekemään vauvani eteen silloin, kun vauva makasi hengityskoneessa teholla.

Rintapumppuhuoneen toiminta ei koskaan parantunut lukuisista palautteista ja puhelinsoitoista huolimatta. Imetysmyönteisyys ei näyttänyt ulottuvan täyspumppaaviin äitiin asti. 

Teho-osastolta pyysin, että saisin vauvan käyttämän lämpöpeiton lainaan, jos sen tuoksuttelu nostattaisi maitoa. Sain peiton lainaan, ja jatkoin pumppausta mäkkäritalolla peitto jalkojeni päällä, ja öisin nukuin peitto kainalossa. Eihän se yhtään vauvalle tuoksunut, mutta se riitti paniikissa olevalle äidille, jonka lapsi makasi teholla. Edelleen se peitto on mulla tallessa.  

Naistenpäivän kunniaksi sain ensimmäistä kertaa mun vauvan rinnalle. Ei tuolla pienellä ollut mitään hajua, mitä sille tissille pitäisi tehdä, mutta siinä me onnellisina tuijoteltiin toisiamme. 

Tuli päivä, kun lääkäri ehdotti, että saisin seuraavana päivänä kokeilla imetystä jos vauvan vointi pysyisi tasaisena. Minua itketti taas, mutta tällä kertaa onnesta. Naistenpäivän kunniaksi sain ensimmäistä kertaa mun vauvan rinnalle. Ei tuolla pienellä ollut mitään hajua, mitä sille tissille pitäisi tehdä, mutta siinä me onnellisina tuijoteltiin toisiamme. 

Osastolla hoitajien ajatukset imetyksestä vaihtelivat. Yksi sanoi, että vain kerran päivässä voi kokeilla vauvaa rinnalle, ja toinen oli sitä mieltä, että aina voi tarjota tissiä ennenkuin antaa pullosta, tai laittaa maidot nenämahaletkuun. Yksi piti tärkeämpänä rinnalle oppimista, toisen mielestä pullosta syöminen on tärkeintä, koska se rasittaa vauvaa vähiten. Paniikissa oleva äiti, joka pelkää vauvansa kuolevan, ei uskalla itse tehdä mitään ratkaisuja.

Yhteistä kaikille hoitajille (yhtä lukuunottamatta) kuitenkin oli se, ettei imetysyrityksissä autettu. Pyysin apua, kun näin, ettei vauvan imuote ollut ihan priimaa. Ainoa apu, mitä sain oli se, että hoitaja katsoi vierestä, kun minä ahdistuneena yritin saada tissin sen vauvan suuhun. "Kyllä se siitä", sanottiin. Mutta ei se siitä. Ei, vaikka kuinka yritin. Vauva vaan lupsutteli tissiä, ja tuijotteli silmiin. Nälissään se huusi niin, että kitapurjeet lepatti, jos pullon sijaan tarjosi tissiä. Ja minä itkin ja pumppasin. Itkin ja pumppasin. Itkin ja pumppasin. Jokainen epävarmuus ja epäonnistuminen vahvisti mun tunnetta siitä kuinka epäonnistunut olen äitinä ja naisena, kun en onnistu edes imetyksessä.

Pyysin apua imetystukiäideiltä. Pyysin apua neuvolasta. Ehdotin paikalliseen imetystukiryhmään, että pumppauksen liittyvät asiat voisi olla jonkun tapaamiskerran aiheena. 

Ja sitten yhtäkkiä tulikin aika lähteä kotiin. Nenämahaletkun kanssa me lähdettiin opettelemaan arkea pikkuisen sydänvauvan kanssa. Yritin imettää, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta tilanne pysyi samana. Vauva joko lupsutteli, tai sitten karjui naama punaisena (tai no sydänvian vuoksi naama sinisenä).

Pyysin apua imetystukiäideiltä. Pyysin apua neuvolasta. Ehdotin paikalliseen imetystukiryhmään, että pumppauksen liittyvät asiat voisi olla jonkun tapaamiskerran aiheena. Pyysin apua vaikka mistä, mutta kaikkialta vain tsempattiin. "Kyllä se siitä. Hienoa, että jaksat tuossa tilanteessa vielä pumpata". Imetyspoliklinikalla (jonne itse hakeuduin) kätilö toisella tapaamisella viimein totesi, ettei imetys todennäköisesti tule enää onnistumaan. En halunnut mitään muuta niin paljon kuin imettää sitä mun täydellistä ihanan tuoksuista vauvaa. Mikä vika minussa on? 

Jokainen täyspumpannut nainen ansaitsisi mitalin. 

Nyt meillä on puolitoista vuotias taapero. Hän ei koskaan oppinut rintaa syömään, mutta jostain ihmeestä minä revin ne voimat ja järjenrippeet, että pumppasin hänelle maidot reilun vuoden ajan. 

Jokainen täyspumpannut nainen ansaitsisi mitalin. Pumppaaminen ihan hiton iso ja yksinäinen duuni ajallisesti, fyysisesti ja varsinkin henkisestikin. Itse olin todella pettynyt siihen, että pumppaukseen ei saanut mitään tukea tai ohjausta. Facebookin Mamman maitopulloryhmä ja miehen pyörittämä tiskirumba pelasti PALJON! 

Sellaisessa tilanteessa, kun vauva makaa hengityskoneessa teholla, on saatava hyvällä omallatunnolla unohtaa imettäminen ilman, että kukaan painostaa tai arvostelee. 

Toivoisin, että imetyksestä ja imetysmyönteisyydestä puhuttaessa huomioitaisiin paremmin myös ne äidit ja vauvat, joiden alku on meidän tarinan kaltainen. Sellaisessa tilanteessa, kun vauva makaa hengityskoneessa teholla, on saatava hyvällä omallatunnolla unohtaa imettäminen ilman, että kukaan painostaa tai arvostelee. Jos äiti kuitenkin haluaa imettää ja ryhtyä  tähän pumppaamisrumbaan, niin tukea pitää olla saatavilla! Imetys on ihan kiistattomasti terveydellisesti merkittävä asia, joten jokainen pumpattu maitotippa on tärkeä.

Jokainen nainen, joka synnyttää sairaan tai vammaisen lapsen käy varmasti läpi sen tuskan, ettei omassa kehossa kasvanut tervettä lasta. Imetyspettymys oli ainakin minulle valtava epäonnistumisen kokemus, jota kannan mukanani pitkään, ja myös silloin, kun näen onnellisen imettävän äidin.

Voin henkilökohtaisesti kertoa, että leikkipuistossa ja Puuhamaassa pumppaava äiti saa osakseen paljon enemmän epäileviä katseita kuin äiti, joka imettää.

Mitä imetysmyönteisyys sinulle tarkoittaa? Onko se muutakin kuin julkisella paikalla hyväksytty imettäminen? Odotan sitä aikaa, kun julkisesti pumppaava äiti saisi yhtä suuren positiivisen huomion kuin julkisesti imettävä äiti. Voin henkilökohtaisesti kertoa, että leikkipuistossa ja Puuhamaassa pumppaava äiti saa osakseen paljon enemmän epäileviä katseita kuin äiti, joka imettää. Ei tee mieli pumpata. 

Instagramista hain kuvia hästägillä imetysmyönteisyys, ja sain läjän imetyskuvia ja vain kaksi kuvaa, mitkä liittyivät täyspumppaukseen, ja nekin olivat minun laittamia. Pienistä puroista ne järvetkin eikö?

Tällä kertaa linkitetty biisi ei liity millään tavalla yhtään mihinkään, mutta toivottavasti se auttaa siihen hetkeen, kun sun tekisi mieli heittää se rintapumppu seinään tai päin puolisoa, ja nakella jokainen rintapumpun osa yksitellen parvekkeelta alas. I feel You! Sopii tämä moneen muuhunkin vitutukseen!

 

"You best get to where you're going, or else you'll never get there"

-High contrast: Shotgun mouthwash

 

HIGH CONTRAST: SHOTGUN MOUTHWASH

 

 
 

 

Kommentit (14)

Vierailija
2/14 | 

Jos jaksat, niin tämä kannattaisi lähettää sairaaloihin luettavaksi. Meidän tarina on erilainen. Kaksi kuukautta sain osittaisimettää. Leikkauksen jälkeen ilmeni komplikaatioita, joiden vuoksi lapselle määrättiin erittäin harvinainen erikoiskorvike. Itse olen kokenut halveksuntaa ja syyllistämämistä kun en ole imettänyt. Eräs imetyksen tuen ihminen oli sitä mieltä, että äidinmaito muokkautuu aina lapsen tarpeiden mukaan. Joopa joo. En tiedä missä olisimme ilman tätä kaikkea tutkimusta ja tietoa mitä maailmasta onneksi löytyy. Lapsi ei olisi missään tapauksessa voinut syödä mitään muuta kuin hänelle määrättyä korviketta.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos kommentista, ja hyvä kuulla että teille löytyi oikeanlaiset eväät ❤️ Joo, kyllä musta on tärkeää nostaa esiin myös ne perheet, joiden imetys matka ei ole sellainen mistä vaaleanpunaisessa vauvakuplassa haaveillaan. Ja kun se syyllistäminen ei auta mitään. Jokainen äiti sitä syyllisyyttä kantaa mukanaan ihan riittävästi itsekin. Toivottavasti teksti tavoittaa mahdollisimman paljon ihmisiä ja herättää keskustelua vähän toisesta näkökulmasta. Terkuin Heidi

Vierailija
3/14 | 

Moikka Heidi! Oon jonkin verran seuraillut sun ja teidän perheen matkaa FB:n sydänlasten ryhmässä sekä täältä blogin kautta. Jännä kuinka paljon imetyskokemukset voi vaihdella, vaikka me jaettiin huonekin hetken aikaa Lastenklinikan sydänosastolla. Mulle on jäänyt mieleen se, kun potilashotellissa (jossa olin kolme yötä) mulle monesti tarjottiin pumppua ja kyseltiin tarvinko ohjausta tai apua imetys/pumppausasioihin. Kokeilin imetystä ensimmäistä kertaa vauvan ollessa pariviikkoinen, ja siitä ei alkuun tullut mitään vaan vauva karjui lähes paniikissa aina kun nänni vain osuikin huuliin. Useampikin hoitaja tuli avustamaan ja vinkkejä sateli enemmän kuin mitä itse edes halusin. Tultiin siihen tulokseen, ettei vauva pulloon jo tottuneena pitänyt nännin suutuntumasta. Ostin nännikumen, ja sen kanssa imetys onnistui ensiyrittämällä. Meni vielä ainakin kuukausi ennen kuin täysimetin, koska vauva ei leikkauksesta toipuvana jaksanut imeä rinnasta kaikkea tarvitsemaansa ravintoa. Aina välillä myös kokeilin imettää ilman nännikumea, ja tulos oli joka kerta rintaraivarit, kunnes yhdellä kerralla, ikään kuin vahingossa vauva tarttui kiinni ja sen jälkeen ei imetykseen tarvittu mitään apuvälineitä. On valtavan kunnioitettavaa että jaksoit noin pitkään pumpata. Tiedän etten itse olisi jaksanut noin pitkään, jo se kuukausi-puolitoista venytti mua äärirajojen yli. Muistan liiankin hyvin kuinka pumppaushuoneen vähäisiä osia oli tarjolla vain joskus, ja niistäkään kaikki ei edes toimineet. Muistan kun mäkkitalolla piti yölläkin herätä pumppaamaan vaikka olisin vaan halunnut nukkua. Muistan miten pidin sua äärettömän vahvana kun jaksoit taistella omien oikeuksien eteen niin raskaassa elämäntilanteessa kuin mitä uuden erityislapsen tulo perheeseen on.
Loppujen lopuksi meillä on sairaala-ajalta enemmän hyviä kuin huonoja kokemuksia, aika on tehnyt tehtävänsä. Nyt meillä on uskomattoman reipas, touhukas ja iloinen puolitoistavuotias, jonka sydänasioita tulee mietittyä enää harvoin. Valtavasti tsemppiä teille jatkoon, ja sulle erityisesti, teet tärkeetä työtä tällä blogilla ja FB:vertaistukiryhmissä.
Terkuin, Liina ja Linnea

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Äääää, ihana, kiitos kiitos kiitos ❤️ Minä täällä itkeä tillitän, kun oon onnistunut jättämään sulle tuollaisen muistikuvan itsestäni! Sitä kun meinas tulla hulluksi, niin yritti vaikuttaa niihin asioihin, mihin oli muka jotain saumaa vaikuttaa ja mä luulen että pumppuhuone oli esimerkiksi just sellaisen turhautuneisuuden kohde 😅 Te olitte meidän kanssa siinä tehovalvontahuoneessa eiks niin?
Ihana kuulla, että teille kuuluu hyvää ❤️

Täyspumppailija
4/14 | 

Mulla on vähän samanlainen tilanne ku sulla että vauva joutui teholle hapen puutteen takia ja itse leikkaukseen kun istukka jouduttiin irrottamaan. Noh siinä sitten kehotettiin pumppaamaan ja minähän pumppasin mut ei missään vaiheessa enää sen jälkeen tarjottu apua imetyksen aloittamisessa vaan köytiin vaa kysymäs miten menee. Lopputulos on tämä että 3kk myöhemmin täyspumppaan vieläkin ja vauva saa pullosta. Mutta olen silti onnellinen että hän saa minun maitoa eikä tarvotse korviketta käyttää

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Onnea vauvasta!! ❤️❤️ Ja mahtavaa, että pumppuhommat sujuu. Se on välillä raivostuttavaa touhua, mutta jokainen maitopisara on tärkeä, niin kauan kuin itse jaksaa sitä rumbaa. You can do it! 💪💪💪

MarduPirdu
5/14 | 

💖 Todellakin täyspumppaajat ansaitsisivat mitalit! Itselläni imetys onnistui, vaikka sektion takia maidonnousu kesti tuskallisen pitkään. Mulla oli myös hirveä paniikki saada pakkanen täyteen maitoa (ihan kuin ei olisi voinut niinä todella harvoina kertoina antaa korviketta..) ja ahdistuin ja itkin, kun tuntui ettei aika riitä. Ootte ihan sankareita! Ihanaa syksyn jatkoa! 😘🍁💖

Vierailija
6/14 | 

Joo tehovalvontahuoneessa oltiin, en yhtään muista oliko se yksi päivä vai neljä :D aloinkin tuossa miettiä että en mittaa sairaala-aikaa päivissä ja tunneissa vaan sillä että millä osastolla oltiin, millanen hengitystuki oli käytössä, oliko aamun vai iltapäivän vierailuaika jne. Mutta joo, se tuntui melko käsittämättömältä että sulla näytti olevan voimia jokaiseen taisteluun kun itse hädin tuskin pysyi virran mukana. Ja niin on niistäkin tilanteista on selvitty 😊
Toivon teille kaikkea hyvää elämään ❤️
-Liina

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Ihminen on rakennettu ihmeelliseksi ja sitä selviytyy ihmeellisistä asioista. Mä oon itse sosiaalialan ammattilainen, ja huomaan että silloin kun meinaa järki lähteä, niin mä vähän otan sen ammattilaisen roolin, ja pääsen sillä eteenpäin oli voimia tai ei. Silloin vähän on niinku ulkopuolella niin jaksaa vääntää, vaikka sitten pumppuhuoneen ylläpidon kanssa 😂😂 Hei teille kans kaikkea parasta. Oli kiva kuulla teistä, ja ihanaa kun laitoit viestiä. Tällä jaksaa taas pitkälle ❤️❤️

Ea-lapsen äiti
7/14 | 

Minulla on kyllä täysin erilainen kokemus Naistenklinikan ja Lastensairaalan toiminnasta. Oma lapseni leikattiin joulukuussa heti syntymän jälkeen ja hän oli viikon hengityskoneessa teholla. Heti kun lapsi syntyi, hänet vietiin teholle. En siis saanut häntä rinnalleni saati imettää. Jo synnytyshuoneessa kätilö auttoi ja opetti minua lypsämään ensin käsin ja osastolle minulle tuotiin pumppu ja henkilökunta opetti minua pumppaamaan. Lapseni siirryttyä vuodeosastolle ja imetysluvan saatuani reilun viikon kuluttua leikkauksesta, hoitaja auttoi imetyksen kanssa. Sain apua koko ajan ja minua tuettiin jatkuvasti. Harmi että kaikki eivät saa samanlaista kokemusta. Kaikki sen kyllä ansaitsisivat ❤️

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Ihana kuulla!!

On tosi harmillista, että kokemukset vaihtelee niin paljon laidasta laitaan. Se kertoo ehkä vähän siitä, että nämä imetysohjaukseen liittyvät on liian paljon vähän sellaisia hoitajien "persoonakysymyksiä" eikä selkeää ohjeistusta näihin tilanteisiin ole.

Toivottavasti teillä on nyt kaikki mahdollisimman hyvin. Kaikkea parasta teidän syksyyn :)

Heidi 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

"One life but we're not the same
We get to carry each other
Carry each other"

-Johnny Cash, one

(Alkuperäinen teksti ja esittäjä U2) 

 

JOHNNY CASH: ONE

 

 

Synnytyskertomus kuulunee jokaiseen vauvablogiin, joten päätin sellaisen rustata ollakseni vakavasti otettava vauvabloggaaja. 

Vaikea raskaus ja tieto vauvan vaikeasta sydänviasta oli istuttanut minuun kuoleman pelon. Toisaalta odotin synnytystä, mutta toisaalta pelkäsin kuollakseni sekä vauvan, että oman terveyteni puolesta. 

Tiesimme, että vauvan syntymän jälkeen meitä ei enää naurattaisi tavallisesta vauva-arjesta revitty huumori. Tiesimme, ettei elämämme olisi tavallista pitkään aikaan. 

Synnytystä edeltävän yön vietin jälleen verenvuodon takia sairaalassa, mutta pääsin vielä kotiin. Isommat lapset olivat toisissa kodeissa, ja saatiin viettää miehen kanssa ilta ihan kahdestaan. Meillä oli ollut pitkään aikeissa katsoa vauva-arjesta kertova elokuva Yösyöttö. Halusimme nähdä elokuvan, mutta tiesimme, että vauvan syntymän jälkeen meitä ei enää naurattaisi tavallisesta vauva-arjesta revitty huumori. Tiesimme, ettei elämämme olisi tavallista pitkään aikaan. Elokuva oli katsottava nyt. 

Edellisestä synnytyksestä, ja lapsivesien menosta viisastuneena vuorasin sohvan peitoilla, ja hyvä näin, sillä lapsivedet menivät leffaa katsoessa siihen sohvalle. Esikoisen kohtuu ripeä synnytys nostatti tietysti jännitystä siitä, että kuinka nopeasti tämä toinen tulisi, ja että ehditäänhän sairaalaan varmasti ajoissa.

Vauvan vaikean sydänvian vuoksi synnytyksen tuli tapahtua Helsingissä Naistenklinikalla, ja meidät oli ohjeistettu, että ambulanssikyyti on paras valinta, kun lähdetään synnyttämään. Kaiken lisäksi vauvan pää ei vielä ollut kiinnittynyt, joten napanuoran luiskahtamisen riskin vuoksi meikäläisen oleminen lapsivesien menon jälkeen jatkui tiukasti makuuasennossa. Makuuasennosta minulla olikin melkein viiden kuukauden kokemus vuodelevon vuoksi, joten olin jo ihan ammattilainen makaamisessa. 

Ambulanssin takaosassa toinen ensihoitajista matkusti mun kanssa. Hän kyseli ensin kaiken tarpeellisen, ja sen jälkeen selvästi keskittyi pitämään potilaan rauhallisena. Supistusten aikana lapsivettä valui lattialle, ja mua hävetti niin paljon, kun se hyvännäköinen ensihoitaja siinä vieressä...no näytti hiton hyvältä! Verenvuotoepisodien vuoksi pyysin ensihoitajaa vielä varmistamaan, että lorina on varmasti lapsiveden lorinaa eikä verta. Tuo komistus vilkaisi lattialle, ja totesi, että kirkasta on. Lapsivettä siis! Siinä mä sitten pöksyt märkänä elin hetken semmoista tosielämän Greyn anatomiaa. 

Mitä lähemmäs Helsingin valojen välkettä päästiin, sitä helpompi mun oli hengittää. Tiesin, että ehtisin sairaalaan asti. Siellä kaikki oli valmiina kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja varten, ja luulen että aikamoinen arsenaali ammattilaisia oli valmiudessa ottamaan vauvan vastaan. Kehoni kertoi, että synnytys on käynnistynyt. Kehon tuntemukset oli tuttuja eaikoisen synnytyksestä, ja tiesin, että vauva syntyisi seuraavien tuntien aikana. 

Synnytys itsessään meni hyvin. Tässäkään synnytyksessä en ehtinyt saada kunnollista kivunlievitystä, vaikka sairaalaan mennessä jo heti ilmoitin, että en aio riisua edes housuja pois jalasta ennenkuin minut on pumpattu täyteen lääkkeitä. Mutta ei. Ei pumpattu. Epiduraalikin jäi edelleen haaveeksi. Ihan niinkuin esikoisenkin synnytyksessä.

Sängyssä paikallaan oleminen supistusten aikana tuntui ihan kohtuuttoman vaikealta. Vauva ei ollut kiinnittynyt kunnolla, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin maata siellä sängyssä. Supistus ja paikallaan oleminen on ihan helvetin huono ja kivulias yhdistelmä. Mä olisin halunnut kävellä ja liikkua. 

Tunsin sentti sentiltä, kun vauva tuli minusta ulos, ja kuulin pienen itkun samalla, kun yritin kylkiasennosta kurkkia, miltä vauva näytti. 

Ponnistusvaihe tuntui todella voimakkaana tarpeena ponnistaa, ja tuntui pahalta "pidätellä" ponnistamista, mutta repeämät olisi todennäköisesti tuntuneet vielä pahemmalta. Kätilö ohjasi taitavasti mua koko ajan. Tunsin sentti sentiltä, kun vauva tuli minusta ulos, ja kuulin pienen itkun samalla, kun yritin kylkiasennosta kurkkia, miltä vauva näytti. 

Vauva vietiin heti pois. Olin pettynyt, koska joku oli minulle lupaillut, että jos kaikki menee hyvin, niin saisin vauvan heti syliini ja parhaassa tapauksessa jopa rinnalle. Mutta ilmeisesti kaikki ei ollut hyvin. Vauva lähti, ja mies meni perässä. Minua pelotti. 

Hän, joka äsken vielä oli mun sisällä, ei enää ollut. En saanut vauvaa syliini. En saanut tuntea lapsen lämmintä ihoa mun ihoa vasten. En saanut  valokuvia väsyneestä, mutta onnellisesta äidistä vastasyntynyt vauva kainalossa. Oli vain tyhjä kohtu ja pelko. 

Mä jäin makaamaan tyhjän kohtuni kanssa sinne synnytyssaliin. Se tyhjän kohdun fiilis räjähti päin näköä. Oli todella tyhjä olo henkisesti, ja ihan kirjaimellisestikin. Hän, joka äsken vielä oli mun sisällä, ei enää ollut. En saanut vauvaa syliini. En saanut tuntea  lapsen lämmintä ihoa mun ihoa vasten. En saanut  valokuvia väsyneestä, mutta onnellisesta äidistä vastasyntynyt vauva kainalossa. Oli vain tyhjä kohtu ja pelko. 


Kätilö istui tietokoneella, ja se hiljaisuus oli ihan kamalaa. Miksi kukaan ei puhu mitään? Miksei kukaan kysy, miltä minusta tuntuu, tai miten minä voin? Olen juuri puskenut maailmaan uuden ihmisen, joka vietiin heti pois enkä tiedä näenkö sitä pientä ikinä enää edes elossa. Mä olin ihan tyhjä ja se sattui.

Mies tuli jonkun ajan päästä takaisin synnytyssaliin, ja näytti muutaman kuvan vauvasta. Vauva näytti vähän kummalliselta. Mä kysyinkin heti, että mikä sillä on, kun se näyttää tuolta. Silmät näytti erikoisilta, mutta vakuuttelin itseni, että se johtuu vain siitä, että vauva on turvoksissa. Mua pelotti. 

Kätilö ryhtyi painelemaan vatsaani sillä ajatuksella, että istukka sieltä lähtisi syntymään. Istukka ei kuitenkaan ollut halukas syntymään. Lääkäri liittyi mukaan istukansynnytystalkoisiin. Puheissa vilahteli leikkaussali ja mut pumpattiin täyteen lääkkeitä. Mä rupesin pelkäämään, että kuolen synnytyksen jälkeiseen verenvuotoon. Se oli yksi mun peloista jo raskausaikana, kun meidän päälle kaadettiin huonoja uutisia yksi toisensa perään.

Mun kädet ja jalat sidottiin kiinni leikkauspöydälle. Koko kroppa tärisi täysin hallitsemattomasti, ja mua itketti.

Minut siirrettiin leikkaussaliin. En muista siitä siirtymisestä yhtään mitään. Olin kai shokissa. Leikkaussalissa oli todella paljon väkeä. Mä olin kauhuissani sekä itseni, että vauvani puolesta. Mun kädet ja jalat sidottiin kiinni leikkauspöydälle. Koko kroppa tärisi täysin hallitsemattomasti, ja mua itketti. Siinä vaiheessa joku lääkäreistä kysyi, että haluaisinko jotakin rauhoittavaa. Halusin. Tärinä ja kaikki ajatukset olivat niin pelottavia, että pelkäsin sekoavani. Sain lääkettä, ja muistelen, että tämä sama lääkäri olisi seissyt mun pääpuolella koko toimenpiteen ajan. Mulle jäi hänestä rauhallinen olo. Tuntui siltä, että jos alan panikoida, niin hän pitää minusta huolta. Olisikohan hän ollut anestesialääkäri valmiudessa jos minut olisi pitänyt nukuttaa?

Radiossa soi U2:n One biisi Johnny Cashin versioimana. Pyysin radioon lisää ääntä, ja yritin keskittyä musiikkiin. Kyseinen biisi on monellakin tapaa minulle merkityksellinen, ja nyt se sai ihan uuden merkityksen. Yritin pysyä järjissäni ja keskittyä vain musiikkiin.

Lääkäri oli kyynärpäitä myöden mun sisällä, ja yritti repiä istukkaa pienissä paloissa irti. Jossain kohtaa lääkäri totesi, että häneltä loppuu pian voimat, ja hän hälytti lisäapuja. Minua raivostutti moinen kommentti, ja olisi tehnyt mieli antaa siitä palautetta. Ethän sä lääkäri voi sanoa, että voimat loppuu kun se, jonka sisällä sä olet kyynärpäitä myöden pelkää kuolevansa eikä tiedä onko sen vauva edes hengissä. Sellaisessa hetkessä voi loppua voimat, mutta ei lääkäriltä jonka voimista sä olet riippuvainen.

Lääkäri oli kyynärpäitä myöden mun sisällä, ja yritti repiä istukkaa pienissä paloissa irti.

Leikkaussali oli täynnä verta ja roippeita. Sen muistan elävästi, mutta en enää tiedä onko näky mun mielikuvituksen tuotetta, vai jotain, mitä oikeasti näin.

Menetin melkein kolme litraa vertaa, joten sain heräämössä veritankkauksen. Makasin peloissani, koska en edelleenkään tiennyt mun vauvan tilanteesta mitään. Oksensin pussitolkulla lääkeövereistä johtuen, ja verenhukan vuoksi olo oli todella heikko. Moni lääkäri ja hoitaja kävi pyörähtämässä sänkyni vierellä, kunnes joku hoitaja vihdoin otti asiakseen selvittää vauvani kohtalon, ja mieheni sijainnin.

Kaikki oli juuri muuttunut. Minusta oli juuri tullut uudelleen äiti. Ponnistin elämään pikkuisen tytön. Selvisin paniikista, mutta pakokauhu oli vasta alussa. Minusta oli juuri tullut myös vaikeasti sydänvikaisen lapsen äiti.

 

Lue myös 

Dead man walking - Elämää ensitiedon jälkeen

Raskauden jatkaminen vai raskauden keskeyttäminen?

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram