Kirjoitukset avainsanalla sydänlapsi

"Ja vaikka hetki on traumasta kankea
Se on elettävä huolella
On elettävä huolella"

- Samuli Putro, On elettävä huolella 

 

SAMULI PUTRO: ON ELETTÄVÄ HUOLELLA 

 

Tätä on sydänvika.

Vuosittain 7.-14. helmikuuta vietetään sydänlasten viikkoa. Vielä vuosi sitten sydänvika näytti väsyneeltä ja siniseltä lapselta. Sydänvika näkyi jatkuvina hoitotoimenpiteinä ja sairaalareissuina. Sydänvika oli lääkkeitä, saturaatiomittarin piippauksia ja infektiokuplassa elämistä. Sydänvika oli sanoinkuvaamatonta pelkoa, mikä määritteli arjessa oikeastaan ihan kaiken.

 

Nyt vuotta myöhemmin sydämen korjausleikkauksen jälkeen sydänvika näyttää aika tavalliselta uusperheen arjelta päättäväisen pienen taaperon kanssa. Hänestä ei sydänvika juuri nyt ulospäin näy. Sydänvika näkyy lääkärileikeissä, joita leikitään lapsen toiveesta ehkä tavallista useammin, ja uusissa taidoissa, joiden näkemistä ei ole uskallettu odottaa. Sydänvika näkyy arjessa, mutta ei enää määrittele sitä. Vaikeiden asioiden läpikäymisen myötä pelko on muuttunut epätietoisuudeksi, jonka kanssa on oppinut olemaan ja elämään.

 

Sydänvika näkyy arpina lapsen kehossa. Sydänvika näkyy kyynelinä äidin poskilla ja ajatuksissa, joita joskus haluaisi paeta. Sydänvika on kasa erilaisia muistoja ja tunteita, joihin palata. Sydänvika näkyy koko perheen ajatuksissa ja toipumisena vaikeista ajoista. 

 

 

 

 

Sydänvika näkyy ystäväpiirissä ja verkostoissa. Sydänvika on vertaisia ja kasa uusia ystäviä ympäri Suomea. Sydänvika näkyy myös uudenlaisissa haaveissa ja unelmissa, joita kohti itse olen matkalla. Sydänvika näkyy kiitollisuutena, sillä ilman sydänvikaa elämä olisi aika paljon mustavalkoisempi, ja omat näkökulmat suppeampia. Sydänvika näkyy uskalluksena ja rohkeutena, sillä se on opettanut, että elämässä pitää tehdä niitä asioita, joita oikeasti rakastaa tehdä

 

Tätä on sydänvika meidän perheessä.

 

Hyvää sydänlasten viikkoa rakkaat ystävät ja vertaiset. Ilman teitä olisin varmaan seonnut. Kiitos kaikki sydänlapset ja sydänenkelit. Te olette syy siihen, että me vietetään tätä viikkoa, ja saadaan levittää tietoisuutta teistä jokaisesta. Kiitos mun oma pieni sydänsankari. Olet opettanut mulle niin paljon elämästä, ja itsestäni. Kiitos, että olet vielä siinä. Rakastan sua yli kaiken. Sinä ja isoveljesi olette mun elämäni suurimmat sankarit.

 

 

"Ja vaikka hetki on hauras ja kaipaava
Se on elettävä huolella
On elettävä huolella"

- Samuli Putro, On elettävä huolella 

 

 

Sydänlasten viikkoa vietetään vuosittain 7. - 14.2. Kampanjaviikon tavoitteena on lisätä yleistä tietoisuutta synnynnäisistä sydänvioista sekä Sydänlapset ja -aikuiset ry:stä.

Kampanjaviikolla nostetaan esille tuen ja läheisyyden merkitystä ja yhtenä tavoitteena onkin varmistaa, ettei yksikään sydänlapsi, -nuori tai heidän läheisensä kokisi olevansa yksin tai vailla tukea. 

Tänä vuonna kampanjaviikolla julkaistaan eri-ikäisten sydänlasten, -nuorten ja -aikuisten sekä heidän läheistensä videotarinoita siitä, mitä elämä synnynnäisen sydänvian tai -sairauden kanssa tarkoittaa. Tätä on sydänvika! 

Lisätietoja yhdistyksestä ja toiminnastamme voit lukea osoitteessa www.sydanlapsetjaaikuiset.fi 

 

Uuden elämän selviytymisblogi Facebookissa 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä pieni mytty
"Kaukana siltä reitiltä
Jolle lähdettiin valo silmissä
Joku muutti sen
Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle"
- Apulanta, Pala siitä
 
 
APULANTA: PALA SIITÄ
 

 

Ajatukseni ja kehoni palailevat koko ajan voimakkaammin sinun syntymääsi, ja elämäsi ensimmäisiin päiviin lasten teho-osastolla. Helmikuussa 2018 sinä synnyit. Sydänvikasi vuoksi sinulle tehtiin ensimmäinen avosydänleikkaus jo viiden päivän ikäisenä. 

 

Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

 

Saimme käydä teho-osastolla tutustumassa jo raskausaikana. Se oli ihan kamalaa, mutta oli hyvä nähdä, millaiseen paikkaan ollaan tulossa. Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

Syntymäsi jälkeen sinut vietiin heti pois. En nähnyt sinusta kuin pienen vilauksen, josta en enää muista mitään. En yhtään pysty muistamaan, miltä sinä näytit tai kuulostit heti synnyttyäsi, ja se surettaa minua. Olen surullinen siitä, että ensimmäinen kohtaamisemme jäi niin lyhyeksi. Minusta oli syntynyt pikkuinen tyttö, jonka puolesta olin kuollakseni pelännyt jo monta kuukautta enkä saanut nähdä sinua edes kunnolla. Entä jos en enää koskaan näkisi sinua elossa.

 

Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä.

 

Meni monta tuntia. Omien synnytyskomplikaatioiden vuoksi olin itse aika huonossa kunnossa. Isäsi pääsi katsomaan minua, ja näytti minulle joitain ottamiaan kuvia sinusta. Siinä sinä pienen pieni mytty makasit jokin maski naamallasi piuhojen peitossa. Itkin, kun pääsin sinua vihdoin katsomaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olisipa ensimmäinen kohtaamisemme ollut iloisempi. Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä. Varovasti kosketin kättäsi, mutta pelkäsin satuttavani sinua tai tekeväni jotain väärin. Näytit niin pieneltä ja haavoittuvaiselta. Mietin pikkuista sydäntäsi, ja samalla omani särkyi.

 

Hoitajat pitivät sinusta hyvää huolta. Minulla oli aina tunne, että olet hoidettavana parhaissa mahdollisissa käsissä. Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Siirryit parin päivän ikäisenä Lastenklinikan teho-osastolle. Sain saattaa sinut sinne. Sanottiin, että tarvitset leikkauksen pian. Kardiologi mainitsi ohimennen käytävällä diagnoosisi, mutta minä en enää ymmärtänyt mitään edes terveen sydämen toiminnasta. Nyt verenkiertoasi pidettiin yllä lääkkeellä, jolla oli paljon ikäviä sivuvaikutuksia. Cpap laitteen vuoksi suusi oli jatkuvasti täynnä sylkyä. Laite auttoi sinua hengittämään. Sinulla oli suu usein suppuralla, ja täynnä pieniä sylkykuplia.  Pelkäsin kaikkia laitteita, ja jokaista piippausta. Pelkäsin koko ajan, että kuolet siinä silmieni alla. Pelkäsin, että saisit jonkun kohtauksen. Pelkäsin, että joutuisin näkemään, kun sinua elvytetään.

 

Muistan teho-osaston omaistenhuoneen ovikellon. Ovella piti aina kertoa, että kuka on ovella ja ketä ollaan tulossa katsomaan. Sinulla ei ollut vielä nimeä. Omaistenhuoneessa kuulutettiin, että kenen vanhemmat voivat mennä lapsensa luo, ja lukittu ovi aukesi hetkeksi. Olisi tehnyt mieli rynnätä avonaisesta ovesta luoksesi, sillä välillä jouduimme odottamaan pitkiäkin aikoja. Jokainen omaistenhuoneessa vieraillut tietää kuinka pitkiä minuutteja siellä eletään. Niinä hetkinä ehtii miettiä kaikenlaisia syitä, miksei kutsua kuulu. Sitä pelkäsi pahinta joka kerta. 

 

Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Kun ovi aukesi, tiesin sinun olevan elossa, ja että näkisin sinut ihan pian. Teho-osaston käytävällä kurkkuani kuristi. Hinkkasin käsidesiä käsiini jokaisen käsidesipumpun kohdalla. Olisi tehnyt mieli kävellä ripeästi, koska ikävöin sinua niin, että minuun sattui. Toisaalta halusin kääntyä takaisin, ja lähteä pois, koska oli niin vaikea nähdä sinut siellä. Muistan, miltä liukuovi kuulosti, kun ovi osastolle aukesi. Ensimmäisenä kiirehdin luoksesi, mutta sivusilmällä seurailin, että onko kaikki samat lapset paikalla. Jos ei ollut, niin rintaani puristi. Onko lapsi päässyt siirtymään osastolle vai kuollut?

 

Joka päivä itketti. Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. Minun piti kysyä lupa siihen, saanko koskettaa sinua. Tai voinko vaihtaa vaippasi, tai ottaa sinut syliini. En saanut syöttää sinua enkä osannut tehdä mitään, että sinun olisi helpompi olla. Yritin laulaa sinulle, mutta laulu hukkui aina kyyneliin. Siispä hyräilin. Isäsi lauloi sinulle joka päivä. Välillä joku ihana hoitaja ehti kysymään, että haluanko sinut syliin, ja taas itkin. Syliin ottaminen oli ihanaa, mutta pelkäsin aina, että sylittely jäisi viimeiseksi kerraksi, ja välillä mietin, että uskallanko edes rakastaa sinua täysillä. Tottakai rakastin sinua täysillä joka solullani, mutta pelottavaa se oli. Pelotti rakastaa niin älyttömän paljon, kun ei varmaksi tiennyt, saanko sinua ikinä mukanani kotiin.

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. 

 

Iltaisin raahauduimme isäsi kanssa Mäkkäritalolle. Kaikki päivät oli raskaita. Meillä oli iltaisin tapana käydä yhdessä suihkussa. Välillä suihkussa itkettiin lohduttomasti, ja välillä vaan halattiin. Se oli hyvä perinne, vaikka myöhään illalla lämmin vesi oli usein talosta jo loppunut. Nukkumaan mennessä soitin vielä sairaalan kysyäkseni kuulumisiasi, ja yöllä myös. Aamulla herätessäni soitin ensimmäisenä sairaalaan kysyäkseni, miten sinulla menee. Olimme selvinneet yhdestä päivästä, ja nyt oli taas uusi päivä selvittävänä. Tiesimme, että pahin on vielä edessä, sillä sinulla on edessä iso sydänoperaatio. Tiesimme, että paljon jaksettavaa on vielä jäljellä. 

 

"Pala siitä mistä meidät luotiin
Painaa enemmän kuin oli tottakaan
Pelottavinta kun silmät aukaistaan"

- Apulanta, Pala siitä

 

LUE MYÖS

Trraumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

 

Mieli toipuu ja minä hiljalleen sen mukana

 

UUDEN ELÄMÄN SELVIYTYMISBLOGI

FACEBOOKISSA ja INSTAGRAMISSA

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Isän sylissä ensimmäisen kerran

"Yksi on jättänyt yhtä
toinen jättänyt toista
Puhtaaseen kolmaskin jättänyt jotain
mitä aika ei poista"

- Apulanta, Trauma 

 

APULANTA: TRAUMA 

 

Trauma jätti kehoon paljon muistijälkiä, joita en arjessa välttämättä huomaa, mutta tuleva helmikuu nostaa ne taas pintaan. Tunnen kuinka ne kuplivat ihoni alla.

 

Helmikuu lähestyy, ja se jännittää. Ahdistaa. Huomaan, että viimeiset kaksi viikkoa olen ollut ajatusteni kanssa ihan solmussa. Tuntuu, että kaikki ajatukseni lopulta palaavat edellisten vuosien helmikuuhun enkä saa oikein aikaiseksi mitään. Kaksi viimeisintä helmikuuta ovat olleet elämäni vaikeimmat. Helmikuu on tyttäreni syntymäkuukausi, mutta se muistuttaa myös elämäni vaikeimmista ja traumaattisimmista hetkistä. Monet muistot ovat sidottu tuohon tiettyyn kuukauteen, ja ihan kaikki siinä kuukaudessa muistuttavat minua niistä ajoista, kun jouduin pelkäämään pahinta. Trauma jätti kehoon paljon muistijälkiä, joita en arjessa välttämättä huomaa, mutta tuleva helmikuu nostaa ne taas pintaan. Tunnen kuinka ne kuplivat ihoni alla.

 

Kehoni muistaa vuodenajan. Se muistaa sään ja keväiset auringon säteet. Muistan liukkaat tiet ja pakkasen. Muistan kuinka kehoni tärisi hallitsemattomasti kylmyydestä. Luulin sen johtuvan kovasta pakkasesta, mutta myöhemmin ymmärsin, että tärinä olikin osa shokki- ja stressireaktiota. Keho oli shokissa lapsen maatessa teho-osastolla, ja synnytyskomplikaatiosta johtuva verenhukka myös osaltaan vaikutti asiaan. Edelleen kova pakkanen aktivoi minussa tuon kylmyyden muistijäljen. Se vie ajatuksetj ja kehoni niihin vaikeisiin hetkiin. Pelkoon tyttäreni menettämisestä, mutta myös siitä, että en itse selviäisi hengissä. Keho muistaa, ja helmikuun lähestyessä se muistuttaa minua. 

 

Edelleen sairaalassa käteni on aina kylmät. Keho muistaa shokin edelleen, ja reagoi siihen lähes aina, kun menen sairaalaan. Sairaala aktivoi muistijälken kehossa. Ja itse asiassa tätä kirjoittaessani huomaan käsieni olevan taas ihan kylmät. Keho muistaa. Se on viisaampi kuin ymmärrän. 

 

Muistan kuinka jatkuvasti huuhtelin jääkylmiä käsiäni lämpimän veden alla teho-osaston vanhempien huoneessa mennessäni katsomaan lastani. Enhän halunnut koskea kylmillä käsillä pientä vauvaa, jos meille annettaisiin lupa koskea. Aina ei saanut koskea. Oli yksi lääke, jonka sivuoireena kosketus saattoi satuttaa lasta. Se oli kamalaa. Katsoin vierestä omaa vauvaa, mutten saanut silittää edes hiuksia. Edelleen sairaalassa käteni on aina kylmät. Keho muistaa shokin edelleen, ja reagoi siihen lähes aina, kun menen sairaalaan. Sairaala aktivoi muistijälken kehossa. Ja itse asiassa tätä kirjoittaessani huomaan käsieni olevan taas ihan kylmät. Keho muistaa. Se on viisaampi kuin ymmärrän. 


Höyryävä hengityskin tuo mieleen tuon ajan. Muistan kuulaat talvi aamut, kun kävelin aamuisin Mäkkäritalon pihaa pitkin autoon toiveikkaana, mutta kauhusta kankeana kuulemaan sairaalaan edellisyön kuulumiset. Muistan, kuinka aamuisin parkeerattiin auto sairaalan pihaan, ja kävelin hartiat lysyssä sairaalan ovelle yön aikana pumpatut rintamaidot mukanani. Muistan myös ihanan keväisen auringon pakkassäässä. Se muistuu mieleen aina, kun aurinko paistaa oikein kirkkaasti riippumatta vuodenajasta. Muistan kirkkauden ja erilaiset varjot sairaalan pihassa.

 

Keho muistaa, mutta minä en aina jaksa muistella.

 

Muistan sairaalan käytävät, hajut ja äänet. Kun menen sairaalan tunnelikäytäviin kaikki ihokarvani nousevat pystyyn, ja sykkeeni nousee. Minua ei enää ahdista kulkea niissä käytävissä, mutta keho muistaa edelleen ahdistuksen. Yksi tietty toppatakki muistuttaa minua myös tuosta ajasta. Aina kun riisuin takin vaatteeni ritisivät sähköisenä, ja liimaantuivat minuun kiinni. Vetoketjun avaaminen tuo mieleeni joka kerta ne hetket, kun ripustin vaatteeni omaistenhuoneen naulakkoon vaatteet sähköisinä, ja sen huoneen tunnelma upposi suoraan sydämeeni. Välillä joku itki, ja se usein aiheutti sen, että muitakin vanhempia alkoi itkettää. Välillä se olin minä, joka siellä huoneessa hajosi pieniksi paloiksi, ja hiljalleen nyyhkytys levisi koko huoneeseen. Se toppatakki muistuttaa niistä hetkistä, ja tänä talvena mietin, että hävitän takin. Keho muistaa, mutta minä en aina jaksa muistella.

 

Lastani silittäessäni mieleeni muistuu lapsen kylmä ja vahamainen iho leikkauksen jälkeen. Muistan, kuinka iho ei tuntunut lapseni iholta, kun pikkuruinen keho oli pumpattu täyteen nesteitä. Näinä hetkinä haluan liimautua kiinni lapseeni, ja tuntea hänen pehmeän lämöpöisen ihonsa poskeani vasten. Kyyneleet kihoavat silmiin, kun muistan miltä kehossa tuntui se, että voisin menettää lapseni. Keho muistaa ihan sietämättömiä vaikeita asioita.

 

 

Tyttäreni ensimmäinen leikkaus oli isoisäni syntymäpäivänä, joten helmikuussa myös tietyt päivät ovat merkityksellisiä. Samana päivänä menehtyi toisen äidin lapsi, ja muistan myös sen, ja se muisto kuristaa kurkkuani nytkin. Toisesta leikkauksesta kotiuduimme vuotta myöhemmin samana päivänä, isoisäni syntymäpäivänä. Se oli juhlapäivä, mutta synkkyys kulki mukana. Keho muistaa, ja synkät muistot pysyy tiukemmin kiinni kuin mukavat muistot.

 

Lapset toivovat, että tulevaa hiihtolomaa ei tarvitsisi viettää Mäkkäritalolla. Kaksi edellistä ollaan vietetty. Sitä minäkin toivon. Helmikuu on merkityksellisiä päivä täynnä. Tyttäreni syntymäpäivän lisäksi helmikuussa tulee kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisestä avosydänleikkauksesta, ja vuosi ensimmäisestä korjausleikkauksesta. Yhdenlaisia syntymäpäiviä nekin. Ehkä tuleva helmikuu muistetaan siitä, että me juhlittiin näitä kaikkia päiviä. Ensimmäistä kertaa tyttäreni saa toivottavasti viettää juhlapäivänsä kotona. Yritän haalia kehooni uusia muistoja ja uusia jälkiä. Ehkä ne ovat salvaa myös trauman aiheuttamille jäljille, vaikka ajatukset palailevatkin edellisiin vuosiin. 

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

En hiihtänyt tälläkään kertaa jään yli Seurasaareen. En vieläkään pysty suojelemaan sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Minä tiedän, että on olemassa sellaista pimeää, mitä minun hento käteni ei pysty torjumaan. Mutta lupaan taistella kaikin voimin pimeyttä vastaan, ja suojelen sinua parhaani mukaan kaikelta miltä pystyn, vaikka pelkään itsekin. Ehkä me jonain päivänä hiihdetään yhdessä jään yli Seurasaareen, ja kerron sinulle tarinoita niistä hetkistä, kun me isäsi kanssa seisottiin tässä rannalla ❤️ #minäsuojelensinuakaikelta #ultrabra #tututmaisemat #seurasaari #erityinenvanhemmuus #raskaspäivä #rakastansuaylikaiken

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

"Paljon on haudattu mitä ei tahdota nähdä
Mut niiden kosketus tuntuu se on vieläkin tässä

Mikään ei muuttunut vain muutos itse ja se miten sitä katsoo
Viimeisen jälkeen valittava se että näkee vain mitä tahtoo"

-Apulanta, Trauma 

 

Seuraathan meidän kuulumisia myös Facebookissa ja Instagramissa!

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Tuttu tunne. Helmikuussa menetin esikoisemme, joka eli alle tunnin. Siitä on nyt yli 25 vuotta mutta viimeksi eilen taas havahduin siihen, että muistopäivä lähenee. Ei tarvitse katsoa almanakkaa, keho tietää. Ainoa lohtu on, että suru nousee hieman laimeampana. Joskus tosin yllättävänä huutoitkuna. 

Olen kuullut hyviä kokemuksia silmänliiketarapiasta, EMDR. Se purkaa juuri tuota kehomuistia. Itse en ole kokeillut, kun  koen pärjääväni näinkin.

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos kommentistasi. Suru onneksi muuttaa muotoaan, vaikka kulkeekin aina mukana. Ja saa kulkea. Se kertoo valtavan suuresta rakkaudesta. Voimia helmikuuhun.

Mua kiinnostais myös tuo silmänliiketerapia. Ja rosenterapiaa haluaisin kokeilla. Se keskittyy juuri kehon ja mielen yhteyteen.

Aurinkoa kevääseen.

Heidi

Heidi myös
2/4 | 

Huh olipa koskettava lukea tätä, oli suurimmalta osin kuin itse olisi kirjoittanut jopa samasta kuukaudesta. Helmikuu on myös minun tyttäreni syntymäkuukausi. Tytär syntyi reilun 800g painoisena 3kk etuajassa. Teho-osasto ja sen hoitajat sekä lääkärit tulivat hyvin tutuiksi, kuin myös muut vanhemmat, joista osan kans ollaan vieläki tekemisissä vaikka lapsi on jo kohta 7v. Edelleenkin tämä aika kun on synttäri juhlien järjestelyn aika tulee mieleen se kaikki ja sitä elää tän ajan niissä muistoissa, ja joka vuosi on kiitollinen kun saa olla järjestämässä niitä juhlia. Nämä pienet on niin uskomattomia taistelijoita.

Tuo on kans niin totta, kuinka ihan pienet tietyt asiat tuo nuo muistot mieleen. Itse huomaan ne kappaleet, jotka silloin oli suomipop kanavan hittejä tuovan mieleen sen kaiken. Kalinka jogurtti, jota itse söin silloin ollessa osastolla tuo myös mieleen sen kaiken, wiener cafe myös, jota juotiin teho-osaston automaatista.

Kiitos tästä Kirjoituksesta ja ihanaa jatkoa teille

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Maailman pisimmät tunnit

Niiden otteeseen jää kiinni

Niitä kantaa loppuun asti

Vaikka itse ei aina huomaa"

-​​​​​Apulanta, Koneeseen kadonnut

 

APULANTA: KONEESEEN KADONNUT

 

 

Tasan 10 kuukautta sitten kirurgi soitti, että vauvamme sydämen korjausleikkaus oli sujunut hyvin. Itkin ääneen, sillä tuntien kuluessa olin ehtinyt ajatella jo kaikenlaisia vaihtoehtoja. Itkin helpotuksesta. Itkin pelosta. 

On todella hurjaa, kun joutuu saattelemaan lapsensa isoon leikkaukseen. Luulin, etten selviäisi siitä hetkestä. Ajattelin hajoavani pieniin palasiin ja hajosinkin. Mun sydän oli niin rikki, ettei sitä voinut korjata edes huippukirurgi, joka työkseen korjaa sydämiä.

 

Vanhempi, joka käy läpi sietämätöntä kipua ei osaa tai jaksa pyytää apua läheisiltä. Sellaisissa tilanteissa ei itsekään tiedä, mitä pyytäisi, haluaisi tai tarvitsisi. 

 

Moni vanhempi elää samanlaisen tuskan äärellä, mutta liian usein se kipu jää huomaamatta jopa kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä. Me äidit nimittäin usein mestarillisesti peitetään se kipu reippauteen ja puuhasteluun. On helpompaa pysyä liikkeessä kuin antaa surun ja kivun tulla. Vanhempi, joka käy läpi sietämätöntä kipua ei osaa tai jaksa pyytää apua läheisiltä. Sellaisissa tilanteissa ei itsekään tiedä, mitä pyytäisi, haluaisi tai tarvitsisi. Eikä vaan jaksa. Ei yksinkertaisesti jaksa.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

Ylläoleva kuva on otettu tyttäreni leikkauspäivän aamuna 10 kuukautta sitten. Hetkenä, jolloin kuollakseni pelkäsin piteleväni mun lasta sylissäni viimeisen kerran. Olin toiveikas, mutta kauhuissani, että toiveet tavallisemmasta elämästä päättyisikin lapsensa menettäneen äidin elämäksi. Mietin miten saisin sanottua ääneen ne viimeiset sanat, joita olin miettinyt monta päivää. Sanat, jotka sanoisin tyttärelleni ennen kuin hoitajat lähtisivät viemään pientä lastani kohti leikkaussalia. Sanat, jotka voisivat olla viimeiset, joita hänelle sanon.

 

Olin helpottunut, kun hoitaja silitti olkapäätäni ja sanoi, ettei lapsi esilääkkeen johdosta muistaisi hetkeä, jolloin ero vanhemmista tapahtuu. Olin helpottunut, sillä en tiennyt menisinkö paniikkiin tai luhistuisinko lattialle, kun eron hetki koittaa enkä halunnut, että viimeiseen yhteiseen hetkeen liittyisi hätääntymistä. Halusin sen olevan täynnä rakkautta ja kosketusta. Ja sitä se olikin. Eron hetki oli rauhallinen.

 

Toinen kuva on otettu tuon pienen ihmisen 1-vuotis syntymäpäivänä, kun sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini ilman miljoonia letkuja ja piuhoja ison avosydänleikkauksen jälkeen. Tiesin olevani äärimmäisen onnekas. Jotkut joutuvat odottamaan samaa hetkeä viikkoja, jotkut kuukausia. Toisille samaa hetkeä ei suoda enää koskaan. Kasvoiltani paistaa helpotus, ja kiitollisuus, vaikka se tuska on myös läsnä. Pelkäsin kamalasti, että sylissä oleminen satuttaisi lasta, mutta halusin silti rutistaa kovaa. Sekin hetki oli täynnä rakkautta ja kosketusta. Sinä olet vielä siinä, ja minä olen tässä vain sinua varten.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

Soita tai laita viesti, jos tiedät, että joku lähipiirissäsi käy läpi jotain kohtuuttoman vaikeaa. Mene käymään, ja vie ruokaa mennessäsi. Auta pyykinpesussa, tai siivouksessa, tai järjestä perheen muille lapsille mukavaa tekemistä. Istu ja kuuntele, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Uskalla olla lähellä, vaikka saisit osaksesi tiuskimista ja kiukuttelua tai joutuisit kuulemaan synkkiäkin ajatuksia. Älä jätä yksin, vaikka et osaisi sanoa mitään. Oikeita sanoja tällaisissa tilanteissa ei ole, mutta yksinäisyys synkistää asioita entisestään.

 

Jennille kiitos siitä, kun olet uskaltanut olla aina olemassa. Tiedän, ettei se ole ollut aina helppoa. Olet mulle niin tärkeä ja rakas, ettei sanat riitä kertomaan. 

 

"Kipu kuolee huutamalla

Alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

Ei, sitä ei voi tietää

 

Kehen sattuu ja kuinka paljon

Siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

Ettei mikään ole varmaa" 

- Apulanta, Koneeseen kadonnut 

 

Lue myös 

Oman lapsen kipu ja ahdistus repii vanhemman sydämen rikki

 

Sydänperheestä yksi on poissa

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram