Kirjoitukset avainsanalla Apulanta

Sinä pieni mytty
"Kaukana siltä reitiltä
Jolle lähdettiin valo silmissä
Joku muutti sen
Vaikka nään mitä teen juoksen taas tanssien miinakentälle"
- Apulanta, Pala siitä
 
 
APULANTA: PALA SIITÄ
 

 

Ajatukseni ja kehoni palailevat koko ajan voimakkaammin sinun syntymääsi, ja elämäsi ensimmäisiin päiviin lasten teho-osastolla. Helmikuussa 2018 sinä synnyit. Sydänvikasi vuoksi sinulle tehtiin ensimmäinen avosydänleikkaus jo viiden päivän ikäisenä. 

 

Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

 

Saimme käydä teho-osastolla tutustumassa jo raskausaikana. Se oli ihan kamalaa, mutta oli hyvä nähdä, millaiseen paikkaan ollaan tulossa. Muistan kuinka tutustumiskäynnillä teho-osaston omaistenhuoneessa istui nainen tyhjän turvakaukalon kanssa itkien. Halusin paeta. Halusin juosta pois ja unohtaa kaiken, mitä oli meneillään. Pelkäsin puolestasi niin paljon, että ajattelin välillä sekoavani.

 

Syntymäsi jälkeen sinut vietiin heti pois. En nähnyt sinusta kuin pienen vilauksen, josta en enää muista mitään. En yhtään pysty muistamaan, miltä sinä näytit tai kuulostit heti synnyttyäsi, ja se surettaa minua. Olen surullinen siitä, että ensimmäinen kohtaamisemme jäi niin lyhyeksi. Minusta oli syntynyt pikkuinen tyttö, jonka puolesta olin kuollakseni pelännyt jo monta kuukautta enkä saanut nähdä sinua edes kunnolla. Entä jos en enää koskaan näkisi sinua elossa.

 

Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä.

 

Meni monta tuntia. Omien synnytyskomplikaatioiden vuoksi olin itse aika huonossa kunnossa. Isäsi pääsi katsomaan minua, ja näytti minulle joitain ottamiaan kuvia sinusta. Siinä sinä pienen pieni mytty makasit jokin maski naamallasi piuhojen peitossa. Itkin, kun pääsin sinua vihdoin katsomaan vastasyntyneiden teho-osastolle. Olisipa ensimmäinen kohtaamisemme ollut iloisempi. Vieläkin minun tekee kipeää nähdä onnellisia kuvia synnytyssaleista, joissa väsynyt, mutta silminnähden onnellinen äiti pitelee sylissään vastasyntynyttä vauvaansa. Minä en saanut sinua edes syliini enkä koskaan kokea tuota merkityksellistä hetkeä. Varovasti kosketin kättäsi, mutta pelkäsin satuttavani sinua tai tekeväni jotain väärin. Näytit niin pieneltä ja haavoittuvaiselta. Mietin pikkuista sydäntäsi, ja samalla omani särkyi.

 

Hoitajat pitivät sinusta hyvää huolta. Minulla oli aina tunne, että olet hoidettavana parhaissa mahdollisissa käsissä. Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Välillä en tuntenut itseäni äidiksesi ollenkaan, sillä hoitajat tunsivat sinut paremmin, ja tiesivät mitä tarvitset. Minä hädin tuskin uskalsin koskettaa sinua.

 

Siirryit parin päivän ikäisenä Lastenklinikan teho-osastolle. Sain saattaa sinut sinne. Sanottiin, että tarvitset leikkauksen pian. Kardiologi mainitsi ohimennen käytävällä diagnoosisi, mutta minä en enää ymmärtänyt mitään edes terveen sydämen toiminnasta. Nyt verenkiertoasi pidettiin yllä lääkkeellä, jolla oli paljon ikäviä sivuvaikutuksia. Cpap laitteen vuoksi suusi oli jatkuvasti täynnä sylkyä. Laite auttoi sinua hengittämään. Sinulla oli suu usein suppuralla, ja täynnä pieniä sylkykuplia.  Pelkäsin kaikkia laitteita, ja jokaista piippausta. Pelkäsin koko ajan, että kuolet siinä silmieni alla. Pelkäsin, että saisit jonkun kohtauksen. Pelkäsin, että joutuisin näkemään, kun sinua elvytetään.

 

Muistan teho-osaston omaistenhuoneen ovikellon. Ovella piti aina kertoa, että kuka on ovella ja ketä ollaan tulossa katsomaan. Sinulla ei ollut vielä nimeä. Omaistenhuoneessa kuulutettiin, että kenen vanhemmat voivat mennä lapsensa luo, ja lukittu ovi aukesi hetkeksi. Olisi tehnyt mieli rynnätä avonaisesta ovesta luoksesi, sillä välillä jouduimme odottamaan pitkiäkin aikoja. Jokainen omaistenhuoneessa vieraillut tietää kuinka pitkiä minuutteja siellä eletään. Niinä hetkinä ehtii miettiä kaikenlaisia syitä, miksei kutsua kuulu. Sitä pelkäsi pahinta joka kerta. 

 

Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Kun ovi aukesi, tiesin sinun olevan elossa, ja että näkisin sinut ihan pian. Teho-osaston käytävällä kurkkuani kuristi. Hinkkasin käsidesiä käsiini jokaisen käsidesipumpun kohdalla. Olisi tehnyt mieli kävellä ripeästi, koska ikävöin sinua niin, että minuun sattui. Toisaalta halusin kääntyä takaisin, ja lähteä pois, koska oli niin vaikea nähdä sinut siellä. Muistan, miltä liukuovi kuulosti, kun ovi osastolle aukesi. Ensimmäisenä kiirehdin luoksesi, mutta sivusilmällä seurailin, että onko kaikki samat lapset paikalla. Jos ei ollut, niin rintaani puristi. Onko lapsi päässyt siirtymään osastolle vai kuollut?

 

Joka päivä itketti. Aamuisin silmäni oli turvoksissa edellispäivän ja - yön itkuista eikä teho-osastopäivistä koskaan selvinnyt ilman itkua. Olin sisältä niin rikki. Oli niin raskasta käydä katsomassa sinua, että välillä olisin halunnut vain jäädä sängynpohjalle makaamaan. 

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. Minun piti kysyä lupa siihen, saanko koskettaa sinua. Tai voinko vaihtaa vaippasi, tai ottaa sinut syliini. En saanut syöttää sinua enkä osannut tehdä mitään, että sinun olisi helpompi olla. Yritin laulaa sinulle, mutta laulu hukkui aina kyyneliin. Siispä hyräilin. Isäsi lauloi sinulle joka päivä. Välillä joku ihana hoitaja ehti kysymään, että haluanko sinut syliin, ja taas itkin. Syliin ottaminen oli ihanaa, mutta pelkäsin aina, että sylittely jäisi viimeiseksi kerraksi, ja välillä mietin, että uskallanko edes rakastaa sinua täysillä. Tottakai rakastin sinua täysillä joka solullani, mutta pelottavaa se oli. Pelotti rakastaa niin älyttömän paljon, kun ei varmaksi tiennyt, saanko sinua ikinä mukanani kotiin.

 

Sinä tunnuit sairaalan vauvalta. Ihan kuin sairaala omistaisi sinut. 

 

Iltaisin raahauduimme isäsi kanssa Mäkkäritalolle. Kaikki päivät oli raskaita. Meillä oli iltaisin tapana käydä yhdessä suihkussa. Välillä suihkussa itkettiin lohduttomasti, ja välillä vaan halattiin. Se oli hyvä perinne, vaikka myöhään illalla lämmin vesi oli usein talosta jo loppunut. Nukkumaan mennessä soitin vielä sairaalan kysyäkseni kuulumisiasi, ja yöllä myös. Aamulla herätessäni soitin ensimmäisenä sairaalaan kysyäkseni, miten sinulla menee. Olimme selvinneet yhdestä päivästä, ja nyt oli taas uusi päivä selvittävänä. Tiesimme, että pahin on vielä edessä, sillä sinulla on edessä iso sydänoperaatio. Tiesimme, että paljon jaksettavaa on vielä jäljellä. 

 

"Pala siitä mistä meidät luotiin
Painaa enemmän kuin oli tottakaan
Pelottavinta kun silmät aukaistaan"

- Apulanta, Pala siitä

 

LUE MYÖS

Trraumat on jääneet kehooni, ja jopa vuodenaika nostaa ne pintaan

 

Mieli toipuu ja minä hiljalleen sen mukana

 

UUDEN ELÄMÄN SELVIYTYMISBLOGI

FACEBOOKISSA ja INSTAGRAMISSA

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Maailman pisimmät tunnit

Niiden otteeseen jää kiinni

Niitä kantaa loppuun asti

Vaikka itse ei aina huomaa"

-​​​​​Apulanta, Koneeseen kadonnut

 

APULANTA: KONEESEEN KADONNUT

 

 

Tasan 10 kuukautta sitten kirurgi soitti, että vauvamme sydämen korjausleikkaus oli sujunut hyvin. Itkin ääneen, sillä tuntien kuluessa olin ehtinyt ajatella jo kaikenlaisia vaihtoehtoja. Itkin helpotuksesta. Itkin pelosta. 

On todella hurjaa, kun joutuu saattelemaan lapsensa isoon leikkaukseen. Luulin, etten selviäisi siitä hetkestä. Ajattelin hajoavani pieniin palasiin ja hajosinkin. Mun sydän oli niin rikki, ettei sitä voinut korjata edes huippukirurgi, joka työkseen korjaa sydämiä.

 

Vanhempi, joka käy läpi sietämätöntä kipua ei osaa tai jaksa pyytää apua läheisiltä. Sellaisissa tilanteissa ei itsekään tiedä, mitä pyytäisi, haluaisi tai tarvitsisi. 

 

Moni vanhempi elää samanlaisen tuskan äärellä, mutta liian usein se kipu jää huomaamatta jopa kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä. Me äidit nimittäin usein mestarillisesti peitetään se kipu reippauteen ja puuhasteluun. On helpompaa pysyä liikkeessä kuin antaa surun ja kivun tulla. Vanhempi, joka käy läpi sietämätöntä kipua ei osaa tai jaksa pyytää apua läheisiltä. Sellaisissa tilanteissa ei itsekään tiedä, mitä pyytäisi, haluaisi tai tarvitsisi. Eikä vaan jaksa. Ei yksinkertaisesti jaksa.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

Ylläoleva kuva on otettu tyttäreni leikkauspäivän aamuna 10 kuukautta sitten. Hetkenä, jolloin kuollakseni pelkäsin piteleväni mun lasta sylissäni viimeisen kerran. Olin toiveikas, mutta kauhuissani, että toiveet tavallisemmasta elämästä päättyisikin lapsensa menettäneen äidin elämäksi. Mietin miten saisin sanottua ääneen ne viimeiset sanat, joita olin miettinyt monta päivää. Sanat, jotka sanoisin tyttärelleni ennen kuin hoitajat lähtisivät viemään pientä lastani kohti leikkaussalia. Sanat, jotka voisivat olla viimeiset, joita hänelle sanon.

 

Olin helpottunut, kun hoitaja silitti olkapäätäni ja sanoi, ettei lapsi esilääkkeen johdosta muistaisi hetkeä, jolloin ero vanhemmista tapahtuu. Olin helpottunut, sillä en tiennyt menisinkö paniikkiin tai luhistuisinko lattialle, kun eron hetki koittaa enkä halunnut, että viimeiseen yhteiseen hetkeen liittyisi hätääntymistä. Halusin sen olevan täynnä rakkautta ja kosketusta. Ja sitä se olikin. Eron hetki oli rauhallinen.

 

Toinen kuva on otettu tuon pienen ihmisen 1-vuotis syntymäpäivänä, kun sain lapseni ensimmäistä kertaa syliini ilman miljoonia letkuja ja piuhoja ison avosydänleikkauksen jälkeen. Tiesin olevani äärimmäisen onnekas. Jotkut joutuvat odottamaan samaa hetkeä viikkoja, jotkut kuukausia. Toisille samaa hetkeä ei suoda enää koskaan. Kasvoiltani paistaa helpotus, ja kiitollisuus, vaikka se tuska on myös läsnä. Pelkäsin kamalasti, että sylissä oleminen satuttaisi lasta, mutta halusin silti rutistaa kovaa. Sekin hetki oli täynnä rakkautta ja kosketusta. Sinä olet vielä siinä, ja minä olen tässä vain sinua varten.

 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

Soita tai laita viesti, jos tiedät, että joku lähipiirissäsi käy läpi jotain kohtuuttoman vaikeaa. Mene käymään, ja vie ruokaa mennessäsi. Auta pyykinpesussa, tai siivouksessa, tai järjestä perheen muille lapsille mukavaa tekemistä. Istu ja kuuntele, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Uskalla olla lähellä, vaikka saisit osaksesi tiuskimista ja kiukuttelua tai joutuisit kuulemaan synkkiäkin ajatuksia. Älä jätä yksin, vaikka et osaisi sanoa mitään. Oikeita sanoja tällaisissa tilanteissa ei ole, mutta yksinäisyys synkistää asioita entisestään.

 

Jennille kiitos siitä, kun olet uskaltanut olla aina olemassa. Tiedän, ettei se ole ollut aina helppoa. Olet mulle niin tärkeä ja rakas, ettei sanat riitä kertomaan. 

 

"Kipu kuolee huutamalla

Alastomana lattialla

Miten kauan sitä kestää

Ei, sitä ei voi tietää

 

Kehen sattuu ja kuinka paljon

Siitä kysymys enää tässä kai on

Kun on saavuttu siihen pisteeseen

Ettei mikään ole varmaa" 

- Apulanta, Koneeseen kadonnut 

 

Lue myös 

Oman lapsen kipu ja ahdistus repii vanhemman sydämen rikki

 

Sydänperheestä yksi on poissa

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Hylätyt huoneet ja niiden rakennukset

Tomu ja haamut ja kuiskaukset

Ne huutaa jonkun sotaa aikaa vastaan"

- Apulanta, Elämänpelko 

 

APULANTA: ELÄMÄNPELKO 

 

Tänään on vuosi siitä, kun kaikki oli romahtamaisillaan. Oltiin niin pohjalla, kuin vain voi olla. Eniten syvällä,
kuin mitä siihen asti koskaan oltiin oltu, tai koskaan sen jälkeen – onneksi. Samana päivänä vuosi sitten,
mun eniten rakastama, kaikkien aikojen suosikkibändi julkaisi kappaleen Elämänpelko. Kuuntelin kappaleen vasta seuraavana päivänä, koska sinä päivänä kaikki oli sumua.

 

Palataan ensin hieman taaksepäin, kevääseen 2018. Silloin julkaisin Facebookiin kavereille alla olevan tekstin:
 

”Meille syntymässä oleva vauva on erityinen - kuten jokainen syntyvä vauva tietenkin, mutta meidän
vauvalla on jotain erityistä, mitä on vain joka sadannella syntyvällä vauvalla. Kuluneen talven ja
kevään aikana olen opetellut ja oppinut paljon sellaista, mitä en tiennyt koskaan aiemmin, enkä
edes tiennyt tarvitsevani kyseistä tietoa. Olen oppinut sydämen rakenteesta, ja sen
poikkeavuuksista. Siitä, miten sydäntä hoidetaan, miten leikataan, mitä hoitaminen vaatii, millaisia
erityisjärjestelyitä synnytys ja vastasyntyneen ensipäivät ja koko elämä tuovat tullessaan. Mukana
on ollut paljon jännitystä, pelkoakin. Luottamusta Suomalaiseen lääketieteeseen, kardiologiaan,
kirurgiaan. Ja silti eräänlaista epävarmuutta tulevasta.


Loppusyksystä selvisi, että vauvallamme ei ehkä ole kaikki hyvin. Tästä seurasi jatkotutkimuksia
Tampereella ja Helsingissä. Monia käyntejä, kyyneleitä, ajatuksia, keskustelua. Kevättalvella
olimme päätöksen edessä. Selvisi, että vauvallamme on vaikea synnynnäinen sydänvika.
Rakenteellisia sydänvikoja esiintyy kaikkialla maailmassa. Yhdellä sadasta vastasyntyneestä on
jokin synnynnäinen sydänvika, eikä ole olemassa kahta täysin samanlaista sydänvikaa. Toiset ovat
hoidettavissa, toiset eivät. Meidän vauvalle ei annettu selkeää ennustetta, sillä tämänkaltaisia
sydänvikoja esiintyy Suomessa alle yksi vuodessa. Päätimme kuitenkin katsoa kaikki kortit mitä
annetaan ja jatkaa raskautta.


Ensimmäisellä Tampereen reissulla ostin vauvalle vaaleanpunaisen rannerenkaan. En edes tiennyt, onko vauva tyttö,
mutta jotenkin tuntui siltä - ja myöhemmin selvisi että on. Rannerengasta ostaessa tutkimukset
olivat vasta alkuvaiheessa, ei ollut mitään tietoa tulevasta, ei edes arvausta diagnoosista. Ajattelin,
että jos ei muuta, niin koru jää edes muistoksi.


Nyt ollaan siinä vaiheessa, että olen lähdössä viikon päästä Helsinkiin odottelemaan lähestyvää
synnytystä. Helsinkiin siksi, että syntymän jälkeen tyttö siirretään saman tien Lastenklinikan teho-
osastolle, ja ensimmäinen avosydänleikkaus tullaan tekemään muutaman vuorokauden ikäisenä.
Edessä on viikkojen sairaalajaksoja, useita leikkauksia, koneita, laitteita, letkuja, paljon poissaoloa
kotoa.


Tällä hetkellä voi vain luottaa tulevaan ja toivoa parasta. Meidän pieni sydäntaistelija on
#yksisadasta . Täytyy olla kiitollinen, että saa syntyä Suomessa ❤️”

 

 ”Ei tällä vauvalla ole kyllä kaikki hyvin”.

 

Niskapoimu-ultrassa vauvalla todettiin niskaturvotusta melkein sentti! Normaalisti se on alle 3 millimetriä. Aavistin jo ennen ultraa, että jotain on pielessä. Oli vaan sellainen tunne. Edellisenä iltana laitoin serkulleni viestin, että
pelottaa. Aiemmissa raskauksissa oli menty ultraan sillä asenteella, että mennään kattelemaan vauvan kuvia. Nyt jännitti ja pelotti. Menin sinne asenteella, että käydään kuulemassa mitä on pielessä. Eikä ne kätilön ensisanat ihan puskista tulleet. ”Ei tällä vauvalla ole kyllä kaikki hyvin”.

 

Tampereella tehtyjen tutkimusten tulos oli, että mitään kromosomipoikkeamaa ei ole, ja samalla saimme tietää, että vauva on tyttö. Rakenneultrassa saatiin kuitenkin tieto vaikeasta sydänviasta, diagnoosina AVSD+PA. Kirjaimia, joiden merkitys, harvinaisuus ja vaikeus alkoi aueta googletteluiden ja kirjastosta lainattujen kardiologian oppikirjojen avulla. Kirjainyhdistelmään ei törmännyt missään. Mitään tietoa ei löytynyt. Sikiökardiologikin sanoi, että ei tätä yhdistelmää oikein
ole. Alle yksi todetaan vuodessa. Eikä sitä kukaan kertonut, että moniko niistä ”alle yhdestä” edes selviää
syntymään asti.

 

En muista kastetilaisuudesta paljoakaan, koska jännitin niin paljon seisoa vauvan vierellä. Pelkäsin, että vauva lakkaa hengittämästä, koska hengityskatkoksia oli koko ajan.


 

Meidän tyttö selvisi. Hän syntyi helatorstaina ja kastetilaisuus pidettiin samana päivänä. Halusimme, että
vauva kastetaan heti syntymän jälkeen suunnitellusti, että ei jouduttaisi miettimään hätäkastetta. En muista kastetilaisuudesta paljoakaan, koska jännitin niin paljon seisoa vauvan vierellä. Pelkäsin, että vauva lakkaa hengittämästä, koska hengityskatkoksia oli koko ajan. Hoitaja seurasi monitoria muutaman metrin etäisyydeltä, että me vanhemmat ja kummit päästiin aivan sängyn vierelle. Tyttö joutui hengityskoneeseen kaksi tuntia kasteen jälkeen.

 


Ensimmäinen avosydänleikkaus tehtiin jo viiden vuorokauden ikäisenä. Alkuun tilanne näytti hyvältä, ja toipuminen lähti etenemään, kunnes alkoivat takapakit. Oli nestettä sydänpussissa, rajua oksentelua, rytmihäiriöitä, ja elvytystilanteita. Monta kertaa suunniteltiin kotiinlähtöä ja valmisteltiin siirtoa lähemmäs kotia, kunnes taas ilmeni uusi takapakki. Kahden kuukauden jälkeen me lähdettiin Helsingistä ensimmäisen kerran kotiin, mutta palattiin takaisin jo parin viikon kuluttua. Ensimmäiset kuukaudet vietettiin pitkälti sairaalassa Helsingissä monen sadan kilometrin päästä kotoa. Välillä käytiin kotona, ja sitten taas jouduttiin palaamaan sairaalaan.


Seuraavalle leikkausreissulle Helsinkiin lähdettiin suunnitellusti isänpäivänä ja sydämen korjausleikkaus oli kaksi päivää myöhemmin. Raastavan pitkät 9 tuntia ja 20 minuuttia kirurgin puhelun odottelua. Reilu viikko myöhemmin jouduttiin
tekemään vielä uusi leikkaus ilmenneiden ongelmien vuoksi. Toipuminen ei tämänkään jälkeen lähtenyt
etenemään odotetusti, ja tytön tila alkoi heikentyä.


Juttelin kirurgin ja anestesialääkärin kanssa tilanteesta, jossa kaikki vaihtoehdot oli jo käytetty. Ei ollut saatavilla enää minkäänlaista apua kirurgisesti eikä lääkkeellisesti. Tulehdusarvo oli nousussa ja
sydämen pumppausteho heikko. En uskaltanut soittaa miehelle, vaan soitin ystävälleni, joka lähti
ajamaan kohti Helsinkiä mun tueksi. Keräsin itseni, ja soitin myös kotiin. Illalla mies ajoi isompien lasten kanssa Helsinkiin.

 

Oli perjantai, ja meille sanottiin, että tyttö
ei luultavasti selviä viikonlopun yli.


 

Seuraavana päivänä, eli tasan vuosi sitten, meillä oli tapaaminen lääkäreiden kanssa. Se oli synkkä ja
musertava tapaaminen. Oli perjantai, ja meille sanottiin, että tyttö ei luultavasti selviä viikonlopun yli. Tulehdusarvo oli noussut entisestään, antibiootit eivät tehonneet eikä sydän enää jaksa pumpata. 

 

Mä muistan ajatelleeni, että onneksi mun isä kävi vierailulla juuri pari päivää aiemmin, niin ehti paappa nähdä tytön vielä viimeisen kerran. Isoveljille jouduin kertomaan jotain, mitä kenenkään 4- ja 7-vuotiaan ei pitäisi kuulla. Pikkusisko ei ehkä enää tule kotiin.


Seuraavana päivänä havahduin siihen vastajulkaistuun Apulannan uuteen biisiin, ja hämmennyin sen sanoituksista. Ei mitenkään voinut olla totta, että juuri samana päivänä Apulanta julkaisee tuollaisen biisin, kun meidän elämä on romahtamaisillaan.


Tuli lauantai ja tulehdusarvo oli edelleen nousussa. Meille sanottiin, että vain aika voi auttaa, jos tyttö ei
romahda ennen sitä, koska lääkkeet ei enää tehoa. Silloin todella käytiin sotaa aikaa vastaan, eikä sitä taistelua voinut
kukaan enää auttaa mitenkään. Sunnuntaina crp nousu kuitenkin pysähtyi. Tuli maanantai, ja tytön vointi ei ollutkaan enää
niin huono, vaikka ei hyväkään. Viikonlopusta oli kuitenkin selvitty. Takapakit eivät silti olleet ohi, ja tytölle jouduttiin lopulta asentamaan vielä sydämentahdistin.

 

Päivä päivältä tyttö alkoi kuitenkin olla virkeämpi ja paremmin voiva. Teho-osastolta päästiin vuodeosastolle jouluksi, mutta sairaalassa vierähti vielä kolme kuukautta erilaisten ongelmien vuoksi ennenkuin päästiin vihdoin kotiin. 


Leikkauksia tulee vielä elämän aikana useita, mutta juuri tällä hetkellä meillä eletään lähes normaalia arkea
reippaan, iloisen puolitoistavuotiaan kanssa. Päällepäin ei tiedä yhtään, mitä kaikkea pieni ihminen on
elämässään käynyt läpi.

 

 

Vertaisryhmästä on tullut useita kavereita myös oikeaan elämään, ja tärkeimpänä muutama
todella läheinen ystävä. Sydänystävät, joita en koskaan olisi tavannut, jos me ei oltaisi kuljettu tätä matkaa.

 

Se, mikä on auttanut kaiken tämän matkan kulkemiseen ja vaikeiden asioiden läpikäymiseen on ystävät ja
perhe. Ihmiset. Vertaistuki. Löysin Sydänlasten vanhempien vertaistukiryhmän Facebookista jo heti
rakenneultran jälkeen. Kirjoittelin sinne raskausaikana paljon, ja sain lukuisia kannustavia ja tsemppaavia
kommentteja. Vertaisryhmästä on tullut useita kavereita myös oikeaan elämään, ja tärkeimpänä muutama
todella läheinen ystävä. Sydänystävät, joita en koskaan olisi tavannut, jos me ei oltaisi kuljettu tätä matkaa.

 

 

Kiitos Susanne teidän tarinan kirjoittamisesta. Kiitos, että olet mun sydänystävä ja osa mun sydänperhettä. Kiitos, että olen saanut olla osa teidän matkaa, ja kiitos, että sä olet osa meidän tarinaa. Sä olet yksi parhaista asioista, mitä mulle on tapahtunut sen jälkeen, kun meidän maailma romahti ihan silpuksi. Toivon, että jonain päivänä meidän tytöt jakaa yhtä korvaamattoman ystävyyden. Oli kunnia jakaa teidän tarina, vaikka vähän tunteisiin tämä edelleenkin menee. Muistan elävästi sen hetken, kun kuuntelin itse tuota Apulannan uutta kappaletta, ja itkin hysteerisenä meidän keittiössä, koska pelkäsin, miten teidän viikonloppu päättyy. Se todella oli sota aikaa vastaan. Onneksi olette nyt siinä. Tämä ikuinen musta ei ole niin musta, kun on joku, jonka kanssa kulkea samaa matkaa. Kiitos, että olet.

 

"Sinua varten oli tulevaisuus

Ajassa reikä, oma ulottuvuus

Nyt katsot vallin harjalta nousevaa tulvaa

Sun on mentävä vastoin järkee lähemmäs rantaa"

-Apulanta, Elämänpelko

 

Lue myös 

Annen tarina erityisen vauvan odotuksesta

Teijan tarina erityisen vauvan odotuksesta

Meri-Jennikan tarina erityisen vauvan odotuksesta

Merjan tarina erityisen vauvan odotuksesta

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Hän ei halua lähteä sisälle 😊

"Sä teet niinkuin käsketään
Olet niinkuin määrätään"

- Apulanta, Multa lähtee järki

 

APULANTA: MULTA LÄHTEE JÄRKI

 

Kun oma lapsen hengissä oleminen ei ole itsestäänselvyys, niin ajautuu jossain vaiheessa nenätysten sen voimakkaan tunteen kanssa, kun kiitollisuus aiheuttaa ristiriitaa omien negatiivisten tunteiden kanssa. Se mieletön kiitollisuus osaltaan hämmentää tätä jo valmiiksi sekavaa tunteiden soppaa. Tässä muutama esimerkki, niin saat ajatuksestani kiinni. 

 

Kun olet niin rikkipoikki katkonaisista öistä, että olisit valmis myymään pilkkahintaan sielusi saatanalle, että saisit nukkua edes yhden yön hyvin

 

Lapsi huutaa kuin palosireeni. Kuin hyeena. Niin kovaa, että sen ääni kirskuu jokaisessa solussa ja järjen rippeessä, ja sun tekisi mieli tuupata jeesusteippi sen naaman ympärille. Tiedät, että ärsyyntyminen huutoon ja kitinään on joskus ihan normaalia mutta... Pitää olla kiitollinen siitä, että sulla ylipäätään on lapsi joka huutaa. 

 

Tai kun olet niin rikkipoikki katkonaisista öistä, että olisit valmis myymään pilkkahintaan sielusi saatanalle, että saisit nukkua edes yhden yön hyvin. Tiedät, että on ihan normaalia, että väsyneenä ärsyttää kaikki mutta.... Ole onnellinen, että sulla on se lapsi, joka pitää sut öisin hereillä.

 

Hittoako valitat, koska sulla on elävä lapsi! Deal with it! 

 

Tai kun se lapsi nakkelee määrätietoisesti kaikki eväät ruokapöydästä lattialle, ja katsoo sua hitaasti syvälle silmiin sillä "yritäpä estää, ja mä huudan niin kovaa, että sun tärykalvot ja järki räjähtää" - katseella, ennenkuin hän viskaa vesimukinsa lattialle. Tiedät, että on ihan normaalia joskus menettää hermonsa, mutta... Kiitollisuus se taas nakertaa omaatuntoa. Hittoako valitat, koska sulla on elävä lapsi! Deal with it! 

 

Tai kun kiirehdit vessaan, ja ovi auki tikistät tarpeesi sellaisella nopeudella, ettei edes verisuoni ehdi katketa päästä, ja silti se lapsi jo huutoraivoaa ennenkuin olet edes ehtinyt saada housuja alas. Sä ymmärrät, että on ihan normaalia muistella haikaillen aikaa, kun vessassa sai käydä yksin, mutta... Kiitollisuus taas muistuttaa siitä, ettei ole yhtään itsestään selvää, että sun perääsi kukaan huutelee. Ole onnellinen, että huutaa.

 

Muistan yöt ilman lasta, kun sydän pusertui ikävästä rikki ja pelon, kun katselin lasta hengityskoneessa, ja odotin, että monitoriin alkaisi piirtyä merkkejä lapsen omista hengenvedoista.

 

Se äärimmäinen kiitollisuus (jota en ihan oikeasti pysty sanoiksi pukemaan) siitä, että kotona on elävä lapsi aiheuttaa joskus todella voimakkaan tunteen siitä, ettei olisi oikeutta tuntea mitään negatiivisia tunteita, mitä vanhemmuuteen liittyy. Vaikka tietysti on! Luulen, että jokainen äiti tunnistaa sen fiiliksen, kun omat negatiiviset tunteet äitiyteen liittyen johtaa vaan potemaan huonoa omaatuntoa. Kiitollisuus on se kaveri siinä olkapäällä, joka nököttää sen omatunnon vieressä, ja heittää vettä myllyyn minkä ehtii. 

 

Muistan jokaisessa solussa, miltä tuntui, kun tiesin, ettei elävä vauva olisi itsestään selvä asia. Muistan yöt ilman lasta, kun sydän pusertui ikävästä rikki ja pelon, kun katselin lasta hengityskoneessa, ja odotin, että monitoriin alkaisi piirtyä merkkejä lapsen omista hengenvedoista. Se jättää jäljen, ja ikuisen kiitollisuudenvelan. 

 

Kiitollisuus tekee nöyräksi, ja muistuttaa joka, että tämä kaikki voi loppua. Itsekin tunnen niitä äitejä, jotka olisivat valmiita tekemään mitä tahansa, että olisi lapsi, joka kiukuttelisi tai pitäisi öisin hereillä. Siitä tulee tosi huono omatunto, kun joku turha asia arjessa hermostuttaa, vaikka tiedän, että se huono omatunto on ainoa turha asia. Ihan jokainen joskus ärsyyntyy turhista asioista, ja se on ihan ok. 

 

Toisaalta olen myös todella onnellinen siitä, että arkemme on tällä hetkellä sen verran tasaisempaa, että voin ärsyyntyä ja valittaa ihan tavallisista asioista. Silti koen välillä huonoa omaatuntoa niistä negatiivisista tunteista, ja pelkään, että jos menetän lapseni, niin soimaan itseäni jokaisesta negatiivisesta tunteesta ja ajatuksesta. Ristiriitaisia ajatuksia se kiitollisuus ja omatunto yhdessä järjestelee.

 

Nyt yritän saada tuon kiukuttelevan 1-vuotiaan päiväunille. Hän aikoo vastustaa sitä kaikin mahdollisin keinoin 😊

 

"Multa lähtee järki

Mut ehkei se haittaa

Multa lähtee järki kauas pois" 

-Apulanta, Multa lähtee järki

 

 

Seuraatko jo meidän arkea INSTAGRAMISSA ja FACEBOOKISSA

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Hän, joka rakastaa kaulakoruja ja kenkien sovittelua 🧡 #kaulakoru #1vuotias

Henkilön Heidi Forsell (@uudenelamanselviytymisblogi) jakama julkaisu

 

 

 

Kommentit (4)

Valonkantajablogi
1/4 | 

Kiva kirjoitus !

Uskon, että me kaikki äidit koetaan noita samanlaisia kiukun ja turhautumisen tunteita. Ja pikkulapsivaihe jos joku, on omiaan aiheuttamaan todella tiukkaa väsymystä, joka tietenkin heijastelee kaikille elämänalueille.

Mutta hienoa että muistat olla  - kaikesta huolimatta - kiitollinen! Muistaisipa meistä useampi :)

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos ❤️ Kyllä kiitollisuus on hyvä pitää mielessä, mutta joskus pitää saada vaan kiukutella ilman mitään syytä, äitienkin 😂

Vierailija
2/4 | 

Kiitos erittäin hyvin kirjoitetusta tekstistä, se osui ja upposi syvälle sisälle!
Olen monta kertaa näiden vuosien aikana käynyt samanlaista vuoropuhelua itseni kanssa. Lapseni on nyt toistaiseksi terve, mutta oli kuolla 8 vuotta sitten 2 kuukauden iässä. Muistan ne ikuisuudelta tuntuvat tunnit seuraten laitteita sairaalassa, nähdä hapettuuko lapsi tarpeeksi vai ei, hengityskoneen tasaisen äänen, ylimääräiset piippaukset ja hälytykset. Vieläkin sairaalan äänet ja haju on itselleni kova paikka, niin kova kokemus se oli.

Kiitollinen olen, mutta onko sitä koskaan tarpeeksi kiitollinen? Niin paljon välillä soimaan itseäni, kun on hankalaa. Silloin pitäisi vain palata siihen ajatukseen, että minulla sentään oli onnea matkassa, että sain terveen lapsen kotiin. Mutta mielestäni on inhimillistä tuntea erilaisia tunteita. Ei se ole pois kuitenkaan keneltäkään!

Me olemme juuri parhaita sellaisina kuin olemme, kaikkineen virheineen päivineen ❤

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Kiitos kommentistasi! Ihana kuulla, että teillä on nyt asiat hyvin hurjista kokemuksista huolimatta.

Mä uskon, että jokaisen kiitollisuus on ihan sopivasti. Ja olet oikeassa, kaikki tunteet on inhimillisiä, ja kaikkia tunteita on lupa tuntea. Vaikeissa tunteissakin on onneksi se mukava ominaisuus, että mikään vaikea tunne ei kestä loputtomiin. Tunteet tulee, ja sitten ne menee. Uskon, että kiitollisuus tuo tiettyä arvostusta elämään, mutta ei sen tarkoitus ole ketään syyllistää negatiivisista tunteista. Niillä negatiivisillakin tunteilla on joku tarkoitus :)

Rauhallista syksyä sulle ja perheellesi!

Heidi 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram