Kirjoitukset avainsanalla Egotrippi

"Ja pelkäät niin

mut kukaan ei huomaa."

- Egotrippi, Ulkopuolella 

 

EGOTRIPPI: ULKOPUOLELLA 

 

Ihmisten suhtautuminen meihin muuttui huonojen uutisten jälkeen. Usein mietin, että huomaakohan ihmiset itsekään, miten erilailla ne käyttäytyy ja puhuu. Mulla oli välillä ihan vähä-älyinen olo sen takia, että ihmiset alkoi puhua mulle eri tavalla kuin ennen, vähän kuin pienelle lapselle. Osan puheissa oli havaittavissa merkkejä lässytyksestä silloin, kun ne alkoi voivotella tätä meidän tilannetta, tai kyselivät pää kallellaan artikuloiden, että miten me jaksetaan. Kaikki kohteli mua kuin hentoista lasia, joka voi mennä rikki hetkenä minä tahansa, vaikka mä olin ihan rikki jo valmiiksi. Ei sen rikkinäisemmäksi voinut mennä. 

Kaikki kohteli mua kuin hentoista lasia, joka voi mennä rikki hetkenä minä tahansa, vaikka mä olin ihan rikki jo valmiiksi. Ei sen rikkinäisemmäksi voinut mennä. 

Nyt siis kaikille vinkiksi, mitä voisit näin vaikeassa tilanteessa sanoa helpottaaksesi toisen oloa. ET YHTÄÄN MITÄÄN. Sellaisia sanoja EI OLE OLEMASSA, mitkä helpottaisi, kun sä joudut miettimään, että kuoleeko sun lapsi. Oikeita sanoja ei vain ole. Jos et voi luvata, että vauva selviää hengissä, niin ei ole mitään, mitä voisit sanoa. Siispä ole oma itsesi, ja sano jotain. Pääasia, että et katoa mihinkään. Riittää, että olet. Sanoillasi ei ole merkitystä, vaan sillä, että olet edelleen juuri siinä. 

Toki minä ymmärrän, että meidänkin tilanne oli ja on edelleenkin vaikea meidän läheisille, mutta ne muutokset tuttujen ihmisten käyttäytymisessä oli hämmentäviä muutenkin haastavassa tilanteessa. Muiden vaivaantunut olo oli minulle vielä kiusallisempi. Välillä tuntui, että mun olisi pitänyt jaksaa lohduttaa muita siitä, että meillä oli vaikeaa, ja siihen mulla ei ollut voimia.

Välillä tuntui, että mun olisi pitänyt jaksaa lohduttaa muita siitä, että meillä oli vaikeaa, ja siihen mulla ei ollut voimia.

Ystävät lakkasivat soittamasta, koska ajattelivat ehkä, etteivät osaisi sanoa niitä "oikeita sanoja". Tai ehkä he halusivat antaa meille omaa rauhaa ja aikaa. Jos joku joskus uskaltautui kysymään kuulumisia, niin kaikesta välittyi se suru ja ehkä joskus säälikin, että juuri meille kävi näin. Kaikki oli tosi pahoillaan meidän tilanteesta, ja se tuntui todella raskaalta. "Kyllä se siitä. Kyllä se tyttö selviää" - sanoivat. Kyllä vitutti ne kommentit, kun tiedettiin, että tosi huonostikin voi käydä, ja se "selviäminenkin" tulisi olemaan pitkä ja kuoppainen tie. 

Kaverit ei enää kertonut omia kuulumisiaan. Ehkä kaikki ajattelivat, että mä en halunnut kuulla muiden hyviä uutisia eikä kukaan halunnut lisätä taakkaa kertomalla huonoja. Mulla ei toisinsanoen ollut hajuakaan, mitä mun ystäville kuului, tai mitä ne olivat puuhanneet. Kaikille kuului aina "ihan hyvää" tai "ei ihmeitä" tai "sitä samaa" jos kuulumisia kysyin. Kyllähän sitä varmasti jotakin oikeaa kerrottavaa olisi ollut. Ei kai meidän ikäisten ihmisten elämä ikinä ole tasaisen rauhallista, kun näitä ruuhkavuosia kukin tahoillamme eletään.

Itkin monta kertaa kotona, kun olisin halunnut olla mukana jossain ihan tavallisessa.

Facebookiin päivitettiin enemmän kuulumisia kuin minulle, ja harmitti lukea kuulumisia sieltä. Joulun aikaan mua harmitti todella paljon, kun kukaan ei kutsunut pikkujouluihin tai mihinkään muihinkaan illanistujaisiin. Sai tyytyä katselemaan pikkujoulupäivityksiä ja -kuvia sieltä Facebookista. Itkin monta kertaa kotona, kun olisin halunnut olla mukana jossain ihan tavallisessa. Olisipa edes kysytty mukaan, ettei olisi ollut niin ulkopuolinen olo.

Mun yksi ystävä kertoi äitinsä sairaudesta, ja se oli normaalein keskustelu, minkä mä kävin sen jälkeen, kun meidän maailma romahti. Eikä kauheen normaali sekään. Keskustelun jälkeen kiitin ystävääni siitä, ettei hän säästellyt minua yhtään huonoilta uutisilta, vaikka tilanteemme oli mikä on. Hetken tunsin itseni ihan tavalliseksi, ja ihan samaksi tyypiksi kuin aikaisemminkin, ja se tuntui hyvältä, vaikka ystävän vaikea tilanne tietysti harmitti. Kiitos Anne. 

Usein ajattelin, että olisi helpompaa maata vuodelevossa sairaalassa. 

Jatkuvien verenvuotojen ja supistusten vuoksi makasin vuodelevossa pääasiassa kotona, ja välillä sairaalassa. Kotona ulkopuolisuus järsi sisintä, ja jokaista sielun sopukkaa, kun vuodelepo lopulta venyi kuukausien mittaiseksi. Lapsetkaan eivät enää kysyneet multa, että voitaisko tehdä jotain. Olin jo liian monta kertaa vuodelevon takia joutunut vastaamaan niille, että en pysty enkä saa, kun piti ottaa rauhallisesti.  Yhteinen tekeminen lasten kanssa rajoittui sohvalle, ja sisälsi lähinnä Simpsoneita, ja överiherkuttelua. Muistan, kun mies lähti kerran lasten kanssa luistelemaan, ja sillä aikaa minä kotona itkin silmät päästäni, kun en voinut osallistua. Tuntui pahalta tuntea olonsa niin ulkopuoliseksi myös kotona. Usein ajattelin, että olisi helpompaa maata vuodelevossa sairaalassa. 

Toivoin, että koko painajainen vuotoineen, supistuksineen, ja jatkuvine tutkimuksineen olisi ohi, että mä tietäisin saanko mä syliini elävän vauvan vai kuolleen vauvan.

Ulkopuolinen olo oli myös muiden odottavien äitien seurassa, koska en pystynyt yhtään samaistumaan terveen vauvan odotukseen, tai raskauden ihanuuteen. Mä en voinut sanoa nauttivani raskaudesta, koska pelotti liian moni asia koko ajan. Toivoin, että koko painajainen vuotoineen, supistuksineen, ja jatkuvine tutkimuksineen olisi ohi, että mä tietäisin saanko mä syliini elävän vauvan vai kuolleen vauvan. Keskustelupalstoja seuratessa mun teki mieli repiä pää irti kaikilta, koska odottavien äitien suurimpia ongelmia tuntui olevan, että saako raskausaikana syödä fetajuustoa, ja millainen unipussi vauvalle olisi sopiva. Joku murehti raskauskiloja, ja toinen sitä, että olikohan hän ehkä vahingossa syönyt ravintolassa pihviä, mikä ei ollutkaan täysin kypsä.

Mun sydän särkyi niin monta kertaa, kun tulevat vauvojen vanhemmat laittoivat Facebookiin kuvia hoitopöydistä, ja vaunuista, ja vauvanvaatteista. Itse en uskaltanut etukäteen hankkia vauvalle juuri mitään, koska ei me tiedetty, että olisiko niitä vaatteita tai vaunuja ikinä kukaan käyttämässä. Kukaan ei voinut ymmärtää kuinka paljon sattuu hankkia vauvalle ensimmäistä pehmolelua tai unirättiä sairaalaan tietäen, että se saattaa olla myös viimeinen asia, jonka lapsellesi hankit. Näistä fiiliksistä sai alkunsa Erityisen Vauvan Odotus -ryhmä Facebookissa, jonka mä perustin niille äideille ja iseille, jotka raskauden aikana saavat tietää, ettei vauvalla olekaan kaikki ihan hyvin. Oli ihanaa tuntea yhteenkuuluvuutta näiden ihmisten kanssa. Ne jakoi sen saman pelon ja epävarmuuden tulevaisuudesta. Niistä äideistä tuli elämän mittaisia ystäviä. 

Itse en uskaltanut etukäteen hankkia vauvalle juuri mitään, koska ei me tiedetty, että olisiko niitä vaatteita tai vaunuja ikinä kukaan käyttämässä.

Ja sitten vielä on mainittava ne hiton vauvakutsut, koska niihin jotenkin kulminoitui se ulkopuolisuus ihan kaikesta. Vauvakutsuja tuntui olevan kaikilla tervettä vauvaa odottavilla äideillä. Mä olen vieläkin tosi surullinen siitä, että kukaan mun ystävistä ei edes kysynyt, että haluaisinko mä vauvakutsut. Tuntuuhan moinen harmi vähän tyhmältä näissä olosuhteissa, mutta se harmitti silti (ja rehellisesti sanottuna harmittaa vähän vieläkin), koska mä olisin niin paljon halunnut tehdä jotain ihan tavallista, mitä raskausaikaan kuuluu. Muistan kuinka itkien katselin muiden onnellisten äitien kuvia vauvakutsuista, typeristä vaippakakuista ja pikkuisista vauvanvaatteista. Mä olin niin kateellinen siitä, että he olivat ystävien ympäröimänä, kun tuntui, että minut oli unohdettu ihan yksin siihen meidän helvettiin.

Muistan kuinka itkien katselin muiden onnellisten äitien kuvia vauvakutsuista, typeristä vaippakakuista ja pikkuisista vauvanvaatteista. Mä olin niin kateellinen siitä, että he olivat ystävien ympäröimänä, kun tuntui, että minut oli unohdettu ihan yksin siihen meidän helvettiin.

Ulkopuolisuuden tunteita on monenlaisia, ja raskauden aikana tuli kyllä käytyä läpi niitä tunteita varsin kattavasti. Ne fiilikset oli tosi syviä vesiä, ja syvissä vesissä edelleen aika ajoin räpiköidään. Kyllä nuo raskausajan muistot edelleen on ajatuksissa, kun rakennan omaa identiteettiäni erityislapsen äitinä. 

Pitäkää huoli toisistanne! Jos joku ui syvissä vesissä, niin käykää moikkaamassa sitä. Älkää kysykö, että mitä kuuluu, koska siihen on T-O-D-E-L-L-A vaikea vastata! Älkää myöskään kysykö, että mitä te voisitte tehdä auttaaksenne, koska siihen on vielä vaikeampi vastata! Ei kriisissä oleva välttämättä osaa sanoa, millaista apua tarvitsee tai jos osaa, niin ei välttämättä jaksa. Tehkää siis jotain. Soittakaa kaverille, ja jutelkaa vaikka säästä (Kiitos Jenni niistä puheluista, kun sain puhua vaan säästä tai lasten talvikengistä!). Viekää ruokaa pakastimeen tai vaikka perheen muut lapset leffaan. Tehkää niinkuin on aina ennenkin tehty. Pyytäkää mukaan. Antakaa mahdollisuus osallistua. Älkääkä loukkaantuko, vaikka vastaanotto olisi tyly. Niillä syvissä vesissä uivilla menee ihan kaikki energia siihen, että ne yrittää saada pään pinnalle.

 

" Kuulet naurua

Kun ovet aukeaa

Kellut pinnalla

Etkä uppoa

Olet ilmassa

Sä olet ulkopuolella"

- Egotrippi, Ulkopuolella

 

Lue myös, kun me saatiin tietää, että meidän vauvalla ei ole kaikki hyvin

Ja lue miten elämä jatkui kamalan ensitieton jälkeen

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Olipa vahva kuvaus ulkopuolisuuden tunteesta. Uskon että ihmiset eivät tarkoittaneet mitään pahaa, mutta satuttaahan se silti kun jää yksin <3 Ja nytkin - kun kerrot avoimesti mitä tunnet - tulee sellainen tunne, että ei tiedä mitä sanoa? Ihan huikea selviytymistarina kuitenkin - kiitos kun jaoit!

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Ei niitä sanoja onneksi tarvitse olla. Riittää, että on. Ja varmaan sitä olisi tuntenut itsensä ulkopuoliseksi vaikka olisi ollut liuta ihmisiä ympärillä. Silloin kun omassa elämässä on jotain näin suurta murhetta, niin on vaikea nähdä ympärille. Kiitos kommentista ❤️

Vierailija
2/4 | 

Nämä on toki hankalia tilanteita myös niille ystäville, tai se ystävän kohtaaminen. Eräs tuttavani koki suuren menetyksen, ja jälkeenpäin hän suri sitä, että ystävät lakkasivat kriisin keskellä nimenomaan kysymästä mitä hänelle kuuluu. Sinä taas toivoit päinvastoin. Ehkä kuitenkin se läsnäolo on se tärkein, kysyi niitä kuulumisia tai ei. Ja ettei sitä surun aiheuttavaa asiaa tarvitse vältellä puheenaiheena, toki sureva/kriisin keskellä elävä henkilö tietää rajansa mistä sitten haluaa keskustella, ehkä ystävä hoksaa sitten varovaisemmin tunnustella tilannetta ja tarvittaessa kääntää keskustelun muihin aiheisiin.

Kiitos kun jaat tarinaasi, toivon teille kaikkea hyvää!

Heidi Forsell
Liittynyt9.8.2019

Joo, ei tällaiset tilanteet ole helppoja kenellekään, ja näin iso kriisi koskettaa monia ihmisiä.
Kyllä mäkin toivoin, että ihmiset kysyi kuulumisia, mutta siihen "mitä kuuluu" kysymykseen oli tosi vaikea vastata. Kun tavallaan kuului tosi hyvää, kun vauva oli hengissä, mutta sitten taas kuului ihan kamalaa kun se tilanne oli ihan hirveä. En siis oikein osannut vastata ko. kysymykseen.
Mutta kuten sanoit, se läsnäolo on tärkeintä. Kyllä ne kuulumisetkin käy ilmi, kun toinen on aidosti läsnä.
Kiitos kommentistasi. Kaikkea parasta myös sinulle :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityisen vauvan odotus

"Ja mitä nyt siitä, ennen oli vain ennen

Nyt on tulevaisuus ja sehän on toisenlainen

Kuin mihin asemoiduit, asemoidu vaan uudelleen"

​​​​​​ - Egotrippi , Ennen ja nyt

 

EGOTRIPPI: ENNEN JA NYT 

 

 

Meidän uusi elämä alkoi lokakuun viimeisenä päivänä vuonna 2017. Silloin kaikki muuttui. Ihan kaikki muuttui. Mikään ei ollut niinkuin oli ennen enkä koskaan voisi palata entiseen. Oli vain selvittävä jotenkin hetki kerrallaan eteenpäin. 


Siitä on pian kaksi vuotta aikaa. Olen selvinnyt hengissä. Olen vielä tässä. En aina ihan järjissäni, mutta vielä jotenkin tolkuissani. Näen vähän kirkkaammin kuin silloin, ja se on tärkeintä juuri nyt. Silloin en osannut kuvitellakaan, että olisin joskus tässä, kun elämä yhtäkkiä muuttui. En olisi ikinä uskonut, että siitä kaikesta voisi mitenkään edes selvitä. Lokakuun viimeinen päivä oli mun loppuelämäni ensimmäinen päivä. Tuosta lokakuun viimeisestä päivästä kirjoitan myöhempänä lisää. Nyt palataan kuitenkin hetkeksi vielä painajaisen alkuun. Palataan päivään, jolloin pelko saapui meidän perheeseen ensimmäisen kerran.


Lokakuun 2017 alussa me onnellisesti odotettiin meidän rakkausvauvaa. Oli ihanaa, että elämä oli kaikesta huolimatta siinä pisteessä, että meille oli tulossa vauva. Sekään ei ollut itsestäänselvää.

Raskautta elettiin viikoilla 19+2, ja mä tunsin jo vähän vauvan liikkeitä. Se oli ihanaa. Minussa asui toinen elämä, ja pystyin vihdoin tuntemaan sen. Oli maanantai-ilta, kun me hassuteltiin perheen lasten kanssa, ja mä yhtäkkiä luulin, että nyt lorahti pissaa housuun. Raskaana ja 36-vuotiaana voi käydä niin (tästä pitäisi puhua enemmän!). Menin vessaan todetakseni, että mun housut olikin täynnä verta. Peittelin ja suukottelin vanhimman lapsen yöunille, ja sanoin miehelle, että "mä rupesin vuotamaan". Ai jestas kuinka monta kertaa tota lausetta vielä toistettiin meidän raskauden aikana. Soitin hädissäni äitiyspolille, ja selitettyäni tilannetta kätilö pian totesi, että "moneskos tää olisi ollut", ja ajattelin, että se kätilö tiesi jo puhelimessa, että tää raskaus on menossa kesken. Kätilö kehoitti lähtemään päivystykseen. 

"Pysy sisällä" mä pyysin vauvalta monta kertaa, ja tunsin samalla kuinka lämmintä verta vaan valui musta ulos. 

Mä hyppäsin hädissäni auton rattiin, ja ajoin itse sairaalaan. Siellä mä moottoritiellä syksyn pimeillä posotin sairaalaan. "Pysy sisällä" mä pyysin vauvalta monta kertaa, ja tunsin samalla kuinka lämmintä verta vaan valui musta ulos. Päivystyksessä selitin itkien tilanteen. Hoitaja ohjasi minut odottamaan, ja pyysi kertomaan jos vuoto lisääntyy. Menin vessaan, ja laskin housut alas, kun veret läiskähti lattialle. Mä kirjaimellisesti lorisin verta sinne vessan lattialle. Ihan kuin jostain hanasta. Mä muistan vieläkin, miltä se lorina kuulosti, ja tuntui.

Siellä sängyssä mä makasin, kun mieshoitaja tuli pyörimään ympärille ja verenpaineita mittailemaan.  Pyysin saada jotakin vaippaa pöksyihin, ja se mies taisi tuoda mulle jonkun pienen Vuokkoset siteen. Muistan, kuinka yritin selittää, ettei side ja vuodon määrä nyt oikein kohtaa, mutta ei se mies tainnut ihan ymmärtää. Gynekologi lähetti minut äitiyspolille, jonne mieshoitaja minut saattoi. Se yritti jutella mukavia matkalla, mutta siinä vaiheessa, kun pelkää keskenmenoa, niin ei oikein juttu luista. Tuijotin sairaalan tyhjiä käytäviä, ja pelkäsin tulevaa. Hoitaja jätti mut istumaan äitiyspolin aulaan, jonka seinillä oli ultrakuvia vauvoista. Ne kuvat oli todella ahdistavia, kun mietin, että meneekö se mun oman ultrakuvan rakkaus nyt kesken. Mun olis tehnyt mieli huutaa sen hoitajan perään, että "älä jätä mua tähän yksin, kun pelottaa kamalasti", mutta en viitsinyt. Sillä oli varmasti kiire. Joku todella nuori nainen tuli synnyttämään, ja mun mies kyseli tilannetietoja. Pelotti niin paljon.

Aamulla vauva oli vielä mun sisällä, mutta niin oli myös pelko. Eikä mulla ollut vielä minkäänlaista käsitystä siitä, miten isoksi tuo pelko kasvaisi seuraavien viikkojen aikana. En tajunnut, että tähän astisen elämäni vaikein matka on vasta alussa.


Minut tutkittiin ja tuupattiin täyteen lääkkeitä. Sanottiin, että raskaus saattaa mennä kesken tai sitten ei mene. Puhuttiin hematoomasta, mutta en mä yhtään tajunnut, että mitä se tarkoitti. Jäin osastolle yöksi. Mun oli alun perin tarkoitus tulla sairaalaan seuraavana aamuna luuydinnäytteen ottoa varten omien epämääräisten veriarvojen takia, ja siinä mä sitten yön valvoin paniikissa ja mietin, että leukemia ja keskenmeno olisikin aika kohtuullinen reppu kannettavaksi yhdelle ihmiselle. Aamulla vauva oli vielä mun sisällä, mutta niin oli myös pelko. Eikä mulla ollut vielä minkäänlaista käsitystä siitä, miten isoksi tuo pelko kasvaisi seuraavien viikkojen aikana. En tajunnut, että tähän astisen elämäni vaikein matka on vasta alussa.


Nyt, kun mä katson tuota mun vajaa puolitoista vuotiasta erityistä ja erityisen ihanaa vauvaa, niin on pakko kiitollisena todeta ääneen, että kyllä on ollut ihan hitonmoinen matka. Tästä kaikki kuitenkin alkoi. Ja niin alkaa myös Uuden Elämän Selviytymisblogi. Blogi on osa meidän perheen tarinaa ja selviytymistä elämää mullistaneesta kriisistä. On aika erityinen juttu odottaa erityistä vauvaa, ja aloittaa elämä sellaisista lähtökohdista, mistä moni sydänlapsi elämänsä aloittaa. Matka on raskas eikä aina pääty toivotulla tavalla. Ei ole yhtään itsestään selvää, että meillä on nyt tuo elävä vauva, ja mä olen siitä ikuisesti kiitollinen.

On aika erityinen juttu odottaa erityistä vauvaa, ja aloittaa elämä sellaisista lähtökohdista, mistä moni sydänlapsi elämänsä aloittaa. Matka on raskas eikä aina pääty toivotulla tavalla.

Tähän erityiseen matkaan liittyy paljon vaikenemisen kulttuuria, koska on käytävä läpi kohtuuttoman isoja asioita. Elämän ja kuoleman asioita. On paljon sellaisia asioita, mitä muut eivät halua kuulla, ja sen takia olen itsekin vaiennut monta kertaa. En jaksa aina nähdä sitä vaivaantumista toisessa, kun puhutaan vaikeista asioista. Tämä on kuitenkin niin raskas matka, että mä toivon, ettei kenenkään tarvitsisi vaieta tai häpeillä ajatuksiaan ja tunteitaan. Ne ajatukset on joskus tosi rumia ja ahdistavia, mutta ne on osa tätä kaikkea. Blogia kirjoittaessani mä erityisesti toivon, että mun tekstit helpottaisivat jonkun toisen oloa, joka on matkalla samankaltaisessa helvetissä. Se helvetti on toisinaan yksinäinen paikka, kun sun ystävät tai lähipiiri ei käsitä yhtään sitä, mistä sä joudut menemään läpi. Kukaan niistä ei tiedä, miltä tuntuu, kun se pelko muuttaa teille asumaan. 


"Ja sä tiedät mitä voisit muutaa

Ja mitä taas et voi vaikka haluaisit

Ja sä tiedät mitä et voi saada

Mut kuka hullu menneitä asioita tahtoisi tulevaisuuteen"

- Egotrippi, Ennen ja nyt

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Uuden elämän selviytymisblogi kertoo selviytymisestä silloin, kun kaikki muuttuu. Selviytymisblogi kertoo erityisen vauvan odotuksesta, ja uusperheen arjesta pienen vaikeasti sydänvikaisen lapsen kanssa. Arki on täynnä iloja ja suruja, turhautumista ja intohimoja sekä pelkoa, ja epätoivon hetkiäkin. Ja rakkautta! Paljon rakkautta ja ajatuksia siitä, että elämän vaikeimmistakin asioista voi seurata paljon hyvää.

Blogia voit seurailla Facebookissa ja myös Instagram täytyy meidän perheen arjesta ja joskus juhlastakin

 

Laita kuunteluun myös minun ja ystäväni Podcast Itseni näköinen elämä

 

 

Blogiarkisto

2019

Kategoriat

Instagram