Lapsi kiljuu, potkii, lyö, huutaa ja paiskoo päätänsä lattiaan. Äiti ja isä kiristelee hermojaan ja puree hampaita yhteen. Meidän vauva 2015 on viety ja tilalle on vaihdettu uhmis.

 

 

2-vuotiaat toimivat hassulla tavalla. Vaikka ajattelet heidän parasta, he eivät ymmärrä tekoasi hyvänä. Annan lapselleni keksin hyvässä mielessä "hei sä teit jotain hyvää, kiitos kun autoit äitiä siivoamaan, syödäänkö keksit yhdessä?".

Lapsi mutustaa keksiä tyytyväisenä äidin kanssa, mutta kun keksi loppuu ja uutta ei saa, alkaa raivo.

Känkkäränkkä pyytää uutta keksiä. Yritän selittää, että syödään toiset sitten kun ollaan saatu siivous loppuun. Lapsi heittäytyy lattialle huutamaan, hakee katsekontaktia ja lyö päänsä kovaan lattiaan. Jos en häntä tässä kohtaa huomioi, tulee hän lyömään minua käsiin tai heittäytyy lattialle ja potkii jalkojani yllättävän suurella voimalla.

 

 

Nykyään kaikesta tapellaan ja haastetaan riitaa.

 

 Se alkoi jo taaperoiässä, noin puolentoista vuoden kohdalla. Aika tasan kaksi vuotta täytettyään kaikki romahti ja lähdettiin alamäkeä pitkin kohti pohjaa. Mikään ei enää kelpaa eikä mikään auta.

 

Valitaan yhdessä hauska lastenelokuva katsottavaksi. Taapero osoittaa Autot-elokuvaa ja laitan sen koneeseen pyörimään, mutta heti kun elokuva alkaa pyöriä, lapsi menee taas sekaisin ja kiljupotkukohtaus saa alkunsa. Saman tien koneen saa laittaa kiinni ja istun siinä lattialla taaperon henkisenä tukena samalla, kun päässä pyörii sanat "Ei helvetti, liikkuuko tän lapsen päässä yhtä järjen hiventäkään?"

 

Yritän löytää selityksiä kirjallisuudesta ja netistä, mutta kunnollisia vastauksia ei löydy. Lapsi etsii rajojaan ja sen tiedän, mutta mistä nämä järjettömät raivarit kumpuaa vaikka lapselle on tarjottu juuri sitä mitä hän haluaa?

 

Kirosanojen ja kiristyneiden hermojen sekamelskassa alan ajatella vauvaa. Voiko lapsesta kumpuava viha johtua mustasukkaisuudesta?

 

Taapero on ollut (lähes) aina hellä vauvaa kohtaan. Hän antaa suukkoja otsalle, halailee ja näyttää lelujaan ja selittää vauvalle miten ne toimii. Suutuspäissään hän ei ikinä kohdista vihaansa vauvaan, pelkästään vanhempiin.

Lapsivuodeosastolla vauva ei kiinnostanut isompaa lasta laisinkaan. Hän saattoi vilkaista vauvaa, mutta sitten hän meni etsimään äitinsä kengät ja sanoi "kotiin". Vauva on ollut isommalle lapselle siis kanssamatkustaja eikä kilpailija.

 

 

Joskus minusta tuntuu, että keinot alkaa loppua lapsen kanssa. Mikään ei auta. Olemme harkinneet päivähoidon aloittamista, jos se toisi lapselle jotain mihin purkaa ylimääräistä energiaa.

 

 

Lue myös:

Isäkuukaudet - Viisivuotias on pieni mu_kku

Suoraan sanottuna - Uupunut äiti kohtaa uhmaikäisen

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Nimeni on Jasmin. Olimme 16 ja 17 vuotiaita tehdessäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Nyt olemme 19 ja 20, meillä on ihana kaksivuotias poika sekä hänen lisäkseen aivan ihastuttava syyskuussa syntynyt tyttövauva. Kirjoitan meille tärkeistä asioista sekä tuiki tavallisesta arjestamme nuorina vanhempina.

Blogiarkisto

2017

Instagram