Ensimmäiset vastaukset teidän jättämiin kysymyksiin tulis nyt sitten tässä. Toivottavasti bongaatte vastaukset tekstistä, josta tulikin aikas pitkä :)

 Kuinka kauan olette miehesi kanssa pitäneet yhtä? Oliko hän elämäsi ensimmäinen rakkaus vai olitko seurustellut jo aiemmin? minkälaista elämää elit ennen vauvaa? Minkälaista elämä vauvan kanssa on?
 Oliko vauva suunniteltu? onko vauva-arki sitä mitä oletitkin? Miten tapasitte miehesi kanssa ? 
Omat perhesuhteet minkälaisia ?

Kun aloittaa vakavan parisuhteen 16 kesäisenä ja  perustaa perheen parikympin tienoilla, pakostakin sitä havahtuu miettimään, minkälaista elämä olisi jos emme olisi päätyneet näihin ratkaisuihin? Mitä jos emme olisikaan tavanneet mieheni kanssa niin nuorina? Jos elämän ensirakkaus olisikin kariutunut matkanvarrella? Mitä jos meillä ei olisikaan lasta? Hetki sitten käynnistyi seitsemäs vuosi yhdessä oloa ja uskallan meidän kohdalla väittää, että silloin on suuret tunteet pelissä, kun teiniajoista lähtien ollaan kelluttu samassa veneessä, eikä olla koskaan edes ajauduttu harkitsemaan lusikoiden jakoa. Pakostakin sitä tiedostaa, että elämä vois olla hyvinkin erilaista jos emme olisi nyt juuri tässä, perheellisenä.

Kyllä, tottakai mä huonoina päivänä mietin "että hitto, kun sais olla rauhassa edes hetken" mutta havahdun turhanpäiväiseen kiukutteluun ja mietin kannattaako todella ajatella sitä, mitä omalle kohdalle ei oikeasti toivoisi. Noilla lauseilla haluan luultavasti  vaan muistuttaa itseäni, että mielestäni on ihan okei olla välillä itsekäs ja ajatella, että asuisinpa yksin niin ei tarvitsis keräillä toisen likasia sukkia lattialta eikä tarvitsis huolehtia kuin itsestään sais vaan olla, käydä töissä ja antaa elämän rullaa eteenpäin niinkuin haluaa rullata, olla huolehtimatta huomisesta.  Mutta jotenkin sitä aina havahtuu miettimään, ettei kaikkien elämä ei etene niin helposti kun meidän. Ei kaikki löydä sitä oikeeta irc-gallerian teinihelvetistä eikä kaikki saa lasta, vaikkei sitä kirjaimellisesti niin yrittänytkään. Hetkittäin sitä tajuaa miten onnellinen saankaan olla.

Koen, että elämäni on nyt mielekkäämpää ja ns.tärkempää kun saan kasvattaa omaa lasta ja olla perheellinen. En siltikään tarkoita etteikö 22- vuotiaan elämä voisi olla mielekästä ilman lasta, en vaan omalla kohdalla enää osaa kuvitella, että olisinkin lähtenyt opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja pyrkinyt korkeakouluihin, saatika olla että olisin sinkku. Elämä on kuljettanut meidät tähän tilanteeseen ja olen äärettömän onnellinen siitä.

Ja mitä tulevaisuuteen tulee en ole asennoitunut niin, että kaikki tulevat vapaapäivät vietän huimalasta hop-loppiin juosten, enkä koskaan saa enää istahtaa alas ystävien kesken. Kyllä mä nään mut edelleen tyttöjen illassa kotkottamassa turhanpäiväisistä asioista, kuten siitä miten miehet ei vieläkään osaa pestä punaisia ja valkoisia likapyykkejä erikseen. Se, että onko voinut kutsua/lähteä viettämään tyttöjen iltaa hetken mielijohteesta on asia erikseen. Kaikkeen tulemiseen ja menemiseen tarvitaan pitkä sotasuunnitelma, jossa lapsi asettuu kaiken edelle. Ja silloin kun haluat päästä pois neljän seinän sisältä ystävien vastaan tuleminen on tärkeää, edes puoliväliin. Se helpottaa, kun kaveri tokaisee "kyllä ne sielä pärjää hetken ilman sua, nyt mennään ja eletään hetki niinkuin silloin skootteri tyttö aikaan".

Elämä ennen lasta oli tietysti huoletonta. Ainoa, asia mistä oikeestaan oli pakko huolehtia oli oma napa. Palkan tullessa, pakollisten kulujen jälkeen sen voikin sitten lähteä tuhlamaan shoppailun merkeissä, vai mitä? Eletään vaikka sitten puurolla, mutta nämä vaatteet ja sisustus esineet on saatava- ajatus on heittänyt kuperkeikkaa. Maailma ei todellakaan pyöri oman navan ympärillä, lapsi asettuu kaiken edelle. Lapsihan on kaikki kaikessa siitä lähtien kun olet sen tänne tuskaisesti pusertanut. En enää menekkään tuhlaamaan rahojani h&m aleihin, tai kyllähän mä menen mutta ekana kierrän kaikki lastenvaatteet ja mietin onko seuraavan koon ulkoiluvaatteet hommattuna tulevia syysiltoja varten? Saatan pitää shoppaillessa mekkoa kädessäni...ajattelin pukea sen elokuisiin häihin, mutta sukkahyllyn ohittaessa muistan, että Niilon sukat kävivät pieniksi. Kiikutan kiltisti mekon  paikalleen ja nappaan kasan sukkia. Täytyyhän sitä lapsella oikean kokoiset sukat olla. Murehditaan sitä mekkoa myöhemmin, eiköhän joku vanha mekko käy vallanmainioisti. Ja tottakai mä välillä hemmottelen itseänikin uusilla hankinnoilla, mutta ei se enää käy läheskään niin helposti kuin ennen vanhaan.

Musta olis kliseetä väittää, että kun oot tehnyt valintas perustaessas perheen, että  sulla ei oo oikeus enää elää muuta roolia kuin äidinroolia. Miksi aina väitetään, että sun tulee valita äitiys tai ulkona käymisen väliltä? Ihan kuin ne olisivat kaksi vaihtoehtoa, joista pitää päättää kumpaa polkua lähtee käppäilemään. Eiköhän siihenki löydy se kultainen keskitie, sen pitää vaan pysyä rajoissaan.

Nyt on sitten se nuoruus eletty ja korkokengät voi siivota pahvilaatikkoihin, nillähän ei enää tanssilattioille ehditä, kaikki bilemekotkin on syytä myydä kirpputorilla, nyt astuu kuvioihin verkkarit ja miehen vanha t-paita eikö se kerro siitä että olet nyt kotiäiti? - tälläistä ajattelu mailmaa en voi sietää.

 Ja aikahan tunnetusti juoksee ja parinvuoden päästä pyörittelenkin pullia jo lapsenlapsilleni, enkä todellakaan aio surkutella miksi en elänyt ja mennyt ? Kaikkea pystyy tekemään vaikka onkin äiti, se vaatii vaan oikeanlaista asennoitumista.  Eikö ne läheiset ihmiset ole mm. sitä varten, että voit halutessas heittää aivot narikkaan ? On tervettä lähteä tuulettumaan ja tunkea nenänsä vapauteen hetkeksi, mutta on myös tervettä tuntea syyllisyyttä lapsen hoitoon viemisestä, oothan sä vastuus tiennyt lapsia hankkiessasi. Irtipäästämisen tuska on toisaalta tosi vahvistavaa, sitä tajuaa miten tärkeänä itseään pitää ja niin mun mielestä kuuluukin äitinä tuntea. Kyllähän se on normaalia, että oot lapsellesi kaikki kaikessa.  Ja tottakai, lapsi on äitinä sulle kaikki kaikessa.

Enkä mä väitä, ettei elämä vois olla upeeta ilman lasta.  Halusin vaan jakaa oman kokemukseni tästä valtavasta elämänmuutoksesta jota olen kokenut vasta muutaman kuukauden, siitä lähtien kun minusta ja esikoisestani tuli yksilöitä. Mielestäni on hyvin paljon kiinni siitä minkälaisen roolin äitinä otat? Uskallatko antaa vastuun hetkeksi jollekkin muulle? Itsellänikin on vielä opittavaa siinä, että muutkin osaa hoitaa lastamme, ne hoitaa omalla tavallaan. Ne ei ehkä tiedä, että puhdas rätti ei kelpaa ilta itkun tullessa, eivätkä osaa mennä kaivamaan pyykkikorista mahdollisimman likaista maidolta tuoksuvaa rättiä. Ne ehkä antaa meidän lapsen huutaa turhaan, mutta yrittää parhaansa. Ne ei tee sitä virhettä, että soittaa hädän tullessa heti apua.Vaan ne auttaa mua säilyttämään  ystävä suhteeni ja päästävät meidät hoitamaan parisuhdetta silloin tällöin, ihan vain kahdestaan.

Mä ainakin pidän yhtä vanhempiini lähes päivittäin, kerron niille tulevan kuukauden suunnitelmia ja pienesti jo ehdottelen niitä päiviä kun kaipaisin isovanhempien auttavia käsiä. Kummit valitsimme mm. sillä perusteella, että tarvittaessa voimme soittaa apua ja tiedämme, että heihin voi luottaa. Jos vaikka päätämmekin lähteä kahdestaan etelänlomalle. Täytyyhän jonkun silloin pystyä korvaamaan äidin ja isän rooli hetkellisesti , meidän ladatessa akkuja. Oon myös välillä miettinyt jos olisimmekin päättäneet hankkia lapsen vasta lähemmäs 30-40 vuoden ikää, minkä ikäisiä isovanhemmat olisivat siinä vaiheessa? Siinä vaiheessa he pikemminkin tarvitsevat hoitajaa, eivätkä jaksa välttämättä osallistua niin paljon lapsenlapsensa elämään. Nyt pienestä lapsestamme vanhempien lisäksi saa nauttia täysin siemauksin myös isovanhemmat.

Äitinä olet lapsessa kiinni 24/7 ja olenkin ihmetellyt mistä äitiysloma -sanaan on eksynyt tuo loma? Oothan sä lomalla töistä joo, mutta lomasta tulee pikemminkin mieleen kreikan matka palmujen alle tai mökkiviikonloppu vailla huolia huomisesta.  Ainakin ensimmäisen vuoden lapsi on erityisen kiinni äidissä, vaikka kuinka olisi "osallistuva" isi mukana kuvioissa. Äiti on vaan aina äiti, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Mutta haluan rohkaista, teitä lapsia miettiviä ja odottavia äitejä, että lapsen kanssa voi tehdä vaikka mitä, voit lähes elää samanlaista elämää kuin ennen lasta. On vaan ymmärrettävä äidinroolin tärkeys ja katsottava pidemmälle kuin omaan napaansa. On ehdottomasti osattava laittaa asiat tärkeys järjestykseen. Niinkuin jo tekstissä mainitsin on paljon asenteestasi kiinni kuinka paljon se äitinä oleminen vaikuttaa elämään niin negatiivisella kuin positiivisella tavalla. Minusta elää ehtii aina, mutta lasten teon aika on valitettavasti rajallinen. Tottakai lapsen saannin myötä elämä rajottuu, mutta ei siitä mahdotonta tule.  Uskon, että ehdin nähdä mailmaa tarpeeksi lapseni kanssa.

Toivon, että viiden vuoden päästä istumme oman kotimme takapihalla  ja katsotaan kahta lastamme ja todetaan "mitä elämä olisikaan ilman heitä" samalla ihmetellään sitä miten jaksoimmekaan läpi vauva vuoden ja olemme iloisia, että isi jaksoi siitä huolimatta käydä insinööri koulun kunnialla loppuun.

Mikään ei ole siis yllättäny minua vauva-arjessa, olen tajunnut eläväni elämäni hienoimpia hetkiä. Sen takia välillä uskallan jopa sanoa ääneen miettiväni Niilon sisarukselle jo nimeä. On se oma lapsi vaan niin upea asia, etten sitä sanoiksikaan osaa pukea.

Mahtavaa viikkoa kaikille, niin teille perheellisille kuin sinkku ihmisillekkin ja kaikille siltä väliltä.

Kommentit (12)

Mustaki on ihan mahtavaa ku mun vanhemmista näkee kuinka paljon ne nauttii lapsenlapsen näkemisestä ja yhdessä touhuumisesta. Kaiken ne miettii aina Adeliinan ehdoilla, mm. uuden huvilan sisustuksessa otetaan huomioon, että siellä pyörii pieni lapsi. Ade saa oman sängyn ja piirrustuksia muutettiin sen verran, että yhteen makkareista tulee parvi, siellä on sitten kiva vähän isompana nukkua :) Mofa on suunnitellu ens kesänä rakentavansa oman leikkimökin Adelle, josta tulee ulkonäöltään saman tyylinen kun huvila ja rantasauna.

Myös mun isovanhemmista, eli Aden isoisovanhemmista näkee kuinka ilosia he on ku tullaan kylään :) kerkes Aden isoisoisomummuki näkemään vuoden verran Aden touhuumista, kunnes nukkui pois...

Anonyymi

Ihana teksti oli ! ♡ Oon kauan jo seuraillut ja lukenut blogiasi, mutta en ole tainnut ennen kommentoida. Sinulla on tosi kiva blogi! :)
-Eeni

onpa kiva kuulla, että tykkäät blogistani :) Ja mukava,että anonyymit lukijat kommentoivat, ja oonkin hämmästynyt että teitä on aikas paljon

meilläkin nuo isoisovanhemmat ovat hurmioituneita pikku Niilosta :) Ihana juttu, että Ade ehti tavata isoisoisomummunsakkin, ei monella sellaista mahdollisuutta ole :)

Anonyymi

Ihailen sun tapaa tuoda mielipiteitäsi esille ja se miten hienosti saat kaiken taivutettua sanoiksi! Monesti saa jotenkin agressiivisen ja päällekäyvän kuvan joidenkin bloggaajien teksteistä...
Kivaa juhannusta!

Kiitos, kyllä mulla meneekin aikaa kun näitä tekstejä rustailen :) en vaan oo sellanen " mitä tänään tehtiin" postaaja, vaan tykkään tarttua aihealueisiin vähä syvemmin :) hyvää juhannusta myös sinulle, toivotaan ettei sentään lunta sada !

Jälleen kerran kommentti, joka kuuluu ehdottomasti kommentteihin, jotka innostavat pitämään blogia, vaikka se ei lukijoiltaan olekkaan päätähuimaava :) kiitos!!!!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tiitukatriina blogin takana häärää (someriippuvainen) äiti, joka viettää vauhdikasta mamalifeä miesvaltaisessa perheessä. Kahden pojan 03/14 ja 11/16 ylpeä äiti, sekä tulevan insinöörin hääkuumeileva avovaimo. Lämpimästi tervetuloa mukaan! 

 

Ota yhteyttä bloggariin tiitutiiakatriina(at)gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat

Instagram