Se ei näy päällepäin, koska taistelen niin kovin vastaan.Tuo super voimakas hormoonihyökkäys vaan valtaa mut päivittäin. Koen hetkittäin, että olen erittäin epäonnistunut äitinä, ystävänä ja sielunkumppanina. Tuo inhottava minuuteista tunteihin viihtyvä alakuloisuus.
Olisi varmaan helpompi jos osaisi puhua tai pyytää apua. Oikeestaan paremmin sanottuna jos osaisin ottaa apua vastaan. Jos osaisin lopettaa ajatuksen "vain minä osaan hoitaa lastani". Jos vaikka oikeesti nukkuisi silloin kun siihen on mahdollisuus. Ja meillähän on niin hyvin nukkuva vauvakin.
 " äitiiii, ota mut takaisin syliin", joka kerta kun hellitän otteeni hetkeksikin. Näen  silmissäni miten tuo ojentaa kätensä takaisin luokseni . Kahden kuukauden ikäisenä se tuskin on mahdollista, tuskin tuo sitä ainakaa tietoisesti tekee. Oon vaan iskostanut tuon liian kovaa päähäni, luulen ettei vauva pärjää hetkeäkään ilman minua. Välillä nimittäin havahdun "vahtivani" nukkuvaa vauvaa, en vaan saa hellitettyä otettani millään.
Mä todella tietoisesti ylisuoritan. 
 

En ajatellut päästää sua enempää valloilleen. Yritän taistella niin kovin vastaan. En vaan suostu asettumaan luovuttajan saappaisiin.
Olisitko vaan ystävällinen ja lähtisit pois. Nyt sun olis vielä helppo kadota, sillä et ole vielä mahdoton este ylitettäväksi. En anna sun nimittäin pahentua. Vihaan sinua.
Kesti hetken vain tajuta mikä mulla on. Yhtään sen kaunistelematta uskallan sen myöntää.
 Minulla on babyblues.
Haluan kuitenkin muistuttaa, että raskauden jälkeisestä masennukseta en osaa sanoa mitään. Se on asia erikseen.

Kommentit (13)

AM

Hieno teksti, ja tosta vaan eteen- ja ylöspäin! Olet hyvä äiti ja apua pitää/saa haluta ja tarvita. Stemppiä sinne!♥ Ja ihanaa blogia pisät! :)

Mä en tiedä mistä, mutta jossain vaiheessa mulle tuli sellanen olo, että kaikki ei oo ok. Et jotenkaan ehkä enää kirjottanut tänne tai fb niin iloiseen tyyliin (ihankun se kaiken kertoisi, ei, mutta kuitenkin) mutta en kehdannut kysyä, koska ei kuitenkaan kovin paljon jutella muutenkaan.

Kaikki kyllä helpottaa ajan kanssa ja älä pelkää jutella neuvolassa tms jos siltä tuntuu ❤️

Ehkä toi lause "kaikki ei oo ok" ei välttämättä oo se mitä tällä hain. Täähän on nimittäin tosi yleistä ja johtuu onneksi vain hormooneista ja on ohimenevää.. ehkä sit voisi huolestua jos tää olis jatkuvaa eikä helpottais ollenkaan.. Pitäis vaan osata höllätä...Kiitos ihanasta kommentista ja omaat kyllä huomaavaisen asenteen

Mä oon näin jälkikäteen miettiny et oiskohan mullakin ollu pienimuotoista masentelua tuolloin vai johtuko vaan väsymyksestä :o muistan useemmat kerrat itkeneeni sitä kuinka huono äiti olen ja tuntuu etten riitä meijän pojulle :/ onneks noi on menny ohi ja nykyyän tunnen itteni maailman tärkeimmäks Aksulle :)

Itse en onneksi mitään masentuneisuutta tunne, mutta juuri sellaista pientä epäonnistumista vaikka kaikki oliskin hyvin :) esim jos on ollut kovsasti itkua usempi tunti ja sitten kun viimen nukahtaa niin tirauttelen kyyneleitä.. Vaikka sehän on iloinen asia että vihdoin nukahti :) hassua..

Niinpä ja onneksi sulla on ihmisiä joille puhua jos tuntuu pahalta ja tietenkin se oma pieni tuhiseva vauva, joka niin täydellisesti sinua rakastaa

Sitten vielä kun luottaisi/uskoisi että muutkin osaavat ja pitäisi suunsa kiinni kun on kerrankin kädet vapaana vauvasta.. Liian monta kertaa vaan käynnyt se että esim itkevä vauva tulee aina jostain kumman syystä takaisin syliini ja rauhoittuu :) heh, no onnkeks toi isi jotenkin ainakin ymmärtää mun "vain äiti osaa" lohduttaa - tarvetta :)

Hieno teksti kyllä kaikinpuolin.
Itsekkin miettiny et olisko minulla myös Babybluessia tai vähän jotain masennusta, nimittäin välillä itkettää ihan kaikki asiat.. ohjelmat, laulut, videot yms..välillä tuntuu ettei voimat riitä mihinkään ja mielialat vaihtelee paljon. Pidän itseäni kuitenkin hyvänä äitinä niinkuin varmaan jokainen vaikka oliskin pientä masennusta tai alakuloisuutta. Esikoisen kohdalla oli selvä masennus joka meni parissa kuukaudessa ohi mieheni ansiosta :)! Mutta nyt kun sukulaiset ja kaikki ystävät asuu 750 kilometrin päässä niin ei oo sitä tukiverkostoa lähellä. Onneks on sentään puhelimet keksitty niin voi purkaa sydäntään sitten puhelimessa . En meinaa päästää sitä pirulaista enään päähäni.. nautin lapsistani ja perheestäni/elämästä.
Voimahali myös täältä, tsemppiä!!! ♥

Kiitos tuosta ihana pitkästä ja tsemppaavasta kommentistasi :) onneksi kaikki läheiset asuu lähellä ja tukiverkostoa löytyy. Kaikkea hyvää sinneppäin ja käyn ehdottomasti kurkkaamassa blogiasia. Ainiin, tervetuloa :) !

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tiitukatriina blogin takana häärää (someriippuvainen) äiti, joka viettää vauhdikasta mamalifeä miesvaltaisessa perheessä. Kahden pojan 03/14 ja 11/16 ylpeä äiti, sekä tulevan insinöörin hääkuumeileva avovaimo. Lämpimästi tervetuloa mukaan! 

 

Ota yhteyttä bloggariin tiitutiiakatriina(at)gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015
2014

Kategoriat

Instagram