Kirjoitukset avainsanalla vierihoito

 

Kesäkuussa avasin aikaa, jonka vietimme keskolassa pojan syntymän jälkeen. Sitä kaikkea tunnemyrskyä, jonka tilanne tuoreessa äidissä herätti. Edelleen näin kahdeksan kuukautta myöhemmin ne tunteet ovat olemassa, toiset kipeinä muistoina, toiset ihan jokapäiväisessä arjessamme.

Yhä edelleen joskus mietin, miltä hänestä on mahtanut tuntua siellä. Johtojen keskellä, ja hätään on vastannut joku muu kuin oma äiti tai isä. Paljon eri ihmisiä päivän aikana, eikä koskaan ole voinut tietää kuka se tällä kertaa on. Kaikki ne verikokeet ja muut tutkimukset, joiden armoille hän joutui. Miltä se kipu on hänestä tuntunut? Onko olo ollut turvaton?

Kun on joutunut vasten tahtoaan olemaan lapsestaan erossa tämän elämän ensihetkinä, tuntee jollain tapaa haluavansa korvata menetetyn yhteisen ajan. Ei oikein enää osaa olla erossa ollenkaan. Sen jälkeen kun hän kotiutui, olen ollut mahdollisimman paljon lähellä ja saatavilla. Halunnut, että hänellä olisi hyvä ja turvallinen olo. Totta kai, sitähän jokainen äiti toivoo. Ihan nyt lähiaikoina vasta olen havahtunut siihen, että ehkä pitäisi välillä oppia myös irrottamaan. Tekemään vaikka ihan yksin jotain, ja olla taas muutakin kuin äiti. Olla ihan vain minä itse.
Myös kiintymyssuhdetta olen miettinyt. Mitä jos sen kehittyminen jäi puutteelliseksi, kun alun vuorovaikutus ei ollut yhtä intensiivistä kuin pitäisi? Olen tehnyt kaikkeni ja vähän enemmänkin korjatakseni tilanteen. Uskon vahvasti, ja lapsestani kyllä näenkin, että meillä on hyvä turvallinen kiintymyssuhde. Mutta sen eteen on tehty tuplasti töitä, ja tehdään tietysti jatkossakin.

 

Miten vierihoidon epäonnistuminen on vaikuttanut arkeenne?

 

Suosittelen lukemaan myös Puhu muru -blogin koskettavan tekstin "Pelkäsin rakastaa sinua, vauvani."

Kommentit (2)

Vierailija

Ei kannata jäädä jumiin menneisyyteen. Asiat on mennyt niin kuin ne ovat. Ole rakastava äiti lapsellesi nyt ja tässä - päästä irti pelosta ja surusta. Et voi sille mitään miten asiat on mennyt, lapsesi on nyt rakastavissa käsissä. Kaikki on hyvin! Luota siihen <3

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Kiitos kommentistasi! <3 Pikkuhiljaa kaikkeen on tottunut ja oppinut jollain tapaa hyväksymäänkin hankalan alkutaipaleen, vaikka tiestysti se edelleen harmittaa. Raskas kokemus, jota ei varmasti koskaan unohda. Mutta kuten sanoit, ollaan tässä ja nyt!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Eräässä facebookin ryhmässä oli joku aika sitten  mielenkiintoinen keskustelunaloitus. Pointti oli, onko ok kutsua vierihoito-osastolle myös muita vieraita isän ja mahdollisten sisarusten lisäksi.

Mitä mieltä sinä olet? Keitä onnekkaita pääsi teidän vauvaanne tervehtimään jo tämän elämän ensipäivinä?

 

Olin ollut siinä uskossa, että sairaaloiden yleinen käytäntö olisi sallia vain lähimmät perheenjäsenet. Kommentteja lukiessani yllätyin. 

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei ainakaan huoneisiin ole sopivaa kutsua enempää vieraita. On muiden vastasynnyttäneiden äitien kunnioittamista, että jokaiselle annetaan rauha elää omassa vauvakuplassaan, ja levätä mahdollisuuksien mukaan. Itse ainakin olin todella väsynyt useamman vuorokauden valvomisesta. Ja vaikka oma vauvani oli keskolassa, kaipasin lepoa. 

Monelle uuteen tulokkaaseen tutustuvalle vanhemmalle ensipäivät ovat hyvin intiimejä. Harjoitellaan syömistä, nukkumista ja ollaan mahdollisimman paljon ihokontaktissa. Olisihan se nyt ikävä, jos verhon takana kokoontuisi enemmänkin porukkaa. 
 

Ja valitettava fakta on, että mitä enemmän vieraita, sitä enemmän pöpöjä. Hyvä käsihygieniakaan ei aina auta asiaa, joten parempi pitää vierailijamäärä minimissä. Osastolla ollessa kyseessähän ei ole vain sinun lapsesi. 

 

Mitä mieltä sinä olet?

 

Kommentit (9)

Vierailija

Ei mua ainakana haitannut muiden vieraat vaikka mut oli leikattu samana aamuna 4 päivän käynnistelyjen jälkeen... itselläni kävi myös liuta vieraita seuraavana päivänä, omat sisarukset, muutama ystävä, isovanhemmat...

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Näin me olemme kaikki erilaisia! Toinen toivoo rauhaa, toinen paljon läheisiä ympärilleen. :)

Vierailija

Porissa on Satakunnan keskussairaalan synnärillä ollut sen pahimman lintuinfluenssan jälkeen liki totaalikielto muille vieraille, paitsi isälle ja sisaruksille. Itsekään en mummuna päässyt lapsenlasta sinne katsomaan. Toisaalta se on mielestäni ok, vaikka vähän päähän ottaisikin. Itse halusin ensimmäisen saadessani paljon vieraita käymään, mutta toisen ja kolmannen kohdalla olin onnellinen kun ei vieraita käynyt ja sain edes vähän levättyä. Kolmannen kohdalla kävi niin, että sain vielä olla yksin huoneessa, niin olo oli jo liki hotellilomalla :)

Vierailija

Mä tykkäsin tästä Porissa. Saatiin rauhassa tutustua vauvaan ilman sukulaisten hössötystä, eikä tarvinnut keksiä mitään syitä. Kuvia saa kännykällä lähetettyä. Riittää sitä kauhea tunkua sitte kotona.

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Mummuna varmasti tekisi mieli heti käydä tervehtimässä uutta perheenjäsentä. 💕 Voin kuvitella, itsekin olisin malttanaton! :D Oma siskonikin olisi kovasti halunnut heti vauvaani katsomaan, mutta valitettavasti vauva oli teho-osastolla. Olisipa ihana kun saisi vierihoitaa vauvaansa ihan omassa rauhassa, ihan yksin huoneessa!

Vierailija

meillä oli osastolla niin että huoneeeseen sai tulla vain OMA perhe, oli erikseen aula jonne sai muitakin sitten tulla, tämä oli mielestäni hyvä järjestely :)

Kolmen äiti päijät-hämeestä

Meillä sai kanssa tulla huoneeseen lapsen isä ja sisarukset. Aulaan sai vierailuaikana tulla lapsen isovanhemmat. Tosin meillä on käynyt kyllä samaan syssyyn isovanhempien kans mun sisarukset aina. Mun mielestä on ihanaa että läheiset haluaa tulla katsomaan vastasyntynyttä heti ja tietty äitiäkin 😉

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Aulassa vierailun minäki toki ymmärrän! :) Meillä on kaikilla niin erilaisia synnytyksiä takanamme, toiset kaipaavat tukea ja seuraa, toiset rauhaa. 💕

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistan elävästi mikä taakka harteillani istuin päivät pieni vastasyntynyt poikani sylissä vastasyntyneiden osastolla. Koska se vain tuntui niin väärältä. Muut saivat pitää ihania kääröjään sylissä kellonympäri vierihoito-osastolla, olisin halunnut kokea saman.

Tässä postauksessa kerroinkin kuinka rajun raskaushepatoosin myötä esikoispoikamme syntyi raskausviikolla 36+0. Painoa hän oli kerryttänyt ruhtinaalliset 3165g. Pojalla oli syntyessään hengitysvaikeuksia ja vihreän lapsiveden myötä kohonneet tulehdusarvot. Pian myös bilirubiiniarvot kohosivat ja väsyttivät pientä entuudestaan. Ensimmäisen vuorokauden hän vietti teho-osastolla saaden lisähappea ja siirtyi sitten vastasyntyneiden osastolle.

Ero oli raskas heti siitä sekunnista kun vauva vietiin teholle. Vain hetki sitten olin saanut ensi kertaa syliini tuon pienen ihmeen jota olin odottanut kahdeksan kuukautta. Yhtäkkiä olin jäänyt yksin makaamaan tyhjään synnytyssaliin ilman vauvaani joka matkasi kaapissa isänsä saattelemana vastasyntyneiden teho-osastolle. Ei ihan sitä mitä olin mielessäni niiden kahdeksan kuukauden aikana kuvitellut. Synnytyssalilta lähdin pyörätuolilla synnyttäneiden osastolle, jossa muut äidit hoitivat onnellisina pieniä vauvojaan. Onnellinen olin minäkin, mutta väkisin tunsin katkeruutta siitä etten minä saanut kokea samaa. Olin synnytyksen jälkeen todella väsynyt mutta muutaman tunnin levättyäni lähdimme mieheni kanssa teho-osastolle. Matka sairaalan alla menevillä käytävillä tuntui kestävän ikuisuuden, odotin kovasti että pääsisin näkemään vauvan.

Vastasyntyneiden teho-osastolla oli rauhallinen tunnelma, ympäriltä kuului vain mittauslaitteiden tasainen piippaus ja satunnaista hoitajien hiljaista keskustelua. Katselin ympärilleni, joka puolella oli vauvasänkyjä joissa nukkui pieniä väsyneitä vauvoja. Etsin omaani, kysyin lähimmältä hoitajalta ja sieltä hän löytyi. Lähimmästä sängystä happiviiksineen, sininen Angry Birds -pipo päässä. Kasvot olivat turvonneet ja mustelmilla mutta kyllähän sieltä omani tunnistin.

Joka aamu heti herätessäni oli tunne että nyt pitäisi jo olla menossa, huolimatta siitä olinko nukkunut yön aikana juuri lainkaan. Tunsin jatkuvasti olevani väärässä paikassa, jos en ollut vauvan luona. Juoksun kanssa kiirehdin häntä hoitamaan.

Päivällä pidin häntä sylissä kaiken aikaa, vaihdoin vaipat, kylvetin ja ruokin. Ruokailu sujui nenämahaletkusta ja sen verran tuttipullosta kuin hän jaksoi syödä. Olin onnellinen jokaisesta tipasta jonka hän tuttipullosta jaksoi niellä, sillä jokainen tippa oli lähempänä kotiinpääsyä.

Illalla laskin lapseni sairaalan muoviseen vauvansänkyyn ja lähdin. Ihan joka ikinen kerta itkin, ensimmäiset illat omalla osastollani toisessa päässä sairaalaa ja sitten autossa matkalla kotiin. Koskaan en lähtenyt niin että vauva olisi ollut hereillä, syötin hänet ja lähdin kun hän nukkui. En halunnut ajatella että yön aikana hän on useasti hereillä enkä ole siellä hänen itkuaan tyynnyttämässä.

Nukuin huonosti, en vain siksi että yöllä piti herätä useampaan otteeseen pumppaamaan sairaalasta lainaamallani rintapumpulla maidontuotannon ylläpitämiseksi, vaan myös siksi että ikävöin vauvaa joka sekunti. Yhden yön vietin osastolla vauvaa hoivaten. Silloin saimme käyttöömme perhehuoneen, mutta muuten yöpyminen olisi ollut hankalampi järjestää sillä vauvallamme oli ”kämppiksenä” toinen hoitajien hellää hoivaa tarvitseva pienokainen.

Kaiken kaikkiaan osastojakso kesti vain viikon, mutta joka hetki tuntui ikuisuudelta. Välillä mietin olinko oikeutettu suremaan niin valtavasti kun asiamme olivat kuitenkin aika hyvin. Osastolla oli paljon pienempiäkin vauvoja joilla edessä oli pidempi osastojakso kuin meillä. Ei kuitenkaan mennyt kauaa ennen kuin ymmärsin, että kun vauvan elämä alkaa epätavallisissa olosuhteissa erossa omista vanhemmista, ei syntymämitoilla, viikoilla tai sairaalajakson kestolla ole merkitystä. Sillä jokaiselle tuoreelle äidille ja isälle ne läpikäydyt tunteet ovat yhtä aitoja ja merkityksellisiä. Aina ero omasta vauvasta tuntuu vääryydeltä, sillä mikä olisi sen luonnottomampaa kuin viedä vastasyntynyt äidin turvallisesta sylistä. Hän ei kuulu yksin omaan sänkyyn johtojen ympäröitäväksi eikä juuri synnyttäneen äidin  kuulu nukkua yksin.

Kommentit (12)

Anni Menossa

Voi kuinka koskettavaa! Sattumalta löysin kirjoituksesi juuri, kun olin itse kirjoittanut rv 24+5 syntyneen pienen kummityttöni tilanteen vuoksi TAYSin vastasyntyneiden teho-osastolta. Vaikka kummitytön tilanne on ymmärrettävästi vakavampi, ovat tunteet samat: niin väärin, ettei vauvan kanssa saa olla koko ajan.

Onneksi kaikki meni hyvin, ja voitte nyt nauttia yhdessä vauvavuodesta! :)

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Luin tekstisi, niin paljon tuttuja juttuja ja muistoja joihin palata sen myötä! Paljon tsemppiä kummitytöllesi ja hänen perheelleen, keskoset ovat taistelijoita! <3

Vierailija

❤ niin samoja tunteita ja ajatuksia kävin läpi, kun esikoisen syntyi. Hän syntyi täysiaikaisena, mutta joutui teholla, jossa oli muutaman päipän ja sitten osastolla pari päivää..kaikenkaikkiaan alle viikon. Edelleenkin pääsee itku, kun sitä aikaa tarkemmin mietin. Onneksi nyt on kaikki hyvin.

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Tunteet ovat kyllä pinnassa kun vähänkään muistelee tuota aikaa. Onneksi kaikki on hyvin. <3

Susanna_86

Tiedän tämän tunteen! Kaksospoikamme syntyivät 4vkoa etuajassa raskausmyrkytyksen vuoksi ja ensimmäisen vrk:n he viettivät teho-osastolla ja sitten seuraavat viikot lastenosastolla. Ruokailu tapahtui pääosin nenämahaletkun kautta. Heillä oli muuten kaikki hyvin mutta sain pitää heitä lähelläni niin vähän aikaa. Mietin usein onko se tuonut jotain "traumoja" heille. Olen onnellinen että heillä oli toisensa mutta se tuska ja ikävä oli todella raastavaa ja alkuaikoina tuntui kuin minulta olisi evätty tilaisuus olla äiti. Kiitos kirjoituksestasi, tämä on tärkeä aihe! 

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Tuota trauma-asiaa olen muuten pohtinut itsekin! Tuntui kyllä kaikin puolin kamalalta, vaikka samaan aikaan olin hirvittävän kiitollinen siitä miten hyvää hoitoa pienokaisille on tarjolla tänä päivänä.

Vierailija

Samat tunteet olen läpikäynyt mikäkin 5kk sitten. Elämässä on kaikenlaista tullut eteen, mutta tuolloin läpikäymät tuntemukset jätti kyllä kaiken alleen.. mekin oltiin sairaalassa viikon, joka tuntui kuukaudelta. Eri osastoilla olimme 4 päivää ja niin kauan myöskään mies ei saanut jäädä sairaalaan yöksi. Se tunne oli aivan järkyttävää kun illalla lähdimme vauvan luota ja miehen piti lähteä vielä kotiin, kaikki eripaikoissa ja kaikilla varmasti kova ikävä toisiamme. Nytkin tuli niin tunteet pintaan kuin luin kirjoituksesi.. asiaa en ole oikein käynyt vieläkään läpi vaikka yli olen toki siitä päässyt. Tällä hetkellä ihana vauva tuhisee terveenä vieressä, se on kuitenkin tärkeintä.

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Viikko on todellakin pitkä aika elää näin luonnottomassa tilanteessa! Minäkin muistan miten kamalaa oli joutua synnytyssalista lähtiessä yksin osastolle, vaikka lepoa kaipasinkin. Mies kotona ja vauva toisella puolella sairaalaa. Ei siinä kauaa malttanut levätä. Onneksi meillä ja teillä nyt vauvoilla kaikki hyvin. <3

Vierailija

Tää iski syvälle,koska miun molemmat lapset olivat viikon teholla. Toinen 3"v,toinen 2 kk sitten ja muistan sen tuskan ja ikävän niin selvästi. Kukaan tätä kokematon ei voi varmasti ymmärtää sitä raastavaa kaipuuta ja sylin tyhjyyttä,kun vauva on muualla. Ja vaikka hoito olosi hyvää,pelko hiipi aika ajoin kummittelemaan :/

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Tätä minäkin pelkään, että saman joutuu kokemaan vielä uudestaan jos joskus toinen siunaantuu! 😔

Nelli / Kochanie

Mun esikoinen syntyi 37+2 ja vietti 10 päivää lastenosastolla. Pystyn hyvin samaistumaan sun kirjoitukseen, niin tuttuja fiiliksiä! Olin aika pitkään surullinen ja ehkä vähän katkerakin siitä, etten saanut kokea sitä vierihoito-aikaa vauvani kanssa - vaikka toki olin myös kiitollinen siitä, että vauva sai osastolla hyvää hoitoa eikä hänellä ollut hengenhätää. Kotiin päästyä tyhjä syli tuntui ihan hirveältä ja ikävä raastavalta, samoin kun ajatus siitä että joku muu kuin minä siellä hoitaa, lohduttaa ja kantaa lastani. Kun tulin uudelleen raskaaksi, pelkäsin ihan hirveästi että sama toistuisi mutta onnekseni 36+1 syntynyt vauvani vietti vain yhden yön lastenosastolla ja sitten sain hänet vierihoitoon <3 oon tosi onnellinen, että sain vihdoin kokea senkin!

Miitta
Liittynyt21.4.2017

Tuo katkeruus on kyllä tuttu tunne. Toivon joskus vielä itsekin saavani kokea tuon vierihoidon. 😊 Ihana että teillä toisen kohdalla se onnistui!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

22-vuotias pienen pojannappulan (2/17) äiti Oulusta. Äitiyslomalla sairaanhoitajan opinnoista. Vaikean raskausajan ja vauvan ennenaikaisen syntymän myötä opetellaan uutta, rakastetaan isosti ja nautitaan elämästä tässä ja nyt. Kotona vauvan kanssa hääräävät myös vauvan isä ja lemmikkikatraamme kaksi italianvinttikoiraa sekä kissavanhus.

Teemat

Blogiarkisto

2017

Instagram