Kuva: Pixabay

Entä jos raskausaika ei olekaan hekumallista odotusta, vaan silkkaa pelkoa ja yksinäisyyttä?

Kerroin aiemmin ystäväni raskaudesta, joka ei ollutkaan ruusunpunaista unelmaa. Ystäväni pelkäsi. Läheiset ympärillä pelkäsi. Nyt muutama kuukausi myöhemmin saan kertoa, kuinka odotus pättyi.

20 viikkoa maaten. Siis kaksikymmentä viikkoa!

Päivä päivältä ja viikko viikolta ystäväni raskaus eteni. Pitkien yksinäisten päivien, iltojen ja öiden jälkeen raskaus oli edennyt niin pitkälle, että hänet uskallettiin siirtää kotikaupunkiin. Se oli hänelle yksi suurimpia etappeja. Olla taas omassa, tutussa kaupungissa. 

Lapsen syntymiseen kasvetaan.

Osastoelämä kuitenkin jatkui. Muutamina hetkinä ystäväni pääsi käymään omassa kodissaan. Voi vain kuvitella minkä tunteiden myllerrys onkaan ollut. Yleensä odottava äiti saa laittaa kotia pienokaista varten pikkuhiljaa. Tavallaan lapsen syntymiseen kasvaa niiden pieniltä tuntuvien arkisten asioiden lomassa. Pikkupyykin pesua, sängyn laittoa, vauvatarvikkeiden hankintaa. Harvoin kukaan joutuu valmistautumaan pienokaisen syntymään muutamassa hetkessä. Ystäväni teki tämänkin. Läheisten tukiessa, mutta yksin. 

Joko on hänen vuoronsa onneen.

Ystäväni raskausaika on ollut odotusta koko sanan merkityksessä. Ja viimein odotus palkittiin. Pienokainen päätti syntyä maailmaan muutama viikko ennen laskettua aikaa. Keskosuus ei tietenkään ollut mikään yllätys, mutta oikein hyville viikolle tämä kaksikko jaksoi. 

34+3 raskasta viikkoa raskautta ja nyt heitä on kaksi.

En ole varmaan koskaan ollut urheasta ystävästäni niin ylpeä, kuin saadessani viestin syntyneestä pienokaisesta. Ystäväni oli tehnyt kaikkensa ja sai palkintonsa. Ne pitkät yksinäiset viikot maatessa eivät olleet turhia. Nyt hän ei ole enää yksin. Nyt hänellä on lapsi. Nyt heitä on kaksi.

Terkuin Ninni❤

 

Kommentit (6)

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016
3/6 | 

Aaawww! Mä niin tunnistan itseni yhden lapsen äitinä. Tarinaa pitää vaan kuunnella vaikka yhden juonen käänteen selostamiseen menis tunti. Mua helpottaa tuo havainto että tämä sutta mua tuntemaan tyttäreni paremmin. Jaksan vielä yhden tuhat tuntisen tarinan ❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ei me tilattu kehitysvammaista ja hyvin sairasta lasta, mutta semmoinen saatiin. Ja sit hän kuoli, pienenä. Sit saatiin lainalapsi, vaikkei tilattu. Kuinka se meidän uusioperhearki nyt sitten pyöriikään, kun kotoamme löytyy ennestään kaksi tyttöä, invaliditeetin omaava mies, leijonaemo ja sijaislapsi.

Vahvoja tunteita, arjen selviytymistä, rankkoja aiheita, mustaa huumoria, syvää rakkautta. Se on sitä, meidän arkea.

terkuinninni@gmail.com

 

Teemat

Hae blogista

Sisältö jatkuu mainoksen alla