Kuva: Pinterest

Olin tekopyhä rajoittaessani vain tyttärien ruutuaikaa. Tarvitsin rajat myös itselleni.

Meillä on kokeiltu montaa eri keinoa rajoittaa ruutuaikaa. On kokeiltu puhelimeen ladattavia sovelluksia, ulkoiluun ja siivoukseen patistamista, jonka palkintona ruutuilua, sitten ihan näitä perinteisiä kiristys-, lahjonta- ja uhkailumetodeja. Ensin rajoitin, tai ainakin yritin rajoittaa pelkästään lasten ruutuilua, sitten myös omaani. Ei ole sinänsä ihme, etteivät lapset sitoutuneet luuri kädessä somettavan äidin ohjeistuksiin.

Valitan lasten älypuheliminen käytöstä, mutta kukas kumma ne heille hankkikaan.

Välillä minusta tuntuu, että on vaan helpompi vetää laput silmille, olla huomaamatta lasten käyttämää aikaa internetin viihdemyrskyssä. Kun en kiinnitä huomiota, niin ongelmaa ei ole. No eihän sekään ole ratkaisu. Omassa takaraivossa jyskyttää ajatus vastuullisuudesta, lasten hyvästä kasvatuksesta, terveemmistä vaihtoehdoista. En halua olla äiti, joka hyväksyy liiallisen, jopa haitallisen ruutuilun. Mutta kukas kumma onkaan hommannut tyttärilleen älypuhelimet, tietokoneet, telkkarit, dvd-soittimet, pleikkarit ja tabletit? Minähän se. Välillä kaduttaa niin maan hiivatisti. Itse olen soppaani ruennut keittämään.

Tunnin ruutuaika on meillä liukuva käsite. Niin ei pitäisi olla.

Meillä on sovittu ruutuajaksi päivittäin tunti. Sen ei liene pitäisi olla liukuva käsite. Meillä se on. Tunnista, hmmm, varmaan useaan tuntiin. En ole edes ihan äsken uskaltanut katsoa tyttärien ruutuaikalaskureita. En ole edes varma, käsittävätkö Lilli ja Leinikki tunnin pituuden kunnolla. Ehkä käsittävät, mutta ehkä hekin haluavat vetää ne kuuluisat laput silmilleen. On helpompi esittää tietämätöntä, kun ottaa vastuu omasta toiminnasta, joka olisi himpun epämukavaa. On helpompi tehdä jotain mieluista, kuin vahdata kellosta aikaa. Tiedän, syyllistyn tähän itsekin.

Vessareissut on pidentyneet koko perheellä ja syy ei varmasti ole vatsan toiminnassa.

Vaan kekseliäitä ne nämä lapsukaiset ovat. Hyvänä päivänä ruutuiluun käytetään kotona se surullisen kuuluisa tunti, ehkä jopa vähemmän. Vaan mitäs tehdään koulumatkat, vessahetket, leikkiaika ystävien luona? Sitä samaa mitä itsekin teen. Aina on aikaa somettamiselle, ruutuilulle. Meidän perheen keskimääräinen vessassa käytetty aika on varmaan tunti päivässä. Mahtaa kohta pukamat paukkua koko porukalla.

Nyt kun olen oppinut edes himpun rajoittamaan omaa somettamistani, niin voin rueta ohjeistamaan tyttäriäni ilman huonoa omatuntoa. Rajat on rakkautta, niin ne viisaatkin sanoo. Nyt minun on vaan otettava se aikuisen rooli, vaikkei se aina miellyttävää olekaan. Lilli ja Leinikki tulevat varmaan kiroamaan minut monta kertaa tässä taistossa, mutta yritän pitää ohjakset käsissäni. Jospa minä voittaisin tämän erän. (Teinin kanssa tarina onkin sitten aivan toinen.)

Myös Isäkuukaudet pohtii ruutuajan haasteita, eikä varmasti olla yksin asian kanssa. Miten teillä on hoidettu nämä haasteet?

Terkuin Ninni ❤

Joko olet bongannut minut facebookista?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ei me tilattu kehitysvammaista ja hyvin sairasta lasta, mutta semmoinen saatiin. Ja sit hän kuoli, pienenä. Sit saatiin lainalapsi, vaikkei tilattu. Kuinka se meidän uusioperhearki nyt sitten pyöriikään, kun kotoamme löytyy ennestään kaksi tyttöä, invaliditeetin omaava mies, leijonaemo ja sijaislapsi.

Vahvoja tunteita, arjen selviytymistä, rankkoja aiheita, mustaa huumoria, syvää rakkautta. Se on sitä, meidän arkea.

terkuinninni@gmail.com

 

Teemat

Blogiarkisto

2018

Kategoriat