Kuvituskuva: Pixabay

Raskaus. Toisille hekumallista odotusta yhdessä puolison kanssa, toisille silkkaa pelkoa, jännitystä ja yksinäisyyttä.

Useat meistä haaveilevat lapsesta. Pääosin haaveita toteutetaan yhdessätuumin sen rakkaimman kanssa. Entä, kun raskaus on yllätys, vahinko, ja tuleva äiti odottaa yksin. Korvaako ystävät ja läheiset sen puuttuvan palasen? 

Entä, jos raskautta varjostaakin pelko, kuinka siitä selviää?

Yleensä odotusaika sujuu hyvin. Normaalisti. Omalla painollaan. Jokaisella odottavalla äidillä käy välillä huoli mielessä, onko kaikki hyvin, tämä on aivan normaalia. Entä jos raskausaika ei sujukaan normaalisti, vaan sitä varjostaa pelko ja jännitys? Selviääkö lapsi? Entä, jos odottava äiti on yksin, ilman sitä rakkainta tukipilaria, kuinka siitä selviää?

Hän on menettänyt jo kaksi lasta, joko olisi hänen vuoronsa onneen?

Olen seurannut sivusta uskomatonta kasvutarinaa. Pelottavaa, mutta silti toivoa täynnä olevaa tarinaa. Vieläkö voi luottaa sanontaan: kolmas kerta toden sanoo? Tämä nainen on menettänyt kaksi lasta. Kaksi kertaa hän on kokenut onnen, joka onkin viety häneltä pois. Nyt hän taas tekee kaikkensa, että tämä kolmas saisi syntyä tähän maailmaan. Elävänä.

Hän tekee kaikkensa, lapsensa takia.

En voi kun nostaa hattua. Tämä nainen on heittänyt kaikki omat rutiininsa, hänen arkensa, vain saadakseen sisällään kasvavan pienen ihmeen elämään. Hän on maannut, ja tulee makaamaan pää alaspäin viikkokausia, ettei kehittyvä vauva lähtisi syntymään liian aikaisin. Hän joutuu siirtymään vieraalle paikkakunnalle osastohoitoon, ei itsensä, vaan lapsensa takia. Hän tekee kaikkensa, mihin vain pystyy vaikuttamaan. Lapsensa takia.

Jos pahin tapahtuu ja vauva ei selviydy, selvityykö hän?

Ettei raskausaika olisi jo näiden haasteiden kanssa liian helppo, niin hän tekee tämän yksin. Kantaa huolen ja vastuun ilman ketään muuta. Ystäviä ja läheisiä on paljon, mutta kukaan heistä ei elä sitä arkea. Juuri sitä arkea, missä kaikki muu elämä on pysähtynyt ja eletään kirjaimellisesti hetki kerrallaan. Jokainen aamu on uusi toivo, mutta myös uusi pelko. Naisen päässä pyörii paljon kysymyksiä. Välillä jopa liikaa kysymyksiä. Selviääkö vauva? Jos selviää, niin kuinka selviän vauva-arjesta yksin? Mitä jos tapahtuu se pahin, ja vauva ei selviydykään, pääsenkö enää jaloilleni? Selviydynkö itsekään? Viikkoja ei ole vielä riittävästi vauvan selvitymiseen, mutta riittävästi liikkeiden tuntemiseen, tunnesiteen kehittymiseen, äidin rakkauden kehittymiseen. Tämä nainen on jo äiti, vaikkei olekaan vielä saanut synnyttää elävää lasta. Joko olisi hänen aikansa?

Olen ylpeä ytävästäni. Kaikkien surullisten tapahtumien jälkeenkin hän hymyilee, luottaa elämään.

Itse sivustaseuraajana en voi kun tukea, tuuppia eteenpäin ja kuunnella. Kaikkien surullisten käänteiden, romahduttavien tapahtumien jälkeen tämä nainen, ystäväni, jaksaa kuitenkin hymyillä. Todeta: "Ei tässä muutakaan voi, kun toivoa parasta." Hän jaksaa luottaa elämään. Olen niin ylpeä hänestä, ettei sanat riitä kertomaan. 

Terkuin Ninni ❤

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Ei me tilattu kehitysvammaista ja hyvin sairasta lasta, mutta semmoinen saatiin. Ja sit hän kuoli, pienenä. Sit saatiin lainalapsi, vaikkei tilattu. Kuinka se meidän uusioperhearki nyt sitten pyöriikään, kun kotoamme löytyy ennestään kaksi tyttöä, invaliditeetin omaava mies, leijonaemo ja sijaislapsi.

Vahvoja tunteita, arjen selviytymistä, rankkoja aiheita, mustaa huumoria, syvää rakkautta. Se on sitä, meidän arkea.

terkuinninni@gmail.com

 

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat

Instagram