"Me mennään naimisiin", hän julistaa kotimatkalla autossa. Heleällä lapsen äänellä, mutta hyvin vakuuttuneesti. Olen juuri hakenut hänet eskarin pihalta, jossa hän on leikkinyt posket hehkuen kavereidensa kanssa. Naimisiin menijöitä vaikuttaa olevan omanikäisissä useampi. Pareja on vaihdettu jo jokusen kerran ja osa on päätynyt toisiin ajatuksiin. Tykätäänkin välillä toisesta, joskus useammastakin. 

 

Eskaripuuhissa hän hakee kontaktia siihen hymyilevään poikaan, joka on kuulemma reilu ja mukava, joka pusuhipassa aina pussaa. Samainen poika tarttuu lastani käteen vielä, kun tulen pihalle. "Älä mee, yks leikki vielä", hän nauraa. Heidän tunteensa ovat mutkattomia ja välittömiä.

 

Alkuhämmennyksen jälkeen asiat suhteutuvat omassakin mielessä. Loppuelämän rakkaustarinaa tässä tuskin kuusivuotiaiden välillä rakennetaan, mutta tärkeitä ihmissuhdetaitoja kyllä. Sitä, että on jollekin tärkeä. Sitä, että joku on tärkeä. 

Näen sen mahdollisuutena rakentaa hyvää itsetuntoa ja onnellista elämää, joka kantaa pitkälle. Hän luottaa itseensä, ystäviinsä ja vilpittömään läheisyyteen. Hän halaa ja rutistaa, kertoo välittävänsä ja moiskauttaa suukon poskelle. Siinä samassa tytölle kuin pojallekin. 

Lapsi opettelee tunnetaitoja; sosiaalisten suhteiden solmimista, tunteiden käsittelyä ja niiden näyttämistä. Sitä, miten kerrotaan tykkäämisestä ja miten myös kunnioitetaan toisten rajoja. Sitä, jos joku ei haluakaan olla lähellä tai tuntee toisin. 

Omassa lapsuudessani viihdyin leikeissä saman kylän poikien kanssa; majan rakentamisesta purkkikseen ja valopiiloseen. Löysin kouluvuosina yhtäläisen sävelen niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa; pelaten, leikkien, koulutehtäviä tehden ja jutellen. 
Harvoin niihin sekoittui ihastusta, useimmiten yhdessä viihtymistä kaveruuden ehdoilla. Ajatus ei ole vuosien saatossa muuttunut aikuisiän ystävyyksien saati työelämän osalta. Sama pilke silmäkulmassa sukupuolten välisiä raja-aitoja vetämättä. Ihmisyytenä, kohtaamisena. 

 

Siksi olen iloinen, että eskarissakin lapsia rohkaistaan leikkimään keskenään sukupuolesta riippumatta, eikä vastakkaista sukupuolta olevien lasten yhteisleikkiä leimata palavaksi ihastukseksi tai kiusoitella lapsia tykkäämisistä. Kuunnellaan herkällä korvalla ja muistutaan, että ihmissuhteissa on aina kaksi mielipidettä, kaksi tunnetta. 

 

Hän menee naimisiin. Välillä vanhan päiväkotikaverin, välillä uuden eskarikaverin kanssa. Toisinaan ystäväperheen omanikäisen kanssa. Ennen kaikkea naimisiin mennään yhteisellä sopimuksella kuitenkin siksi, että "voitaisiin olla aina kavereita ja yhdessä. Sittenkin kun me ollaan aikuisia ja asutaan omassa kodissa toisten kavereiden kanssa." Hän ottaa ympäristöstä mallin, miten rakkautta ja tunteita osoitetaan – ja että naimisissa oleminen tarkoittaa yhteisen elämän jakamista. Sitä, että tykätään pitkänkin ajan päästä, koska yhdessä on nyt hyvä olla. Koska joku on tärkeä ja on itse jollekin tärkeä. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu