Ystäväperheemme on asunut ulkomailla kaikki nämä vuodet, jolloin meillä on ollut lapsia. Heillä ja meillä. Esikoisemme ovat samanikäiset, lasketut ajat olivat vain päivien päässä toisistaan. Kummipoikamme on kuopustamme jonkin verran nuorempi. Aikanaan silti hyvä kaverinelikko, toivon.

He ovat vihdoin palaamassa odotetusti Suomeen, ainakin hetkeksi. Joiksikin vuosiksi, toivottavasti. 

 

Lapset ovat tavanneet tänä aina toisiaan hyvin satunnaisesti. Oikeastaan ystäväperheemme muutamilla Suomi-vierailuilla lähinnä. Muutoin yhteydenpito on ollut aikuisten välistä, vaikkakin paljon lapsista keskustellen.

”Kohta te saatte taas leikkiä enemmän, voidaan nähdä tosi useastikin”, olen maininnut viime viikkoina tytöille useasti. "Pyydetään vaikka yökylään ja mennään jonnekin yhdessä." Odotukseen sekoittuu jo malttamattomuutta, sillä välimatka on näissä ruuhkavuosissa tehnyt sen, että olen ollut huono pitämään yhteyttä ikävöinnistä ja monista mietteistä huolimatta. Että hei, vihdoin välimatka on taas lyhyempi. Ei enää toista mannerta, eikä edes toista maata. Ihan jo melkein naapurikaupunki. 

”Äiti, sä sanot siitä aina, mutta mä en ihan oikein tunne sitä”, vastasi esikoinen hieman hölmistyneellä ilmeellä odotushihkumiseeni tänään. Nikottelin muutaman kerran, vastaus tuntui hölmöltä. 

Mietin mielessäni, että tokihan sä tunnet. Että hänhän on meidän ystävien lapsi, teitä odotettiin samaan aikaan ja teistä on niin paljon juteltu. Että täytyyhän sun muistaa. Että käviväthän he täällä viime kesänäkin ja me käytiin isän kanssa kaksin heidän luonaan ja oltiin kaikki heillä synttäreillä silloin, kun… no, te olitte kolmevuotiaita tai jotain. 

Hän katsoi omanikäisensä valokuvaa ja vakuutti muistavansa ainakin sen, kun kuva otettiin. ”Mä heilutinkin niille ulkona, kun ne lähti autolla meidän pihasta”, hän jatkoi. Muistiko hän todella, vai sanoiko niin nähdessään mun haikeuden, en ole varma. 

 

"Lasten totuus on toinen. Heidän tarvitsee nähdä muistaakseen pidempään."

 

Ajatukseen sekoittui paljon kurkkua kuristavaa haikeutta. Että vaikka olen itse halunnut ajatella samanikäisten lastemme kasvavan ystäviksi, kuten me vanhemmatkin olemme, hänen muistikuvansa ovat menneiltä vuosilta hataria. Satunnaisia, tai jopa olemattomia. Se kirpaisee.

Se kertoo siitä, miten välimatka on lapsille toista kuin meille aikuisille. Kun me pystymme säilyttämään sydämessä ja palaamaan muistoihin tai lähettämään iltatuulen mukana lämpimän ajatuksen näkemättä pitkiin aikoihin, lasten totuus on toinen. Heidän tarvitsee nähdä muistaakseen pidempään. Heidän tarvitsee kerätä muistoja ja elämyksiä, voidakseen palata niihin elävin mielikuvin. 

"Musta on kivaa saada uusia kavereita, kun ne tulee tänne." Että vaikka hän ei nyt muista, on edessä olevina vuosina aikaa oppia tuntemaan. Se tuntui paljon lohdullisemmalta.

 

Tervetuloa Suomeen, ystävät. Ei lasketa edessä olevia vuosia samassa maassa, vaan eletään tätä tärkeää hetkeä. Kerrytetään niitä merkityksellisiä yhteisiä muistoja, joilla pidetään toisemme sydämessä sittenkin, kun eron hetki taas koittaa. Että sitten muistavat kaikki – isot ja pienetkin.  

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; ekaluokkalaisen ja viisivuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu