Ovikello soi yllättäen.

Oven takana on tuttava, joka on ajatellut pysähtyä ohikulkumatkallaan tervehtimään hetken. Yllätysvieras. Omat puuhat keskeytyvät, hetkeksi tai pidemmäksi. Suunnitelmat muuttuvat. Toisenlaisiksi. 

Pidän kutsutuista vieraista, totesi tuttavani. Niistäkin vain harvoin. 
 

Onko yllätysvieraille enää tilaa?  Saako tuttuva piipahtaa kotiovelle pitkinä joulun välipäivinä tai toivoa odottamatonta yösijaa ennen loppiaista? 

 

Mökkikauden aikana kesähelteillä yllätysvieraista puhuttiin poikkeuksellisen paljon. Niistä loisijoista, jotka saapuvat kutsumatta mökeille viikonlopuiksi viinipullo tuliaisenaan ja aikuisista lapsista, jotka asuttavat täyshoidossa vanhempiensa mökkejä läpi kesän kuin omiaan. 

Niistä maaseudun tuttavista, jotka aina kaupunkireissulla ujuttautuvat nurkkiin ja kaupunkilaisista, jotka ilmestyvät maalle lepäämään maatilan työrytmiä ymmärtämättä. 

Saako tuttavan oven taakse mennä tuikitavallisena torstainakaan työpäivän jälkeen, vai onko vierailuaikeesta joka kerta ilmoitettava? Milloin ylipäätään tulee ilmoittaa, jos mielessä käy vierailu tietylle ajankohdalle? Riittääkö aiemmin samana päivänä, tuntia aiemmin vai tuleeko päivästä laittaa viesti jo viikkoja ennen?

Tuleeko lomien lähestyessä vierailuajatuksellisten kääntää kelkkansa ja vierailua pelkäävien sulkea kaihtimet visusti? 

 

Vuosikymmeniä sitten, aikana ennen whatsappeja ja messengereitä tai kuukausiksi suunniteltuja kalentereita, oli hyvin moni vierailuista spontaani. Yllätysvierailu.

Ohiajaessa päätettiin kääntyä tutulle pihatielle ja koputtaa oveen. Joskus tarjottavien kera, joskus ilman. Talon isäntäväki keitti kahvin tai tarjosi pullan, jos sille oli sopiva rakonen. Toisinaan oli tilaa ruokapöydässäkin. 

Itse maaseudulla kasvaneena tuntuu, että vuosikymmeniä sitten omassa lapsuudessani  yllätysvierailu oli yhtä kuin vierailu. Kiikkustuoliin istuttiin aina hetkeksi keinuttamaan. 

 

Olen miettinyt suhdettani yllätysvierailuun usein. 

Nautin ihmisistä yhteisen pöydän ympärillä teekuppien ääressä. Se, että lapsilla on aikaa leikkeihin ystäviensä kanssa, on ainakin yhtä tärkeää. 

Pullantuoksuisuus ja sisäsyntyinen rakkaus leipomiseen jäi vähän etäämmälle, kun palasin töihin lapsiperhearjen ja työn yhdistämisen vuosiin. Teen keitän silti mielelläni ja koluan pakastimen kätköistä vähemmän tuoretta. Tai vaikka sen suklaakonvehdin, ellen muuta keksi. 

Toisaalta arki on melkoisen aikataulutettua ja suunniteltua - arkisin ja viikonloppuisin. Harrastuksia, elämyksiä ja kotitöitä. Aika päiväkotipäivän ja lapsiperheen iltapuuhien välissä on rajallinen, hyvinkin rajallinen.  Jokainen perhe elää etenkin arkiviikolla omassa rutinoituneessa rytmissään. 

Onko yllätysvieraille tässä ajassa tilaa? Tai tulisiko olla? 

 

Miten sinä koet yllätysvieraat? Ja keitä he edes ovat - ystäviä, jotka tulevat tervehtimään itselleen tärkeitä ihmisiä ilmoittamatta? Onko hetkeä, jolloin ystävälle ei ole tilaa? 

Unohdetaanko me toisemme (luodun) kiireen rattaisiin ja rutiineihin? Voisiko tänä jouluna kinkunpalasen tai piparkakun tarjota myös sille, joka rohkeni ennaltailmoittamatta ovikelloa soittamaan? Kuorrutettua suklaakakkua tuoreilla vadelmilla tuskin kukaan odottaa. Vai laitetaanko ovi visummin säppiin? 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kahden odotetun ja rakastetun pikkutytön äiti; eskarilaisen ja neljävuotiaan. Sielunkumppanin vaimo. 

Sormet kimalleliimassa, kirjapinoihin rakastuen, suuret seikkailut ja pienet merkitykselliset hetket. Isot ja pienet ystävät. Iltateetä ja sympatiaa. Aktiivista lapsiperhearkea elämysmatkaillen. Työn ja perheen tasapainoa hakien.

Elämää valkoisessa kodissa. Elämän parasta aikaa.

- Marika -

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
Joulukuu
2016
Joulukuu